Category: Pichincha

Pichincha -huiputus Ecuadorissa

PÄIVÄ 4: HAPPOJA JA VESIMELONIN SOKERIA

Nousin aamulla auringon kanssa, ja kello ei ollut ennättänyt ohittaa seitsemää, kun pikkubussin starttasi pienen hotellin pihasta kohti vuoria. Olin halkeamaisillani innosta – odotuksen päivät olivat tuntuneet niin pitkiltä!

Ajomatkalla Quiton halki hämmästyttävän monen asian syvälliseksi tietäjäksi paljastunut pääoppaamme Joaquin kertoi meille Ecuadorin tulivuorten historiaa: Pichincha-niminen tulivuori, jonka kiipeäisimme tänään, purkautui edellisen vuosituhannen vaihteessa – varsin hiljattain siis.

– Se oli todella näyttävä tulivuorenpurkaus! Onneksi hevosenkengän muotoinen kraateri osoittaa kaupungista poispäin, ja sen ansiosta Quito säästyi pahimmilta vahingoilta. Kuitenkin sadoittain taloja sortui tai vaurioitui, kun tuhkapilvi laskeutui kaupungin ylle ja kaikki eivät ennättäneet siivota talojen kattoja ennen seuraavia sateita – katoilla saattoi olla jopa metrin verran tuhkaa, joka vettä imiessään muuttuu uskomattoman painavaksi, Jaoquin kuvaili ja Pablo vitsaili viereiseltä penkiltä:

– Mikäli vuori päättää purkautua tänään, emme veloita siitä lisämaksua… myös toissa öinen maanjäristys sisältyy hintaan!

Tuntui omituiselta nähdä oppaiden nauravan ja vitsailevan puhuessaan hurjista luonnonilmiöistä. Toisaalta myöhemmin samana päivänä miehet tuijottivat minua kauhuissaan, kun kuvailin suomalaisen talven lämpötiloja ja pimeyttä. Katastrofinsa kullakin siis.

Ensimmäisten parin päivän aikana Ecuador oli näyttänyt minulle hurmaavat ja ystävälliset kasvonsa, mutta vaikka Quiton halki ajaessa sen varsin siistit kadut kylpivät auringossa, saattoi niiltä aistia myös toisenlaisen sävyn maan luonteessa: jokainen talo, jonka pihassa oli auto, oli aidattu hurjannäköisillä lasinsirpaleilla päällystetyin kivimuurein – Pablo oli kertonut, että vain parillakymmenellä prosentilla väestöstä oli mahdollisuus omaan autoon.

Lasinsirpaleilla päällystetyt kivimuurit ovat tavanomainen näky Quitossa.

Kuten kehittyvissä maissa yleensäkin, varallisuus keskittyy hyvin pieneen osuuteen väestöstä ja toinen ääripää oli valtava köyhyys, jollaista hyvissä oloissa elävä ei voi edes hahmottaa. Maailman kolkkia kolutessani olen nähnyt kaikenlaista, ja pehmeäsydämiselle se välillä aiheuttaa kovia osumia. Pablo kuitenkin kohautti harteitaan ja kumartui penkin yli halaamaan minua ystävällisesti:

– Se, että matkustat ja kerrot näkemästäsi muille, auttaa jo paljon. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa. Mutta se, että olet täällä ja ostat palveluita paikallisilta ja suhtaudut kaikkiin kunnioittavasti, auttaa sekä maata että sen asukkaita oppimaan ja kehittymään.

Auto kaartoi mutkaiselle ja kuoppaiselle vuoritielle ja alkoi kiemurrella rinnettä ylös. Ryhmä alkoi liikehtiä levottomasti innostuksesta. Vaihdoin leveän hymyin irlantilaisen Rosien kanssa – oli hauska huomata, kuinka hänen puolisonsa Donnal, joka tähän asti oli ollut hiljaisempi, puhkesi myös leveään hymyyn ja alkoi vitsailla. Pidin sydämellisestä pariskunnasta jatkuvasti enemmän, ja jaoimme selvästi samanhenkisen rakkauden vuoria kohtaan. Nytkin maaston muuttuessa karummaksi, miehen hymy leveni levenemistään.

Tie muuttui mutaiseksi ja niin jyrkäksi, että tovin kuluttua taitavasti pikkubussia käsitteleva kuljettajamme Victor pysäytti auton todeten, ettei sillä ollut asiaa pidemmälle. Joaquin ilmoitti vaelluksen alkavan muutamaa kilometriä aiottua aikaisemmin, ja niin puliseva ryhmä kömpi autosta ja valmisti tien pentareella tuhdit eväsleivät lounaaksi. Sitten nostimme reput selkään ja aloitimme taivalluksen jyrkkään ylämäkeen.

Takanani vasemmalta oikealle: Raf, Rene, Ryan, Amigo, Chase, Rosie, Donnal, Pablo, Jeff ja Joaquin – Pichincha Guagua -majalla valmiina huiputuspuristukseen

Sää oli miellyttävän lämpöinen, mutta pilvet roikkuivat alhaalla sadetta enteillen. Jyrkkä nousu sai maitohapot ilmestymään lihaksiin nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua puhisin hengästyksestä. Vilkaisu kelloon paljasti kuitenkin sykkeeni olevan matalalla, mikä kertoi ähinän olevan korkeuden aiheuttamaa: olimme toki aloittaneet nousun aika vauhdikkaasti huomioiden, että liikuimme ensimmäistä kertaa reilusti yli 3000 metrin korkeudessa. Joaquin sai meidät hengästyksestä huolimatta nauramaan kertoessaan, että Pichincha-tulivuoren Guagua-reitti oli saanut nimensä vauvan itkusta.

– Näin pitkä ja jyrkkä ylämäki on saanut useamman isommankin miehen itkemään, virnisteli Pablo punaisille kasvoillemme.

Puheensorina vaimeni nopeasti, ja ryhmä venyi pitkäksi nauhaksi, jonka keskivaiheilla astelin Jeffin, Chasen, Rosien ja Donnelin kanssa. Hiekka rahisi kengissä, ja ilmassa tuoksui sade ja jokin voimakas mutta miellyttävä yrttimäinen tuoksu. Reilun tunnin kuluttua ympäröivät trooppiset puut olivat muuttuneet puolen metrin korkuisiksi katajamaisiksi pensaiksi ja vihreäksi heinäksi. Edessämme yhä jyrkempänä nouseva rinne oli nyt punertavanruskean hiekan ja kivikon peittämä, ja pilvenriekaleita ajelehti myös alapuolellamme. Taivaanranta täyttyi vuorten profiileista, mutta kuinka erilaisia tulivuoret olivatkaan Alppien teräviin kivikärkiin verrattuna! Suuri osa niistä oli heinä- ja hiekkamaton peittämiä lähes huipulle asti, mikä sai ne näyttämään viattoman pieniltä kukkuloilta – vaikka suuri osa noista pehmeästi aaltoilevista kukkulaimaisista vuorista oli vähintään 4000 metrin korkuisia.

Tie oli muuttunut kapeaksi siksak-poluksi, ja kaikki ponnistelivat tosissaan eteenpäin. Ryan ja Rene painelivat ensimmäisenä, irlantilaiset, Jeff ja minä seuraavina Chase ja Raf kannoillamme, kun taas korkeuden kanssa kamppaileva Ahn oli jättäytynyt Pablo seuranaan kauas jonon taakse. Jossain vaiheessa rento kävely oli muuttunut hikiseksi eteenpäin puskemiseksi, ja tuntui kuin olisimme puskeneet painavaa lastia hartiavoimin ylös rinnettä. Tyytyväisenä panin kuitenkin merkille, että edelleenkin kyse oli selvästi uuden korkeuden tempuista keholle – missä vaiheessa olen oppinut erottamaan sen “tavallisesta” väsymyksestä ja hapotuksesta?

Minä, Rene, Chase, Joaquin ja Donnal tauolla majan pihassa

Saavutimme Refugio Pichincha-Guagua -majan 4366 metrissä vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja pilvet nousseet ympärillemme. Ilma pisaroi sadetta, kun raavin kiireesti lämmintä päälle tauon ajaksi. Maistelimme eväitä odotellessamme Ahnia, joka tovin kuluttua ilmestyi polun mutkan takaa ja hurraustemme saattelemana saavutti mökin pihan. Mikä vuorissa onkaan, kun jo muutaman tunnin yhteisen puuhailun jälkeen vitsailimme ja naljailimme toisillemme kuin vanhat ystävät?

Ryan tauolla

Tauon jälkeen matka jatkui. Nyt edessä oli todella jyrkkä hiekkaseinä kohti kraaterin reunaa. Painoin katseeni maahan, hartiat etukumaraan tuulta vasten ja aloin laulaa mielessäni. Hetken kuluttua huomasin edelläni tamppaavan Chasen huokaavan säännöllisin välein jotain – ja kuunneltuani muutaman huokaisun, en voinut olla purskahtamatta nauruun: jostain mieleen oli noussut Harry Stylesin kappale, jota olin huomaamattani laulanut ääneen. Tovin kuluttua Chase oli yhtynyt lauluun. Valitettavasti osasin kappaleesta vain kertosäkeen “Watermelon sugar…” -kohdan, joten toistin sitä kuin rikkinäinen levysoitin Chasen huokaistessa aina hengästyneenä väliin “…high…”

Kello oli hiukan yli 11 aamulla, kun kovassa tuulessa ja sumussa saavutimme Pichinchan kraaterin reunan. Vielä viimeinen pusku kraaterin reunalle, ensin ihastelemaan vanhaa alttaria, jonne ennen muinoin tuotiin lahjoja vuorelle, ja sitten kivikkokiipeilyä kraaterin korkeimpaan kohtaan.

Teimme Ecuador-seikkailun ensimmäisen huiputuksen, Pichinchan 4781 metriä 2.7.klo 11.45 – melkoinen akklinousu suoraan lähes Mont Blancin huippukorkeuteen!

Huiputusiloa Pichinchalta

Huipulla oli todella tuulista, joten lyhyen levon ja juhlinnan jälkeen laskeuduimme rivakasti rinnettä alas sadepisarat kannoillamme. Vaelluksen aikana kuljin etummaisena haastatellen Joaquinia, jonka tarina oli todella kiinnostava: 25-vuotiaaksi asti mies oli työskennellyt taloushallinnon tehtävissä suuret urasuunnitelmat tiukasti silmissään. Kunnes eräänä päivänä hän oli havahtunut siihen, että onneton. Sattuman kautta kiipeilemään ystävien kanssa eksynyt mies oli menettänyt sydämensä vuorille ja perheensä kauhuksi muutaman vuoden kuluessa päättänyt kouluttautua vuorioppaaksi – mutta kertaakaan mies ei ollut katsonut taakseen:

– Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta, ja yhä olen joka päivä onnellinen valinnastani!

Bussissa tutkin kellostani päivän suoritusta ja ilokseni havaitsin, että vaikka nousu oli todella tuntunut, keskisykkeeni oli ollut vain 99 iskua minuutissa ja korkein sykelukukin vain 133 iskua minuutissa. Lihakset olivat lämpöiset ja keho yhä täynnä energiaa. Olisin voinut jatkaa helposti! Varsinkin kun lähtee reissuun kuntoaan epäillen, on riemastuttavaa huomata, että suorituskyky onkin kohdillaan. Onnellisena nojauduin vasten bussin istuimen selkänojaa ja palasin mielessäni Joaquinin tarinaan. Kykenin samaistumaan miehen tuntemuksiin, sillä vuorilla olen enemmän elossa kuin missään muualla. Näissä hetkissä tuntui suorastaan järjettömältä haluta elämältä mitään muuta – niin onnellinen olin juuri nyt tässä, nojatessani bussin ikkunaa vasten hikisenä ja likaisena!

Tärinää päiväntasaajalla – seikkailu Ecuadorissa alkaa

PÄIVÄT 0–3: LASKEUTUMINEN PÄIVÄNTASAAJALLE

Kolmisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun olin lahjonut kissavanhukseni hiljaiseksi ylimääräisellä aamuyön välipalalla ja painanut kotioven kiinni, kiipesin autosta Casa Ilayakun pihassa ja tuijotin haltioissani rakennuksen pihassa kasvavia sitruuna- ja avokadopuita. Hotelli sijaitsi Ecuadorin pääkaupungin Quiton laitamilla, vehreän vanhan tulivuoren rinteellä. Minut lentokentältä noutanut Pablo, yksi tulevan kiipeilyryhmän oppaista, katseli tyytyväisenä kasvoilleni levinnyttä riemastusta, kun aloin hyväksyä, että näkymä edessäni oli totta. Hotelli sijaitsi vanhan tulivuoren hevosenkengän puolikkaan muotoisen reunan sisimmässä kohdassa ja heti sen takaa nousi rinne harjanteelle, korkealle yläpuolellemme. Huolitellun pihan nurmikolla tepasteli kanoja ja kolibrit maistelivat läheisten pensaiden kukkien hunajaa. Vilkaisu kelloon paljasti meidän olevan yli 2300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tänään olisin ainoa vieras, joten tervehtimään saapunut hotellin omistaja Marco ohjasi minut talon parhaaseen huoneeseen, jonka suuresta ikkunasta tulvi syliini alhaalla laaksossa iltapäiväauringossa uiskenteleva Quito. Näkymän aurinkoisuudesta huolimatta Pablo oli ehtinyt jo kertoa, että pysyttelisimme kaupungin keskustan ulkopuolella turvallisuussyistä. Paria päivää aiemmin tullut valtion ilmoitus öljyn hinnan nostosta oli saanut ihmiset suunniltaan ja luvassa olisi mielenosoituksia, jotka saattaisivat äityä väkivaltaisiksi. Tässä rehevässä lintukodossa tuntui uskomattomalta, että toinen syy kaupunkikeskustan välttelyyn on naapurimaista Ecuadoriin valunut huumeongelma.
“Mutta kuten lähes kaikkialla, jos toimii järkevästi ja pysyy poissa alueilta, jonne ei muutoinkaan menisi, pysyy kyllä turvassa,” Pablo painotti.

Vietin illan omistaja Marcon seurassa, joka ensi töikseen nappasi minua käsipuolesta ja ohjasi puutarhaan poimimaan avokadot illallissalaattiin. Miehen isovanhemmat olivat ostaneet tilan lähes sata vuotta sitten, ja nyt kolmannen polven omistaja Marco oli muuttanut tuottamattoman maatilan tyylikkääksi pieneksi hotelliksi. Miehen eloisat ja iloiset kasvot muuttuivat aavistuksen haikeiksi, kun hän kuvaili alueen muutosta: “Ollessani lapsi asuimme ihan maaseudulla. Mutta nyt kaupunki on levinnyt tänne asti. Kaipaan joskus aikoja, jolloin illan pimeydessä saattoi nähdä vain tähdet kaupunginvalojen sijasta.”

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä nukuttuani lähes kymmenen tunnin unet. Kahdeksan tunnin aikaero toimi tähän suuntaan matkustettaessa edukseni, ja kello oli vasta hiukan yli 06. Nautin varhaisen aamupalan, jonka kaikki raaka-aineet kahvia myöten olivat talon omasta pihasta. Aamupalan jälkeen nappasin vesipullon selkäreppuun ja lähdin Marcon ohjeiden mukaisesti vaeltamaan kohti ympärilläni kohoavan vuoren harjannetta. Mies oli valitellut, ettei töiltään ehtinyt oppaakseni, mutta olin oikein onnellinen saadessani hetken omaa aikaa ennen muun kiipeilyryhmän saapumista. Lisäksi nousu korkealle harjanteelle tekisi oikein hyvää yli 2000 metrin korkeuteen nousseen kehon aktiiviselle sopeuttamiselle – ja toivottavasti lihaksia lämmittävä liikunta auttaisi myös selkääni ilmestyneisiin kipuihin.

Hiekka rahisi kengissä ja lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Tutkiskelin kiireettömästi tien varren luontoa, tervehdin jokaisen pihan koiraa ja nautiskelin pitkän lennon jälkeisestä liikkeestä. Onnistuin tietenkin marssimaan maamerkiksi ilmoitetun korkean puun ohi ja vasta pöllähtäessäni maatalon pihaan keskelle alpakkalaumaa, että olin kulkenut harhaan. Polku löytyi kuin löytyikin, mutta Marcon aiemmin mainitsema machete olisi todella ollut tarpeen: tuskin havaittava reitti löytyi keskeltä tiheitä piikkipensaita, joiden latvat nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Puskamöyrinnän aikana mielessä kävi muutamaankin otteeseen, että kuinkahan fiksua mahtoi korkeassa heinikossa möyriminen olla, kun minulla ei ollut aavistustakaan tiheänä muurina ympäröivien piikkipensaiden asukkaista.

Harjanteen huippu kuitenkin löytyi ja raapaleisena mutta voitokkaana palasin hotellille kolme tuntia lähdön jälkeen, – juuri parahiksi tapaamaan ensimmäisiä kiipeilykumppaneitani: Floridasta lentäneen Jeffin kanssa löysimme välittömästi juteltavaa sukelluksen ja kiipeilyn parista. Irlantilainen trekkaajapariskunta Rosie ja Donnal taas valloittivat heti herttaisuudellaan ja hyvällä huumorintajullaan. Päivän mittaan paikalle saapuivat myös pienikokoinen, puhelias Ahn suoraan sukellusreissulta Arubalta, kuivakkaa huumoria pirskahteleva Chase sekä opiskeluajoista asti yhtä pitänyt neljän ystävyksen ryhmä: Rene, Raf, Amigo ja Ryan. Miehillä olin tapana joka toinen vuosi tehdä yhteinen seikkailureissu – mikä loistava tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ruuhkavuosien pyörteissä. Päivällispöytä täyttyi heti iloisesta puheensorinasta, ja minusta alkoi tuntua, että tästä oli kehkeytymässä hyvä tiimi edessä olevaan haasteeseen.

Päivällisen jälkeen aikaero tainnutti minut jälleen vuoteeseen – vain havahtuakseni muutamaa tuntia myöhemmin syvästä unesta yöpöydällä olevan juomalasin kiihtyvään kilinään vasten vesikannua. Kesti sekunteja oivaltaa, että koko huone tärisi!

Maanjäristys vaimeni hetken kuluttua ja muistin sen vasta, kun aamukahvia kuppiini kaatanut Marco vitsaili yöllä hiipineensä huoneeseeni ja ravistamaan sänkyäni. Järistys oli ollut noin 4.6 Richterin asteikolla ja kestänyt noin minuutin. “Maanjäristyksiä on kahdenlaisia: yöllisessä järistyksessa maa tärisi ylös-alas-suuntaisesti, joka ei ole kovinkaan vaarallista. Vaarallisia ovat järistykset, joissa liike on sivusuuntaista. Ne hajottavat rakennuksia ja teitä,” Marco selitti.

Paikallisten rentoa suhtautumista järistykseen selittää tietenkin se, että alueella itselleni eksoottiset luonnonilmiöt, kuten järistykset ja tulivuorenpurkaukset olivat tutumpia. “Ecuadorissa on 89 tulivuorta, joista seitsemän on parhaillaan purkautumisprosessissa – ja Cotopaxi on yksi niistä,” kuvaili hotellille saapunut pääoppaamme Joaquin. Lyhyen tutustumissession, kiipeilyohjelman läpikäynnin ja varuste-checkin jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Jos hiukan Jeffin ja Amigon kanssa hihittelimmekin useampia kirkkoja sisältävälle tutustumiskierrokselle, torneihin kiipeäminen kävi ihan rappustreenistä: vanhan kaupungin alue nimittäin sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa – erinomaisen tehokas akklimatisoitumispäivä siis!

Vasemmalta: Chase, minä, Donnal, Rosie, Amigo (takana), Rene, Ryan, Jeff, Raf ja edessä kyykyssä Anh

Päivän kääntyessä iltaan ryhmän tunnelma alkoi vaihtua rennosta naureskelusta innostukseen ja pieneen jännitykseen: huomenna viimein alkaisi tapahtua ja edessä olisi ensimmäinen huiputus: 4784 metriä korkea Pichincha!

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén