Month: May 2016

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis – vuorikiipeilijän eväät

Vuorikiipeily kuluttaa energiaa, paljon.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Joskus neliveto on parempi, myös merenpinnan tasolla.
kuva: M. Laukkanen

Huiputuspäivä Monte Rosan ja Mont Blancin kaltaisilla vuorilla kestää 12–16 tuntia. Ensin kiivetään kohti huippua 6–8 tuntia pitäen noin tunnin välein parin minuutin lepotaukoja. Aikataulu on tiukka, koska turvallisuussyistä ylös ja takaisin on tarkoitus ehtiä tietyssä aikaikkunassa. Huipulla 15 minuutin tauko ja sitten alas. Paluumatka on raskaampi ja hankalampi, koska takana on jo tuntikausia kestänyt rutistus ja huiputukseen liittyvä henkinen lataus on purkautunut. Ja usein alaspäin liikkuminen on teknisestikin vaikeampaa.

Monte Rosalla teimme huiputuksen Monte Rosa Hütte -majalta käsin. Lähestymispäivänä saavuimme majalle ja huiputuksen jälkeen jäimme toiseksi yöksi majalle lepäämään ja tankkaamaan. Olimme kaikki ihan poikki pitkästä huippupäivästä. Lähdimme huiputukseen kello 02 yöllä ja palasimme noin klo 14 iltapäivällä – ja painelimme heti nukkumaan. Heräsin vain kerran, illalla päivällisen ajaksi, ja jatkoin sitten unia seuraavaan aamuun asti. Saman teki koko muukin tiimi.

Elokuussa Mont Blancilla huippupäivästä tulee pidempi. Lähestymispäivänä kiipeämme Cosmiquesin majalle (3613 m), josta lähdemme huiputukseen seuraavana yönä. Laskeutuminen taas tehdään Cosmiquesin majan ohi, Aguille du Midin hissiasemalle asti (ja siitä vielä takaisin Chamonix’iin).
Viime syksynä toinen Monte Rosa -oppaamme Morgan kertoi törmänneensä Aguille du Midillä kyseisen reitin kiivenneeseen ryhmään:

– He olivat niin väsyneitä, etteivät tahtoneet pysyä jaloillaan. Kävely muistutti hoipertelua. Yksi kaveri nukahti vuorihissiaseman penkille – hän oli unessa jo ennen kuin takapuoli ehti penkkiin.

Sellainen reissu on siis luvassa. On jännittävää päästä taas ottamaan kehosta mittaa.

Perusolemiseen ylhäällä kuluu paljon energiaa, kun normaali liikkuminen on huomattavasti raskaampaa kuin merenpinnan tasolla. Ylhäällä leposyke voi olla 90 iskua minuutissa ja jo pieni liikkuminen nostaa sen 120 iskuun, kiivetessä päästään helposti 150–160 iskun sykkeeseen. Pysähdykset ovat nopeita, ja palautumiseen on vain pari minuuttia aikaa.
Ylöspäin kiivettäessä ilman happipitoisuus laskee. Kun happea on vähemmän, hengitystiheys kasvaa ja edelleen energiankulutus kasvaa. Se on yksi syy siihen, miksi kiipeilypäivän kulutettu kalorimäärä on moninkertainen normaalikulutukseen nähden.

Kulutuksen ollessa noin suuri, hyvä ravinto- ja nestetankkaus on erittäin tärkeää. Kun syömällä tankattu energia loppuu, alkaa keho kuluttaa omia varastojaan (glykogeenivarastoja). Jos taas glykogeenivarastot pääsevät loppumaan, ollaan ongelmissa. Syömällä ei ehdi tankata niin paljon, että keho pysyisi toimintakuntoisena.

Toinen asia on neste. Keho kuluttaa valtavan määrän nestettä kiipeilyn aikana. Nesteytys on myös yksi niitä harvoja asioita, joiden voidaan melko varmasti sanoa ennaltaehkäisevän vuoristotautia. Erään lukemani ohjeistuksen mukaan kehon nesteen kulutustarve kasvaa litran jokaisesta noustusta kilometristä.

Parhaiten energia ja neste kulkevat vuorelle omassa kehossa. Siksi suoritusta edeltävinä päivinä vuorikiipeilijät syövät ja juovat kuin hevoset.

Vuorella ruoka ja juoma kannetaan tietysti itse. Koska liikkuminen on muutenkin raskasta, tulee kantamusten paino minimoida. Viimeksi huiputusreppuni painoi lähtiessä vajaat 10 kiloa, sisältäen ruoan, nesteet, vaihtovaatteet, jääraudat, kypärän, valjaat, hakun, vaellussauvan ja muut varusteet. Vettä pakkasin oppaan ohjeiden mukaisesti kaksi litraa, vaikka kehon kulutus onkin enemmän. Loppu menee kropassa ja tankataan jälkikäteen. Voin kertoa, että palatessa jano oli melkoinen. Eväitä sen sijaan toin jopa takaisin, koska pahoinvoinnin takia en pystynyt syömään kovinkaan paljon.

Sitten on vielä ne vessa-asiat, mistä olen ennenkin vouhottanut. Rinteellä niiden hoitaminen ei ole, erityisesti naiselle, helppoa silloin, kun köysistöstä ei irrottauduta. Huipulla kysyin Petteltä, että voisinko käydä pissalla ja hän vastasi, ettei voi irrottaa minua köysistöstä ja housuissani ei ollut ns. kakkaluukkua, joka mahdollistaa vessa-asiat köysistössä ollessa. Yksioikoinen ohje oli:
– Pidättele vielä tai jos et pysty, päästä pöksyyn.

Minä pidättelin.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, mitä vuorelle ottaa mukaan. Ruoan pitää olla energiapitoista ja kevyttä. Nestepitoista (jotta se tukisi nestetankkausta) ja sellaista, ettei synny tiheää vessatarvetta. Vielä yksi asia on pahoinvointi. Akklimatisoitumiseen liittyy kuvotusta. Ruoan pitää olla sellaista, että sitä pystyy syömään ja se ei aina ole helppoa.

Viime vuonna kikkailin harjoituskaudella energiageelien ja patukoiden kanssa. Ne tuntuivat hyvältä

Huiputuksen juhlistusmalja ja uupuneet silmät Monte Rosa
Hüttella 2015 huiputuksesta paluun jälkeen

ajatukselta saada paljon energiaa ja nestettä nopeasti ja pienestä määrästä ravintoa. Herkkä vatsani kieltäytyi yhteistyöstä.
Kysyin neuvoa oppaalta, joka opasti ottamaan kunnon ruokaa, energiarikasta sellaista. Mutta minusta se ei kuulostanut jännältä, joten jatkoin geelien ja patukoiden kanssa kikkailua. Vähän hölmöä, myönnän. Useimmat maistuvat karmeilta, vatsani meni sekaisin ja imeytymisongelmien takia E-koodipläjäykset toivat kehosta läpijuostessaan myös nesteet mukanaan.

Loppujen lopuksi vastaus oli nolostuttavan yksinkertainen. Kiivetessä taskuni olivat täynnä pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja hiukan suklaata. Tosin suklaa sulaa taskuihin ja janottaa ja se ei siksi ole paras mahdollinen. Mutta se taas antaa hyvän buustin, fyysisen ja henkisen, siinä kohtaa, kun oikein väsyttää.

Tässä kuten monessa muussakin jutussa oma heikkous on vain ratkaisun kääntöpuoli: Vessa-asiat, herkkä vatsani ja imeytymisongelmat huolestuttivat etukäteen. En juurikaan syö vaaleaa viljaa, koska se jumittaa vatsani toiminnan, jopa päiviksi. Arjessa se on epämukavaa, mutta vuorella jopa käytännöllistä. Iso lautasellinen pastaa tankkauksen yhteydessä ja avot! Eipä tarvitse pohtia rinteellä köysistöstä poistumista.

Jep. Näihin (mieli)kuviin ja näihin tunnelmiin tällä kertaa. 😀

Page 2 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén