Tuntuu kuin edellisestä vuorikiipeilyreissusta olisi tuhat vuotta, vaikka vastahan viime kesänä kuljin Cayamben ja Cotopaxin rinteillä Ecuadorissa! Elokuisen ylikuntodiagnoosin jälkeen syksy kului treenimielessä jäitä poltellen: aluksi ainoat urheilumuodot, jotka pysyivät lääkärin antamissa sykerajoissa, olivat kevyt jooga ja kävely. Tuntui kuin vuorikunto olisi kadonnut kokonaan ja lihakset sulaneet pehmeäksi mössöksi.
Loppuvuodesta sain luvan alkaa taas hiljalleen kasvattaa treenin intensiteettiä mutta varovasti – ja pientä aaltoilua on palautumisessa edelleen. Kovapäisinkin oppii halutessaan. Fyysinen vointini Ecuadorista palatessa oli tila, jota en enää koskaan halua kokea. Niinpä olen nyt edennyt rauhassa askel kerrallaan, vaikka alunperin lääkärille ilmoittamani kuuden kuukauden toipumisraja täyttyi jo aikapäiviä sitten. Kuten viimeksi kirjoitinkin, viimeinen yhdeksän kuukautta on myös opettanut havainnoimaan kokonaiskuormaa ja jättämään tilaa levolle ja kaikenlaiselle muulle, mitä elämässä haluaa touhuta.
Pitkän alkupuheenvuoron jälkeen itse asiaan: Jo vuoden vaihteessa aloin hapuilla tulevaa vuorisuunnitelmaa. Ihan alunperin olin ajatellut lähteä ensi syksynä Nepaliin hakemaan lisäkokemusta 6500 metrin huitteilta. Toipumisen oltua toivottua hitaampaa ja uuden työkuvion viedessä myös aika paljon kaistaa, aloin pohtia, että ehkä tätä vuotta pitää lähestyä toisella tavalla.
En tiedä, mistä sain ensin Mongolian päähäni, mutta usean viikon pontevan yrittämisen jälkeenkään saanut reissua järjestettyä sillä tavalla, että se olisi sopinut kiipeilylle varattuun aikaikkunaan syyskuussa. Seuraavaksi käänsin katseeni kohti Georgian Kazbekia, mutta lopulta varsinainen idea alkoi kuumailmapallosta. Näin sattumalta vuorikohteita tutkiskellessani kuumailmapallosta käsin otetun kuvan Atlasvuorista – ja olin myyty! Halusin päästä sekä kiipeämään noille vuorille että nähdä kuvan maiseman omin silmin.
Atlasvuoret ulottuvat noin 2 500 kilometrin matkalle Luoteis-Afrikassa ja ne Marokkoa, Algeriaa ja Tunisiaa, erottaen Atlantin ja Välimeren rannikon Saharan autiomaasta. Kyseessä on sarja vuorijonoja, joilla on todella ainutlaatuinen luonto. Marokko ei ollut vuorikiipeilylistallani ja muutenkin maa on minulle uusi tuttavuus (vaikka toivematkakohteiden joukossa se kyllä on). Mutta kun aloin lukea Atlasvuorista, kiinnostus todella heräsi – tässä olisi taas luvassa uudenlainen haaste!
Parin päivän pähkäilyn jälkeen lukitsin suunnitelman: syyskuussa lähden siis kiipeämään Atlasvuorten korkeimman huipun Toubkalin (4167 m), joka sijaitsee Marokon Toubkalin kansallispuistossa. Vaikka nelitonninen Toubkal ei puske korkeuslimiittini rajoja, erittäin kuuma ilmasto luultavasti tuo oman mielenkiintonsa projektiin: syyskuussa lämpötila voi nousta päivisin jopa lähelle 50 astetta ja yöllä pudota miinuslukemiin. Melkoinen rasitus- ja sopeutusharjoitus on siis edessä. Ja onhan Afrikan mantereella kiipeäminen aina jännittävää juurikin luonnon erityisyyden vuoksi! Tämä jättää minulle myös mahdollisuuden tehdä jotain muutakin vuorihauskaa, esimerkiksi kesällä, jos suorituskyky kehittyy toivotulla tavalla..
Onpas ihan mahtavaa, kun on taas vuori kiikarissa – lähtöön aikaa melko tarkkaan viisi kuukautta! Joko mennään?
ps. Kuumailmapalloideakin toteutuu, vaikka ei ihan alkuperäisessä muodossaan – mutta siitä lisää myöhemmin…