Month: July 2024

Sateenkaaren yläpuolella

PÄIVÄ 5: CAYAMBEN AKKLIMATISAATIONOUSU

Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:

– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.

Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:

– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.

Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.

Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.

Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.

Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.

– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.

Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.

Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.

– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.

Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan

Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:

– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”

Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.

Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)

Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.

– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.

– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.

– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:

–Shut up Chase!

Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.

Pichincha -huiputus Ecuadorissa

PÄIVÄ 4: HAPPOJA JA VESIMELONIN SOKERIA

Nousin aamulla auringon kanssa, ja kello ei ollut ennättänyt ohittaa seitsemää, kun pikkubussin starttasi pienen hotellin pihasta kohti vuoria. Olin halkeamaisillani innosta – odotuksen päivät olivat tuntuneet niin pitkiltä!

Ajomatkalla Quiton halki hämmästyttävän monen asian syvälliseksi tietäjäksi paljastunut pääoppaamme Joaquin kertoi meille Ecuadorin tulivuorten historiaa: Pichincha-niminen tulivuori, jonka kiipeäisimme tänään, purkautui edellisen vuosituhannen vaihteessa – varsin hiljattain siis.

– Se oli todella näyttävä tulivuorenpurkaus! Onneksi hevosenkengän muotoinen kraateri osoittaa kaupungista poispäin, ja sen ansiosta Quito säästyi pahimmilta vahingoilta. Kuitenkin sadoittain taloja sortui tai vaurioitui, kun tuhkapilvi laskeutui kaupungin ylle ja kaikki eivät ennättäneet siivota talojen kattoja ennen seuraavia sateita – katoilla saattoi olla jopa metrin verran tuhkaa, joka vettä imiessään muuttuu uskomattoman painavaksi, Jaoquin kuvaili ja Pablo vitsaili viereiseltä penkiltä:

– Mikäli vuori päättää purkautua tänään, emme veloita siitä lisämaksua… myös toissa öinen maanjäristys sisältyy hintaan!

Tuntui omituiselta nähdä oppaiden nauravan ja vitsailevan puhuessaan hurjista luonnonilmiöistä. Toisaalta myöhemmin samana päivänä miehet tuijottivat minua kauhuissaan, kun kuvailin suomalaisen talven lämpötiloja ja pimeyttä. Katastrofinsa kullakin siis.

Ensimmäisten parin päivän aikana Ecuador oli näyttänyt minulle hurmaavat ja ystävälliset kasvonsa, mutta vaikka Quiton halki ajaessa sen varsin siistit kadut kylpivät auringossa, saattoi niiltä aistia myös toisenlaisen sävyn maan luonteessa: jokainen talo, jonka pihassa oli auto, oli aidattu hurjannäköisillä lasinsirpaleilla päällystetyin kivimuurein – Pablo oli kertonut, että vain parillakymmenellä prosentilla väestöstä oli mahdollisuus omaan autoon.

Lasinsirpaleilla päällystetyt kivimuurit ovat tavanomainen näky Quitossa.

Kuten kehittyvissä maissa yleensäkin, varallisuus keskittyy hyvin pieneen osuuteen väestöstä ja toinen ääripää oli valtava köyhyys, jollaista hyvissä oloissa elävä ei voi edes hahmottaa. Maailman kolkkia kolutessani olen nähnyt kaikenlaista, ja pehmeäsydämiselle se välillä aiheuttaa kovia osumia. Pablo kuitenkin kohautti harteitaan ja kumartui penkin yli halaamaan minua ystävällisesti:

– Se, että matkustat ja kerrot näkemästäsi muille, auttaa jo paljon. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa. Mutta se, että olet täällä ja ostat palveluita paikallisilta ja suhtaudut kaikkiin kunnioittavasti, auttaa sekä maata että sen asukkaita oppimaan ja kehittymään.

Auto kaartoi mutkaiselle ja kuoppaiselle vuoritielle ja alkoi kiemurrella rinnettä ylös. Ryhmä alkoi liikehtiä levottomasti innostuksesta. Vaihdoin leveän hymyin irlantilaisen Rosien kanssa – oli hauska huomata, kuinka hänen puolisonsa Donnal, joka tähän asti oli ollut hiljaisempi, puhkesi myös leveään hymyyn ja alkoi vitsailla. Pidin sydämellisestä pariskunnasta jatkuvasti enemmän, ja jaoimme selvästi samanhenkisen rakkauden vuoria kohtaan. Nytkin maaston muuttuessa karummaksi, miehen hymy leveni levenemistään.

Tie muuttui mutaiseksi ja niin jyrkäksi, että tovin kuluttua taitavasti pikkubussia käsitteleva kuljettajamme Victor pysäytti auton todeten, ettei sillä ollut asiaa pidemmälle. Joaquin ilmoitti vaelluksen alkavan muutamaa kilometriä aiottua aikaisemmin, ja niin puliseva ryhmä kömpi autosta ja valmisti tien pentareella tuhdit eväsleivät lounaaksi. Sitten nostimme reput selkään ja aloitimme taivalluksen jyrkkään ylämäkeen.

Takanani vasemmalta oikealle: Raf, Rene, Ryan, Amigo, Chase, Rosie, Donnal, Pablo, Jeff ja Joaquin – Pichincha Guagua -majalla valmiina huiputuspuristukseen

Sää oli miellyttävän lämpöinen, mutta pilvet roikkuivat alhaalla sadetta enteillen. Jyrkkä nousu sai maitohapot ilmestymään lihaksiin nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua puhisin hengästyksestä. Vilkaisu kelloon paljasti kuitenkin sykkeeni olevan matalalla, mikä kertoi ähinän olevan korkeuden aiheuttamaa: olimme toki aloittaneet nousun aika vauhdikkaasti huomioiden, että liikuimme ensimmäistä kertaa reilusti yli 3000 metrin korkeudessa. Joaquin sai meidät hengästyksestä huolimatta nauramaan kertoessaan, että Pichincha-tulivuoren Guagua-reitti oli saanut nimensä vauvan itkusta.

– Näin pitkä ja jyrkkä ylämäki on saanut useamman isommankin miehen itkemään, virnisteli Pablo punaisille kasvoillemme.

Puheensorina vaimeni nopeasti, ja ryhmä venyi pitkäksi nauhaksi, jonka keskivaiheilla astelin Jeffin, Chasen, Rosien ja Donnelin kanssa. Hiekka rahisi kengissä, ja ilmassa tuoksui sade ja jokin voimakas mutta miellyttävä yrttimäinen tuoksu. Reilun tunnin kuluttua ympäröivät trooppiset puut olivat muuttuneet puolen metrin korkuisiksi katajamaisiksi pensaiksi ja vihreäksi heinäksi. Edessämme yhä jyrkempänä nouseva rinne oli nyt punertavanruskean hiekan ja kivikon peittämä, ja pilvenriekaleita ajelehti myös alapuolellamme. Taivaanranta täyttyi vuorten profiileista, mutta kuinka erilaisia tulivuoret olivatkaan Alppien teräviin kivikärkiin verrattuna! Suuri osa niistä oli heinä- ja hiekkamaton peittämiä lähes huipulle asti, mikä sai ne näyttämään viattoman pieniltä kukkuloilta – vaikka suuri osa noista pehmeästi aaltoilevista kukkulaimaisista vuorista oli vähintään 4000 metrin korkuisia.

Tie oli muuttunut kapeaksi siksak-poluksi, ja kaikki ponnistelivat tosissaan eteenpäin. Ryan ja Rene painelivat ensimmäisenä, irlantilaiset, Jeff ja minä seuraavina Chase ja Raf kannoillamme, kun taas korkeuden kanssa kamppaileva Ahn oli jättäytynyt Pablo seuranaan kauas jonon taakse. Jossain vaiheessa rento kävely oli muuttunut hikiseksi eteenpäin puskemiseksi, ja tuntui kuin olisimme puskeneet painavaa lastia hartiavoimin ylös rinnettä. Tyytyväisenä panin kuitenkin merkille, että edelleenkin kyse oli selvästi uuden korkeuden tempuista keholle – missä vaiheessa olen oppinut erottamaan sen “tavallisesta” väsymyksestä ja hapotuksesta?

Minä, Rene, Chase, Joaquin ja Donnal tauolla majan pihassa

Saavutimme Refugio Pichincha-Guagua -majan 4366 metrissä vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja pilvet nousseet ympärillemme. Ilma pisaroi sadetta, kun raavin kiireesti lämmintä päälle tauon ajaksi. Maistelimme eväitä odotellessamme Ahnia, joka tovin kuluttua ilmestyi polun mutkan takaa ja hurraustemme saattelemana saavutti mökin pihan. Mikä vuorissa onkaan, kun jo muutaman tunnin yhteisen puuhailun jälkeen vitsailimme ja naljailimme toisillemme kuin vanhat ystävät?

Ryan tauolla

Tauon jälkeen matka jatkui. Nyt edessä oli todella jyrkkä hiekkaseinä kohti kraaterin reunaa. Painoin katseeni maahan, hartiat etukumaraan tuulta vasten ja aloin laulaa mielessäni. Hetken kuluttua huomasin edelläni tamppaavan Chasen huokaavan säännöllisin välein jotain – ja kuunneltuani muutaman huokaisun, en voinut olla purskahtamatta nauruun: jostain mieleen oli noussut Harry Stylesin kappale, jota olin huomaamattani laulanut ääneen. Tovin kuluttua Chase oli yhtynyt lauluun. Valitettavasti osasin kappaleesta vain kertosäkeen “Watermelon sugar…” -kohdan, joten toistin sitä kuin rikkinäinen levysoitin Chasen huokaistessa aina hengästyneenä väliin “…high…”

Kello oli hiukan yli 11 aamulla, kun kovassa tuulessa ja sumussa saavutimme Pichinchan kraaterin reunan. Vielä viimeinen pusku kraaterin reunalle, ensin ihastelemaan vanhaa alttaria, jonne ennen muinoin tuotiin lahjoja vuorelle, ja sitten kivikkokiipeilyä kraaterin korkeimpaan kohtaan.

Teimme Ecuador-seikkailun ensimmäisen huiputuksen, Pichinchan 4781 metriä 2.7.klo 11.45 – melkoinen akklinousu suoraan lähes Mont Blancin huippukorkeuteen!

Huiputusiloa Pichinchalta

Huipulla oli todella tuulista, joten lyhyen levon ja juhlinnan jälkeen laskeuduimme rivakasti rinnettä alas sadepisarat kannoillamme. Vaelluksen aikana kuljin etummaisena haastatellen Joaquinia, jonka tarina oli todella kiinnostava: 25-vuotiaaksi asti mies oli työskennellyt taloushallinnon tehtävissä suuret urasuunnitelmat tiukasti silmissään. Kunnes eräänä päivänä hän oli havahtunut siihen, että onneton. Sattuman kautta kiipeilemään ystävien kanssa eksynyt mies oli menettänyt sydämensä vuorille ja perheensä kauhuksi muutaman vuoden kuluessa päättänyt kouluttautua vuorioppaaksi – mutta kertaakaan mies ei ollut katsonut taakseen:

– Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta, ja yhä olen joka päivä onnellinen valinnastani!

Bussissa tutkin kellostani päivän suoritusta ja ilokseni havaitsin, että vaikka nousu oli todella tuntunut, keskisykkeeni oli ollut vain 99 iskua minuutissa ja korkein sykelukukin vain 133 iskua minuutissa. Lihakset olivat lämpöiset ja keho yhä täynnä energiaa. Olisin voinut jatkaa helposti! Varsinkin kun lähtee reissuun kuntoaan epäillen, on riemastuttavaa huomata, että suorituskyky onkin kohdillaan. Onnellisena nojauduin vasten bussin istuimen selkänojaa ja palasin mielessäni Joaquinin tarinaan. Kykenin samaistumaan miehen tuntemuksiin, sillä vuorilla olen enemmän elossa kuin missään muualla. Näissä hetkissä tuntui suorastaan järjettömältä haluta elämältä mitään muuta – niin onnellinen olin juuri nyt tässä, nojatessani bussin ikkunaa vasten hikisenä ja likaisena!

Tärinää päiväntasaajalla – seikkailu Ecuadorissa alkaa

PÄIVÄT 0–3: LASKEUTUMINEN PÄIVÄNTASAAJALLE

Kolmisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun olin lahjonut kissavanhukseni hiljaiseksi ylimääräisellä aamuyön välipalalla ja painanut kotioven kiinni, kiipesin autosta Casa Ilayakun pihassa ja tuijotin haltioissani rakennuksen pihassa kasvavia sitruuna- ja avokadopuita. Hotelli sijaitsi Ecuadorin pääkaupungin Quiton laitamilla, vehreän vanhan tulivuoren rinteellä. Minut lentokentältä noutanut Pablo, yksi tulevan kiipeilyryhmän oppaista, katseli tyytyväisenä kasvoilleni levinnyttä riemastusta, kun aloin hyväksyä, että näkymä edessäni oli totta. Hotelli sijaitsi vanhan tulivuoren hevosenkengän puolikkaan muotoisen reunan sisimmässä kohdassa ja heti sen takaa nousi rinne harjanteelle, korkealle yläpuolellemme. Huolitellun pihan nurmikolla tepasteli kanoja ja kolibrit maistelivat läheisten pensaiden kukkien hunajaa. Vilkaisu kelloon paljasti meidän olevan yli 2300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tänään olisin ainoa vieras, joten tervehtimään saapunut hotellin omistaja Marco ohjasi minut talon parhaaseen huoneeseen, jonka suuresta ikkunasta tulvi syliini alhaalla laaksossa iltapäiväauringossa uiskenteleva Quito. Näkymän aurinkoisuudesta huolimatta Pablo oli ehtinyt jo kertoa, että pysyttelisimme kaupungin keskustan ulkopuolella turvallisuussyistä. Paria päivää aiemmin tullut valtion ilmoitus öljyn hinnan nostosta oli saanut ihmiset suunniltaan ja luvassa olisi mielenosoituksia, jotka saattaisivat äityä väkivaltaisiksi. Tässä rehevässä lintukodossa tuntui uskomattomalta, että toinen syy kaupunkikeskustan välttelyyn on naapurimaista Ecuadoriin valunut huumeongelma.
“Mutta kuten lähes kaikkialla, jos toimii järkevästi ja pysyy poissa alueilta, jonne ei muutoinkaan menisi, pysyy kyllä turvassa,” Pablo painotti.

Vietin illan omistaja Marcon seurassa, joka ensi töikseen nappasi minua käsipuolesta ja ohjasi puutarhaan poimimaan avokadot illallissalaattiin. Miehen isovanhemmat olivat ostaneet tilan lähes sata vuotta sitten, ja nyt kolmannen polven omistaja Marco oli muuttanut tuottamattoman maatilan tyylikkääksi pieneksi hotelliksi. Miehen eloisat ja iloiset kasvot muuttuivat aavistuksen haikeiksi, kun hän kuvaili alueen muutosta: “Ollessani lapsi asuimme ihan maaseudulla. Mutta nyt kaupunki on levinnyt tänne asti. Kaipaan joskus aikoja, jolloin illan pimeydessä saattoi nähdä vain tähdet kaupunginvalojen sijasta.”

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä nukuttuani lähes kymmenen tunnin unet. Kahdeksan tunnin aikaero toimi tähän suuntaan matkustettaessa edukseni, ja kello oli vasta hiukan yli 06. Nautin varhaisen aamupalan, jonka kaikki raaka-aineet kahvia myöten olivat talon omasta pihasta. Aamupalan jälkeen nappasin vesipullon selkäreppuun ja lähdin Marcon ohjeiden mukaisesti vaeltamaan kohti ympärilläni kohoavan vuoren harjannetta. Mies oli valitellut, ettei töiltään ehtinyt oppaakseni, mutta olin oikein onnellinen saadessani hetken omaa aikaa ennen muun kiipeilyryhmän saapumista. Lisäksi nousu korkealle harjanteelle tekisi oikein hyvää yli 2000 metrin korkeuteen nousseen kehon aktiiviselle sopeuttamiselle – ja toivottavasti lihaksia lämmittävä liikunta auttaisi myös selkääni ilmestyneisiin kipuihin.

Hiekka rahisi kengissä ja lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Tutkiskelin kiireettömästi tien varren luontoa, tervehdin jokaisen pihan koiraa ja nautiskelin pitkän lennon jälkeisestä liikkeestä. Onnistuin tietenkin marssimaan maamerkiksi ilmoitetun korkean puun ohi ja vasta pöllähtäessäni maatalon pihaan keskelle alpakkalaumaa, että olin kulkenut harhaan. Polku löytyi kuin löytyikin, mutta Marcon aiemmin mainitsema machete olisi todella ollut tarpeen: tuskin havaittava reitti löytyi keskeltä tiheitä piikkipensaita, joiden latvat nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Puskamöyrinnän aikana mielessä kävi muutamaankin otteeseen, että kuinkahan fiksua mahtoi korkeassa heinikossa möyriminen olla, kun minulla ei ollut aavistustakaan tiheänä muurina ympäröivien piikkipensaiden asukkaista.

Harjanteen huippu kuitenkin löytyi ja raapaleisena mutta voitokkaana palasin hotellille kolme tuntia lähdön jälkeen, – juuri parahiksi tapaamaan ensimmäisiä kiipeilykumppaneitani: Floridasta lentäneen Jeffin kanssa löysimme välittömästi juteltavaa sukelluksen ja kiipeilyn parista. Irlantilainen trekkaajapariskunta Rosie ja Donnal taas valloittivat heti herttaisuudellaan ja hyvällä huumorintajullaan. Päivän mittaan paikalle saapuivat myös pienikokoinen, puhelias Ahn suoraan sukellusreissulta Arubalta, kuivakkaa huumoria pirskahteleva Chase sekä opiskeluajoista asti yhtä pitänyt neljän ystävyksen ryhmä: Rene, Raf, Amigo ja Ryan. Miehillä olin tapana joka toinen vuosi tehdä yhteinen seikkailureissu – mikä loistava tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ruuhkavuosien pyörteissä. Päivällispöytä täyttyi heti iloisesta puheensorinasta, ja minusta alkoi tuntua, että tästä oli kehkeytymässä hyvä tiimi edessä olevaan haasteeseen.

Päivällisen jälkeen aikaero tainnutti minut jälleen vuoteeseen – vain havahtuakseni muutamaa tuntia myöhemmin syvästä unesta yöpöydällä olevan juomalasin kiihtyvään kilinään vasten vesikannua. Kesti sekunteja oivaltaa, että koko huone tärisi!

Maanjäristys vaimeni hetken kuluttua ja muistin sen vasta, kun aamukahvia kuppiini kaatanut Marco vitsaili yöllä hiipineensä huoneeseeni ja ravistamaan sänkyäni. Järistys oli ollut noin 4.6 Richterin asteikolla ja kestänyt noin minuutin. “Maanjäristyksiä on kahdenlaisia: yöllisessä järistyksessa maa tärisi ylös-alas-suuntaisesti, joka ei ole kovinkaan vaarallista. Vaarallisia ovat järistykset, joissa liike on sivusuuntaista. Ne hajottavat rakennuksia ja teitä,” Marco selitti.

Paikallisten rentoa suhtautumista järistykseen selittää tietenkin se, että alueella itselleni eksoottiset luonnonilmiöt, kuten järistykset ja tulivuorenpurkaukset olivat tutumpia. “Ecuadorissa on 89 tulivuorta, joista seitsemän on parhaillaan purkautumisprosessissa – ja Cotopaxi on yksi niistä,” kuvaili hotellille saapunut pääoppaamme Joaquin. Lyhyen tutustumissession, kiipeilyohjelman läpikäynnin ja varuste-checkin jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Jos hiukan Jeffin ja Amigon kanssa hihittelimmekin useampia kirkkoja sisältävälle tutustumiskierrokselle, torneihin kiipeäminen kävi ihan rappustreenistä: vanhan kaupungin alue nimittäin sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa – erinomaisen tehokas akklimatisoitumispäivä siis!

Vasemmalta: Chase, minä, Donnal, Rosie, Amigo (takana), Rene, Ryan, Jeff, Raf ja edessä kyykyssä Anh

Päivän kääntyessä iltaan ryhmän tunnelma alkoi vaihtua rennosta naureskelusta innostukseen ja pieneen jännitykseen: huomenna viimein alkaisi tapahtua ja edessä olisi ensimmäinen huiputus: 4784 metriä korkea Pichincha!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén