PÄIVÄ 0–1: Matkalla Marrakeshiin
“Kuka näitä lentoja mulle aina buukkaa?” naureskelin itsekseni aamuyön tunteina lentokentälle suuntaavan taksin takapenkillä. Toistin saman kysymyksen, kun torkuin Amsterdamin lentokentän penkillä kuluttaen kahdeksan tunnin välilaskuaikaa. Toki valitsen kiipeilyreissuille aina pidemmät välilaskut ja yritän sillä varmistaa, että matkatavarat ehtisivät myös jatkolennolle. Edelleen kiipeilyn kannalta keskeisimmät varusteet ja vaatteet kulkevat käsimatkatavaroissa – omituisen suuret ylävuoristokengät ovatkin muuten melkoisen varma tapa bongata kiipeilijöitä lentokentillä. Varsinkaan syrjäisemmissä paikoissa ei ole aina mahdollista vuokrata varusteita – ja sitäpaitsi kiipeilykengät ovat ehkä varusteista se henkilökohtaisin ja niiden istuvuus on valtavan tärkeää. Siksi harva kiipeilijä lastaa ylävuorikengät lentokoneen ruumaan.
Olin ensimmäistä kertaa Marokossa ja ensimmäisen vuorokauden vietin tutkien vanhan kaupungin kujia ja hengittäen sisään lähes neljänkymmenen asteen lämpöistä ilmaa. Asetuin ensimmäiseksi yöksi pieneen sievään hotelliin vanhaan kaupunkiin, vietin illan kauniilla kattoterassilla ja nautin loistavaa kana-Tajinia ja loin suhteita paikallisten hurmureiden kanssa (heistä pari esimerkkiä alapuolella olevissa kuvissa).
Aamulla, pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen puhdistin viimeisetkin arkipölyt itsestäni perinteisen turkkilaisen saunan hammamin pesijän taitavassa käsittelyssä ja aloin olla valmis vuorille.
Ryhmän kokoontuessa kaupungin toisella laidalla olevan hotellin aulaan, huomasin porukan kasvaneen melkoisesti. Pääopas Samir kertoikin heidän yhdistäneen kaksi porukkaa – mikä ei tuntunut pieniä ryhmiä preferoivalle parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kyseessä oli kuitenkin alppikorkuinen vaellushuippu, joten sinällään ryhmäkoko ei ollut niin kriittinen asia kuin isommilla vuorilla.
Tulin juttuun heti runsaspuheisen ja -nauruisen Daven sekä irlantilaisen arkeologipariskunnan Ciaran ja Steven kanssa ja muutkin vaikuttivat mukavilta. Yhteisen päivällisen jälkeen naljailimme jo toisillemme kuin olisimme tunteneet pidempäänkin.
Illalla pyörin huoneessa malttamattomana. Lähtöä edeltänyt jännitys oli sulanut täysin. Olin vain malttamaton – eikä puhelimeeni tallennetussa päiväkirjamuistiinpanossa luekaan muuta kuin: “Mennään nyt jo!”
PÄIVÄ 2: Helteinen vaellus
Olin hereillä jo runsaasti ennen kuin herätyskelloni pirahdusta kello 05:30. Aamupalalla pakotin itseni asettumaan saksalaisten ystävysten Jessin ja Natashan seuraan, mutta tuntui vaikealta saada alas muruakaan. Niin kiire minulla oli lähteä matkaan.
Aamuseitsemältä nakkasimme varusteet pikkubussiin ja auton keula suuntasi ulos kaupungista. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme, suuret laukut lastattiin muulien selkään, päiväreput hinattiin selkään ja Samir-opas ohjasi meidät ylämäkeen. Vaikka kello ei ollut kuin yhdeksän aamulla, ilman lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta. Ensimmäiset tunnit olivat hikistä pakerrusta kuumuudesta hehkuvaa hiekkarinnettä ylös. Ryhmä venyi rinnepolulle pitkäksi jonoksi, jonka viimeisiä vaeltajia jouduttiin odottamaan. Huolestuneena seurasin Oregonista kotoisin olevan Nancyn kamppailua rinteessä. En ollut ainoa ja pian norjainen Espen tarjoutuikin kantamaan naisen vesivarantoja. Itsekin kylvin hiessä ja jo parissa tunnissa olin tuhonnut puolet päivän vesiannoksesta.
Lounaaseen mennessä olimme pensaiden ja matalien puiden keskellä nousseet harjanteelle kahteen tuhanteen metriin merenpinnasta. Ryhmä hurrasi ilosta, kun kokkimme taikoi retkihuovalle runsaan salaattikulhon sekä valtavan pannullisen linssimuhennosta. Jälkiruoaksi saimme tuoretta meloonia ja tietenkin teetä. Huumori kukki jo ja naureskellen kiusoittelimme pääopasta Samiria huomattuamme, että perinteisistä marokkolaisista kannuista tarjoiltu tee oli paketin kylkitekstin mukaan itseasiassa peräisin Kiinasta.
Leppoisan lounaan jälkeen jatkoimme matkaa yli hiekkaisen harjanteen ja laskeuduimme rinteen halki kohti karummaksi muuttuvaa maisemaa. Laskeuduttuamme 300 vertikaalimetriä, päädyimme pieneen solaan, jossa paikallisen kylän lapset keskeyttivät hiekkatiellä käynnissä olevan jalkapallopelinsä heiluttaakseen seurueellemme.
– Pyydän näissä syrjäisemmissä kylissä naisia peittämään hartiat sekä sääret. Älkää antako lapsille rahaa tai makeisia – emme halua heidän oppivan kerjäämään, Samir ohjeisti tiimiämme.
Vielä parin tunnin vaellus takaisin 2000 metrin tuntumaan, missä meitä odotti karu mutta oikein toimiva vierastupa. Vietimme leppoisan illan maisemista ja tajini-illallisesta (– joka sivumennen sanoen maistui paremmalta kuin ravintolassa) nautiskellen.
– Miten muka saamme unen päästä kiinni näin aikaisin? Minulla menee viikko sopeutua tällaiseen rytmiin, Dave tuskaili tähyillen täysin säkkipimeäksi muuttuneella pihalla käyskenteleviä muuleja, kun Samir alkoi hätistellä meitä yöpuulle iltayhdeksän tietämillä.
– Älä huoli, vuorilla kroppa alkaa nopeasti elää kellon sijasta auringon mukaan, hymyilin miehelle. Hän tuhahti vastaukseksi – mutta jo puolisen tuntia myöhemmin viereisestä huoneesta kantautuvat syvä rohina paljasti, ettei mies niin kovin pitkää sopeutumisaikaa kaivannut.
Hymyilin tyytyväisenä pimeään, ja samalla olo oli jopa vähän haikea. Ennakkoon tuntui hyvältä ajatukselta tehdä lyhyt vuorireissu ja sillä tavoin testata kehon palautumista. Pidemmissä reissuissa nautin kuitenkin erityisesti siitä, kun vaeltaja kadottaa tajun ajasta ja päivistä. Mahtaisinko viiden vuoripäivän aikana ehtiä irrottaa arjesta kunnolla?
