Mount Merulle ja Kilimanjarolle lähtö on ensi viikolla! Puuttuvien varusteiden lista on tehty, viisumit (toivottavasti) matkalla, ja tänään lounaan ja päivällisen välissä nautiskelin kakkosannoksen kolerarokotetta, joka on asustellut jääkaapissani viikon verran.
Ihanan tuttu tunne: ajatukset karkaavat rinteille yhä useammin, ja malttamattomuuden kutina ihon alla voimistuu.
Pääasia on päästä vuorille. Jos kuitenkin olen täysin rehellinen, kuten tapanani on ollut, polte onnistumiseen on vielä aiempaa suurempi. Keväinen epäonnistuminen Elbrusilla tuntuu yhä karhealta. Olen oppinut siitä paljon. Mutta nyt haluan onnistua.
 |
| Akklimatisoitumassa Elbrusia varten Kuva Max Edin |
Omakohtaisen vuoristotautikokemuksen jälkeen olen halunnut oppia ymmärtämään kehossa korkealla tapahtuvia asioita ja niihin vaikuttamista hiukan paremmin. Lukemieni lääketieteellisten artikkeleiden suurin viisaus on tuntunut valuvan mielestäni kuin vesi hanhen selästä, joten rohkaistuin ja toimin kuten tähänkin asti neuvoja tarvitessani eli pyysin apua asiantuntijalta.
Vuosien mittaan olen kerta toisensa jälkeen saanut ilahtua siitä, kuinka avuliaita vuorikiipeilijät ovat. Niin nytkin, ja muutama viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä istahdimme lounaalle vuoristotautia pitkään maailman vuoria kiivetessään tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa.
Tässä kohtaa lienee oikea hetki painottaa, että tämän tekstin sisältö pohjautuu minun (paikotellen hataraan) muistiini, ja kaikki virheet koskien mitä tahansa aihealuetta, ovat minun.
Useimmat muistavat Karisen parin vuoden takaisen Huippujengi-nimisen tv-sarjan kiipeilyryhmän rauhallisena lääkärinä. Vuosikausia akklimatisoitumista ja vuoristotautia tutkineen Karisen kiipeilyhistoria alkaa 1980-luvulta ja hän on kiivennyt monilla suurilla vuorilla, Mount Everestillä kahdestikin. Vuorikiipeilyn lisäksi Karinen on muun muassa juossut ultramaratoneja, viimeisimpänä tämän vuoden Marathon des Sablesin, Saharan autiomaassa juostavan 250 kilometriä pitkän kilpailun. Tämä kaveri siis tietää yhtä sun toista kestävyyslajeista!
Kokeneiden kiipeilijöiden tapaaminen on aina jännittävää, kuin he toisivat pienen tuulahduksen vuorituulta muassaan. Heidän läsnäollessaan tuntuu hiukan hassulta puhua kunnianhimoisista tavoitteista, sillä millä tahansa vuorikiipeilyn ulottuvuudella mitattuna olen ihan märkäkorva. Niinpä on vähän ujostuttavaa intoilla maailman suurilla huipuilla käyneille Snow Leopard tai Seven Summits -haasteista. Mutta tämä on suurien unelmien laji, ja ehkäpä se luo erilaisen maaperän noille keskusteluille: jokainen tähän asti kohtaamani kiipeilijä on suhtautunut suunnitelmiimme rohkaisevasti ja tarjonnut neuvoja ja joskus jopa apua.
 |
| Kiipeilytiimin palauttava venytyssessio Elbrusin basecampissa, ryhmänjohtaja Tommi valvoo suoritusta kuva Max Edin |
Karinen (kutsun häntä nyt sukunimellä, erotuksena kiipeilyparistani Heikistä) saapui lounaallemme lämpimästi hymyillen ja innostuneen oloisena. Hän ohitti kiitoksemme meille uhratusta ajasta toteamalla, että rakkaasta asiasta keskusteleminen muiden samasta aiheesta innostuneiden kanssa on ilo.
Voi kuinka totta se onkaan!
Seuraava reilu tunti valui kuin Saharan kuuma hiekka sormien lomasta. Keskustelu polveili niin innokkaasti, että tarjoilijammekin hiukan turhautui yrittäessään löytää luontevia hetkiä saapua pöytään keskeyttämättä. Olin saapunut tapaamiseen muistiinpanovälineillä varustautuneena, mutta tempauduin keskusteluun mukaan niin, että tapaamisen lopuksi vihkoni sivu ammotti tyhjyyttään.
Aloitimme heti asian ytimestä. Karinen halusi kuulla Elbrusilla tapahtuneista romahduksistamme. Hän analysoi polveilevan ja ryöpsähtelevän kertomuksemme perusteella, että todennäköisesti vuoristotauti jylläsi kehoissamme jo ennen ensimmäistä huiputusyritystä.
Vuoristotaudin tilan syntymiseen vaikuttaa moni asia, mutta laukaiseva tekijä on usein kova fyysinen ponnistus. Karinen kertoi omasta vuoristotautikokemuksestaan: Auttaessaan sairastunutta kiipeilijää, hän kantoi tätä harteillaan evakuoitavaksi helikopterin laskeutumispaikalle noin 20 metrin matkan. Kun kävi ilmi, ettei kopteri pääsisikään vielä paikalle, Karinen kantoi potilaan takaisin teltalle. Laskettuaan potilaan makuulle, hän huomasi, ettei syke tasaantunutkaan ponnistuksen päätyttyä. Karisen keho ei korkealla vuorella enää palautunut lyhyen kantomatkan vaatimasta rutistuksesta ja pian hänellä laukesivat vuoristotaudin oireet.
Karisen tarina sai meidät pohtimaan Elbrusin akklimatisaationousupäivän tapahtumia:
Iltapäivällä nousuaika oli käymässä vähiin. Tavoitteena ollut 4800 metriä oli silmiemme edessä, niin lähellä mutta niin kaukana. Heikin askel oli noussut kevyesti. Minä olin hiukan hitaampi mutta kohtuullisen hyvävointinen ja energinen kuitenkin. Kun ilmoitus takaisinkääntymisajan lähestymisestä tuli, Heikki lähti sprinttaamaan kohti tavoitteena ollutta Pashtuhovan kivien yläpäätä – ja minä perässä. Ehkä Heikillä oli taustalla ajatus päästä niin korkealle kuin mahdollista akklimatisoitumisen maksimoimiseksi. Omalla kohdallani myönnän, että mielessäni ei ollut taktisia viisauksia, vaan seurasin pariani kuin jänistä jahtaava ajokoira: “Jos se menee, kyllä minäkin haluan.”
 |
| Paluumatkalla Elbrusin harjoitusnoususta sään huonontuessa nopeasti kuva Max Edin |
Pääsimme lopulta 4310 metriin ennen kuin sää muuttui kehnoksi ja nousu piti keskeyttää. Pidimme pienen tauon kivillä yhtäkkiä nousseen viiman keskellä ennen paluun aloittamista. Tuolloin tunsin ensimmäiset huonovointisuuden aallot, jotka kuitenkin laimenivat päästessämme alas base campiin.
Olin koko illan uupunut, ja seuraavana aamuna tekniikkatreeneissä niin huonovointinen, että jouduin self arrest -harjoituksissa (oman putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla) makaamaan lumihangessa oksennusta nieleskellen jokaisen harjoituskierroksen jälkeen, ja päänsärky oli niin kova, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki. (Tarkemman kuvauksen noista päivistä voit lukea täältä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen)
Karinen esitti ajatuksen, että myös Heikin tila alkoi syntyä tuosta akklimatisoitumispäivän sprintistä ja kehittyi vain hitaammin. Tämä teoria saattaisi selittää yhtä suurista kysymyksistämme: miksi tila puhkesi molemmilla?
Kehon sopeutuminen ohueen ilmaan on kiehtova teema. Karinen on tutkinut akklimatisoitumista myös genetiikan näkökulmasta ja todennut, että kehojen sopeutumistavoissa on mantereiden geeniperimäkohtaisia eroja. Toisilla keho sopeutuu ohueen ilmaan siten, että veren hemoglobiinin tilavuus lisääntyy ja toisilla taas sen määrä kasvaa. Kumpikaan tapa ei ole “toista parempi” ja geeniperimien sekoittuessa myös nämä ominaisuudet sekoittuvat.
Akklimatisoitumisen tapa ei näyttäisi vaikuttavan suorituskykyyn, eikä treenilläkään asiaan voi vaikuttaa. Kuten olen jo aiemmin oppinutkin, pääsääntöisesti hyvä nesteytys, riittävä akklimatisoitumisaika ja riittävä kunto ovat tärkeitä. Mutta jälleen esiin nousi tuo aihe, jota olemme viime kuukausina valmistautumisessa käsitelleet useasti: sykkeen pitäminen alhaisena.
Keskustelimme Karisen kanssa myös lääkkeiden käytöstä vuorilla ja siitä, miten ennakoiva estolääkitseminen ja suorituskyvyn nostamiseen pyrkivä “douppaus” vaikuttavat kokonaissuoritukseen. Karinen totesi, että joskus on tilanteita, joissa olosuhteet pakottavat riskirajoille, esimerkiksi kiipeilijä voi sään johdosta joutua nousemaan suositeltua vauhtia nopeammin korkealle. Silloin ennakoiva estolääkitys voi olla paikallaan.
Mutta Karinen muistutti, että lääkkeet vaikuttavat kahdella tasolla; varsinaisen fyysisen vaikutuksen lisäksi on psyykinen vaikutus, joka on monen monta kertaa todettu erilaisissa plasebo-tutkimuksissa vaikutuksiltaan merkittäväksi. Eli pelkästään lääkkeen ottaminen ja tieto, että “kohta helpottaa”, auttaa ja saattaa kohentaa potilaan vointia huomattavasti. Jos lääkitseminen tehdään ennakoivasti ja oireita alkaa myöhemmin ilmetä, ollaan tämä psyykinen vaikutus ennakkolääkitsemisen vuoksi menetetty. Tiukoissa paikoissa se voi olla ratkaisevaa.
Kysyimme myös neuvoja välttääksemme vatsataudit, joista Kilimanjaro on valitettavan kuuluisa. Joidenkin lähteiden mukaan vatsataudit ovat jopa yleisempi keskeytyksen syy kuin riittämätön akklimatisoituminen ja/tai vuoristotaudin oireet. Olen myös kuullut ajatuksen, että Kilimanjarolla ruoanvalmistuksessa käytetty voimakas palmuöljy saattaisi olla syypää vatsaoireisiin. Mutta Karinen totesi, että puutteellinen hygienia on kuitenkin todennäköisempi syy:
– Enkä nyt puhu siitä, että kokin peukalo olisi sopassa, kun hän tarjoilee lounasta. Puutteet hygieniassa syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Muistan eräällä Etelä-Amerikan kiipeilyreissulla istuskelleeni katselemassa vesisäiliötä, josta noudettiin leirin juomavesi. Säiliön ja noutoastioiden hygieniasta oltiin äärimmäisen tarkkoja, sillä voimakkaat vatsapöpöt ovat yleisiä vuorilla.
Siinä istuskellessani huomasin, että säiliön kyljestä lähtevän noutoastoiden täyttöletkun yläpäässä oli pieni vuoto, josta vesi pisaroi täyttöletkun varrelle. Pisarat valuivat edelleen täyttöletkun kärkeen pitkin letkun pintaa, ja tihkuivat sieltä täytettäviin astioihin. Näin yksi pieni pisaravuoto vaikuttaa kaikkeen leirissä käytettävään veteen ja voi kontaminoida sen.
Neuvojen lisäksi Karinen toi meille vuoristotaudista kirjoittamansa artikkelin, jota ei ole julkisesti saatavilla ja mikä mahtavinta, kirjoittamansa “Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu” -täsmäoppaan, joka vastaisuudessa kulkee taatusti joka reissussa mukana.
Lounas läheni loppuaan, ja jouduimme tyrehdyttämään loput kysymystulvasta, jota Karisen mukaansatempaavat tarinat vain lisäsivät. Kotimatkalla askel tuntui kevyeltä, ja hymyilin kaamoksen hämärässä ajatellessani edessä olevaa matkaa.
Nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ollaan taas siinä hetkessä, jolloin eteisen nurkkaan alkaa pikkuhiljaa kertyä kasa pakattavaa tavaraa. Kasan päällimmäisenä keikkuu oranssi pieni kirja. Taas ollaan vähän valmiimpia seikkailuun!
p.s. Lopuksi pieni kaupallinen maininta: Karisen kirjaa on vielä hänellä itsellään muutama kappale myynnissä ja jos haluat sellaisen ostaa, laita hänelle sähköpostia heikki.karinen@nic.fi
