– Anteeksi neiti!
Minut pysäytetään lähikaupan eteisessä. Olen tulossa hikiseltä pyörälenkiltä ja kotimatkalla poikennut ostamaan kahvimaitoa. Arviolta kuusissakymmenissä oleva mies istuu kaupan eteisen seinustalla keppinsä kanssa. Hän viittoo minua luokseen:
– Mikä sinun lajisi on? Näytät urheilijalta, mutta en pystynyt päättelemään lajia. Joskus lajin voi päätellä ihmisen lihaksiston perusteella.
Kerron, että harjoittelen Mont Blancia varten. Mies kyselee paljon ja innostuu sitten kertomaan taustastaan kilpahiihtäjänä. Hiihdosta ei koskaan tullut leipätyö, mutta hän näkee urheilun vaikuttaneen positiivisesti koko hänen elämäänsä. Mies on vakuuttunut, että juuri urheilutausta auttoi häntä toipumaan aivoinfarktista lähes täysin pari vuotta sitten. Vain toinen käsi jäi toiminnallisesti heikoksi.
– Kuule, koskaan ei tiedä, mihin elämä vie. Tuossakin menee entinen ammattijääkiekkoilija, hän nyökkää tervehdykseksi ohitsemme hiukan horjuvasti askeltavalle miehelle, jonka kasvoilla näkyy raskaan elämän merkkejä.
Unohdun pitkäksi aikaa kuuntelemaan miehen kertomuksia ja keskustelu vie mukanaan. Lähtiäisiksi hän kysyy nimeni, toivottaa onnea ja muistuttaa:
– Muista nauttia tekemisen hetkestä, mutta myös ottaa siitä oppi mukaasi.
Tosiaan. Tekemisen arvo kasvaa elämänmittaiseksi, kun kokemuksen jalostaa viisaudeksi. Silloin asioiden päättyminenkään ei tunnu menetykseltä.
Kohta edessä myös se hetki, jolloin Helsinki-Vantaan lentokentällä paiskaan kättä kiipeiliparini kanssa, nostan repun selkään ja kävelen ulos hämärään loppukesän iltaan. Istahdan autoon, nojaan otsani ikkunaa vasten ja katselen, kuinka maisemat vilahtavat ohi. Ehkä torkahdan hetken ja havahdun, kun pimeään taivaanrantaan ilmestyvät Tampereen valot. Öinen Tampere on niin kaunis. Tulen kotiin. Avaan oven, astun postikasan yli. Menen olohuoneeseen, laitan villasukat jalkaan ja istahdan sohvalle. Entä mitä sitten tapahtuu?
Miltä se hetki tuntuu? Miten siihen valmistaudutaan, kun melkein vuoden harjoittelu ja kohtaaminen Mont Blancin kanssa on takana?
– Olen lukenut jokaisen tekstisi. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, kuinka ajatusmaailmasi kehittyy. Sitten syksymmällä, kun h-hetkestä on kulunut hiukan aikaa, lue koko blogisi alusta asti, sanoi isäni taannoin käydessään luonani.
Isä on oikeassa. Olen oppinut aika paljon. Vahvuuksistani ja heikkouksistani. Suhtautumisestani vaikeuksiin ja ehkä vieläkin tärkeämpään asiaan: onnistumisiin. Olen oppinut pysähtymään onnistumisen äärelle, nauttimaan siitä ja kehumaan itseäni. Tiedän myös, missä osaamiseni rajat loppuvat ja uskallan senkin sanoa ääneen useammin kuin ennen. Ainakin toivon niin. Olen oppinut lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.
Tämä projekti on kasvattanut myös itsevarmuutta ja omanarvontuntoa. Olen aina tehnyt asioita omalla tavallani, vaikka välillä olisi voinut päästä helpommallakin ja vaikka joskus on menty metsään ja lujaa. Muiden epäily tai arvostelu on joskus saattanut satuttaa syvästikin, vaikka sitä en olisi näyttänytkään. Minusta tuntuu, että nyt uskallan entistä rohkeammin katsoa maailmaa silmiin ja sanoa:
– Tässä minä olen. Ota tai jätä.
Ihmisten merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se on ollut ehkä tärkein oppi loppuelämää varten. Olen ollut ihmisten suhteen ennakkoluuloisempi kuin kuvittelin. Jatkossa lupaan olla avoimempi ja luottavaisempi. Tämän matkan varrella minulla on ollut kunnia tutustua aivan ainutlaatuisiin persooniin. Olen saanut neuvoja ja kannustusta monenlaisilta alojensa osaajilta, ja monet kiipeilijät, urheilijat ja muut vuoriensa valloittajat ovat jakaneet tarinansa kanssani auttaakseen valmistautumistani. Olen ennenkin sanonut, että te lukijat olette uudella tavalla avanneet silmäni ihmisten hienoudelle. Olen saanut vahvistusta asialle, jonka olen kyllä ennenkin tiennyt: maailma on täynnä hienoja ihmisiä, jotka ovat kallio läheisilleen. Parhaimmat voivat olla kallio sellaisellekin, jota eivät ole koskaan tavanneet. Olen oppinut uutta myös lähellä minua olevista ihmisistä. Tunnistan arvostuksen, kun sitä näen. Luulen tietäväni aika hyvin, ketkä minua rakastavat ja ketä minä rakastan. Se ei ole ihan vähän se.
Kaikki tämä ja paljon muuta, sellaista mistä minulla ei ole vielä aavistustakaan, on minulla mukanani sitten, kun istun taas tässä sohvalla ja Vuorenvalloitus 2015 on ohi. Joten enköhän minä selviä siitäkin hetkestä!
Kaikenlaista sitä ehtiikin omaksua, kun vuoden laukkaa pitkin maita ja mantuja unelman perässä. 😀
p.s. Väliaikatietoa Mont Blancilta: tällä hetkellä reittimme lisäksi myös Gouterin maja on suljettu. Maja tiedotti myöhään eilen illalla, että tämänhetkisten ennusteiden valossa uudelleenavaaminen lähimpien 10–15 päivän aikana näyttää epätodennäköiseltä.
Pakko myöntää, että hermot alkavat hiukan kiristyä. Olen odottanut tätä kauan, ja tilanne tuntuu raivostuttavalta. Mutta asiat ehtivät vielä muuttua, ja muitakin vaihtoehtoja on. Yritän nyt vain keskittyä valmistautumiseen. Säähän en voi vaikuttaa. Pette on se, joka tekee päätökset.
Pitäkää peukkuja!
Kerron, että harjoittelen Mont Blancia varten. Mies kyselee paljon ja innostuu sitten kertomaan taustastaan kilpahiihtäjänä. Hiihdosta ei koskaan tullut leipätyö, mutta hän näkee urheilun vaikuttaneen positiivisesti koko hänen elämäänsä. Mies on vakuuttunut, että juuri urheilutausta auttoi häntä toipumaan aivoinfarktista lähes täysin pari vuotta sitten. Vain toinen käsi jäi toiminnallisesti heikoksi.