Category: kalliokiipeily

Huolestuttavia uutisia Mont Blancilta

On July 20, 2015

In alppikiipeily, Gouter, jäätikkö, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, riski, vaara, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus

Viikonlopun aikana sain viestejä usealta kiipeilijältä. Gouterin reitti Mont Blancilla on jouduttu sulkemaan. Chamonet.com-sivuston tiedotteen mukaan vuorella on ollut normaalia lämpimämpää, mikä on aiheuttanut sen, että lumi sulaa nopeasti. Tästä johtuen putoilevien kivien, jään ja lumen vaara on normaalia suurempi. Viime viikon torstaina reitin vaarallisimmassa kohdassa menehtyi kiipeilijä ja lauantaina reitti suljettiin. Myös Gouterin vuoristomaja tiedottaa olosuhdemuutoksista www-sivuillaan ja Facebookissaan.

Laitoin sähköpostia oppaallemme Pettelle ja pyysin hänen arviotaan tilanteesta. Pette vastasi, että Keski- ja Etelä-Euroopan ennätyskuuman kesän johdosta vuorilla lumet todellakin ovat sulaneet nopeasti. Gouterin reitillä on putoilee tällä hetkellä kiviä koko ajan.

Pette kertoi, että edellisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun reitti suljettiin, se oli suljettuna joitakin päiviä. Kymmenisen vuotta sitten reitti oli suljettuna kolmisen viikkoa johtuen ennätyskuumasta kesästä. Oppaamme seuraa pitkän aikajänteen ennusteita silmä kovana ja pitää meitä ajan tasalla tilanteesta.

Säätiloille ei voi mitään. Yritän olla huolestumatta liikaa. Muutenkin on nyt paljon mielessä. Aikaa on vielä pari viikkoa, ja olosuhteet ehtivät muuttua. Sen verran on taikauskoinen olo, etten halua ryhtyä asiaa enempää tässä spekuloimaan, mutta kyllä toiveita erilaisille säiden valtiaille on lähetetty runsain mitoin.

Pitäkää peukkuja ja toivokaa nopeasti kylmiä kelejä Keski-Eurooppaan ja lumisateita Blancille!

Muuten, jos kiinnostaa perehtyä Mont Blancin sääolosuhteisiin reaaliajassa, tsekkaa tämä linkki.

Hulluuden monet muodot

By Janiina

On July 15, 2015

In elokuva, harjoittelu, janiina ojanen, juoksija, juoksu, kalliokiipeily, maraton, maratoonari, mont blanc, pyöräily, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Ulkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Viimeinen pinnistys ja pikkuhousumysteeri

By Janiina

On June 17, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, kalliokiipeily, kestävyysharjoittelu, mont blanc, personal trainer, valmentaja, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– No, mikä fiilis? kysyy valmentajani Tapio.
Olen juuri laskenut käsistäni tangon, jossa on kuusikymmentä kiloa rautaa. Kovan ponnistelun jälkeen hiukan huimaa; seison etunojassa, nojaan käsillä polviini, roikotan päätäni ja odotan, että olo menee ohi. Mont Blancille lähtöön on kuusi viikkoa ja harjoittelu intensiivisimmillään.

Viikossani on tällä hetkellä kaksi kuntosalitreeniä. Ensimmäinen on aika perustreeni, joka tukee kestävyyden rakentumista: keskipitkiä sarjoja painoilla, jotka ovat ehkä (oman arvioni mukaan) 70–80 % maksimipainoistani.

Toinen salitreeni on murhaava mutta tosi palkitseva: maksimipainoilla monta lyhyttä sarjaa.

Kropassani on melkoisesti enemmän voimaa kuin luulin. Minua lähinnä nauratti Tapsan optimistisuus, kun hän latasi painoja tangolle. Mutta on se hyvä, että valmentajani uskoo minuun silloinkin, kun itse en usko! Nimittäin jaksoin tehdä koko treenin hänen asettamillaan painoilla.

Pidän ylimääräisenä vaihtoehtona edellisen ohjelman kahvakuulatreeniä. Se ei ole pakollinen, mutta tuntuu niin tehokkaalta ja käänteisellä tavalla hauskalta (kurjuuden maksimointi ja sitä rataa, hahaa), että välillä mieli halajaa paiskomaan kuulaa.

Juoksen kahdesti viikossa. Usein lenkit venyvät pitkältikin yli ohjelmassa määritellyn tunnin mittaisiksi, koska nautin siitä niin paljon. Parhaimmillaan unohdan juoksevani, kun kuuntelen musiikkia ja vajoan omiin ajatuksiini (ja kyllä, laulan, yleisön pyynnöistä huolimatta). Polviinkaan ei satu (ainakaan kovin paljoa), kiitos hierojani Katjan kovan työn, lihashuollon ja pehmeän juoksualustan.

Vauhtikestävyysharjoittelu juostessa sen sijaan tökkii aina vaan, inhoan sitä. Olen sen harjoitteen siirtänyt omine lupineni fillaroinnin puolelle. Pyöräilyä on ohjelmassa kaksi kertaa viikossa. Lyhyempi tunnin lenkki ja yksi pidempi lenkki. Tapsa nollasi pitkien lenkkien kestot, ja aloitin pituuden kasvattamisen alusta puolestatoista tunnista. Tuntuupa muuten kevyeltä fillaroida pari tuntia, kun viime aikoina lenkkien pituudet ovat olleet 4–5 tuntia.

Iltoihin pitää mahduttaa kehonhuoltoa: venyttelyä, joogaa ja pilates-rullailua. Ne ja hierojani Katja auttavat pitämään kehon vastaanottavaisena treenille. Lisäksi lähiviikkoina luvassa on kivoja kesäisiä elämyksiä, jotka menevät ihan treenistä: Kovapohjaisia vaelluskiipeilykenkiä pääsen sisäänajamaan kavereiden kanssa tehtävällä parin päivän vaelluksella. Lähtöpäätös minivaellukselle syntyi spontaanisti nähtyäni Facebook-päivityksen, jossa eräs tuttuni huuteli kavereita mukaan. Lisäksi toinen kaverini, Saku lupasi viedä minut taas ulos kalliokiipeilemään, ja tällä kertaa otamme tyttärenikin mukaan (tyttö on aivan liekeissä, kun pääsee oikeille kallioille sisäseinien sijaan). Suunnitteilla on myös fillarointiretki Helsingistä Porvooseen ja mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään keksiä…

Näin listatuna voisi kuvitella, etten ehdi muuta tehdä. Mutta todellisuudessa treeni ottaa pari tuntia päivästä (poislukien pitkä pyörälenkki) eli kyllä minulle jää paljon aikaa muuhunkin. Ehdin siis kirmailla auringossa, nauttia kesälomasta ja tavata ystäviä. Kuitenkaan en käy kiistämään, etteikö tiukka treenitahti vaikuttaisi muutenkin elämään kuin ajankäytöllisesti. Harjoittelu väsyttää, ja tarvitsen unta enemmän kuin 7 tuntia, joka on tuntunut aiemmin riittävän hyvin. Huomaan myös tarvitsevani lepoa hereillä ollessa, aikaa jolloin en tee mitään. Ja ruokaa. Vaikka mielestäni syön riittävästi, Tapsa huomautti, että olen laihtunut ja kehotti varmistamaan, että syön tarpeeksi. Olen itse hiukan karsinut hänen tekemänsä ravintosuunnitelman annoskokoja, kun ruoan määrä tuntui niin isolta, etten jaksanut kaikkea. Näköjään taas on vaan parempi uskoa, mitä itseä viisaammat sanovat.

Niin että miltäkö tuntuu?
Jännittää ja riemastuttaa. Ajatukset karkaavat usein väkisin edessä olevaan. Huomaan itsessäni hajamielisyyttä, joka ei normaalisti ole osa minua. Välillä sattuu kaikenlaista ja hommat tuppaavat unohtumaan kesken. On ihan hyvä, että jään tänään kesälomalle. Luultavasti en olisi parhaimmillani töissä nyt.

Tapsa toteaa sen olevan normaalia: myös pää valmistautuu. Treeni on loppunut, sanomme heiheit ja menen saunaan.

Palatessani löylystä minua odottaa pukuhuoneessa ikävä yllätys. Alushousuni ovat kadonneet. Kyllä ne minulla oli. No ihan varmasti oli!

Vilkuilen ympärilleni tyhjässä pukuhuoneessa. Mitä ihmettä? Muistan selvästi tahrineeni niihin vartalorasvaa, kun löysin laukustani tyhjäksi vuotaneen rasvapurkin, jonka olin unohtanut heittää pois aiemmalla kerralla. Etsiessäni shampoota tartuin väärään purkkiin, tahrin käteni ja pyyhkäisin ne puhtaaksi toisessa kädessä olevien pikkuhousujen takakaistaleen ulkopuolelle. Heitin rasvapurkin roskiin, vaatteet kaappiin ja menin suihkuun.

Mutta pöksyjä ei löydy. Poistun salilta hämmentyneenä mutta itsekseni salaa virnistellen. Mysteeri selviää kotona, kun purkaessani salikassia tahrin sormeni tyhjän rasvapurkin kylkeen. Hupsista.

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

By Janiina

On March 15, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?

Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista. Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku

Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar

By Janiina

On March 9, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tampereen kiipeilykeskus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Millaisia kiipeilytaitoja Mont Blancilla tarvitaan? Oppaamme Pette kertoi, että edessä on louhikoita, jäätikköolosuhteita ja “ilmavia paikkoja”. Olennaista on oppia liikkumaan oikealla tavalla, oikealla nopeudella ja käyttäen kehoa oikealla tavalla. Olosuhteita tuskin voi kuvitella sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Eteneminen tapahtuu kuulemma kuin hidastetussa elokuvassa. Kuusitoistatuntinen suoritus haastavissa olosuhteissa ilman varsinaisia taukoja vaatii kestävyyttä, kysyy haponsietokykyä ja syö henkisiä voimavaroja. Mutta Cliffhangeristä ei ole kyse, vaan pääosin matkaa tehdään vaelluskiipeämällä.

Aika monet sekoittavat vuorikiipeilyn yleiskäsitteenä seinäkiipeilyyn ja kalliokiipeilyyn. Luonnollisesti lajit ovat peruselementtinsä myötä sukulaisia, ja vuorikiipeilyyn saattaa sisältyä kalliokiipeilyosioita. Minä olen kokeillut seinäkiipeilyä ja pikkuisen kalliokiipeilyäkin vuosi sitten. Vaikka näistä kokemuksista tuskin on minulle massiivista hyötyä Mont Blancilla, kokemukset ovat olleet hienoja ja toivon pääseväni kiipeilemään lisääkin.

Vuosi sitten keväällä keksin loistavan idean hankkia minulle ja tyttärelle yhteisen harrastuksen, seinäkiipeilyn. Idea syntyi, kun seurasin lapseni marakattimaista etenemistä sisähuvipuiston kiipeilyseinällä. Kaverini Saku harrastaa kiipeilyä ja laitoin hänelle viestiä, jossa tiedustelin vinkkejä lajin kokeilemiseen. Saku lupasi auttaa meitä alkuun, ja jo muutamaa päivää myöhemmin seisoin kiipeilyseinän alla sovittamassa valjaita ylleni.

Parin testikiipeämisen jälkeen tytär viuhahti kisaseinän kattoon asti ja sitkeästi venkoili boulderilla Sakun ohjeiden mukaan. Itse pinnistelin helpohkoja seiniä hitusen hitaammalla kehityskaarella. Se oli mahtavaa! Samana iltana ilmoittauduin varmistuskurssille. Kävin kurssin, läpäisin varmistuskokeen ja sain luvan ylävarmistamiseen.

Kevään ajan kävimme tytön kanssa kiipeilemässä säännöllisesti. Välillä Saku tuli mukaan varmistamaan meitä, välillä olimme kahdestaan. Muutaman kuukauden kuluttua tytär kuitenkin kyllästyi. Ongelma oli, että en osannut opettaa häntä teknisesti taitavammaksi. En ainakaan löytänyt lapsille suunnattua pitkäjänteisempää kiipeilykurssia, vaan tarjolla oleva opetus oli lähinnä parin illan intensiivikursseja. Niinpä laji jäi pois vakio-ohjelmistostamme. Mutta jos jo lapsena lumouduin vuorten jylhästä vetovoimasta, niin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kalliokiipeilykokeiluni opetti minulle, että reitti voi olla olemassa, vaikka sitä ei aina heti näkyisikään:

Oli keväinen kaunis lauantai, kun Saku nouti minut kotoa. Hän oli luvannut viedä minut kokeilemaan kalliokiipeilyä. Olin illalla menossa teatteriin, mutta Saku sanoi muutaman tunnin riittävän hyvin.

Ensimmäinen kohde oli Tampereen ja Nokian rajalla oleva Mustavuori. Tovin kuluttua seisoin valjaat päällä ja kypärä päässä muistaakseni noin kahdeksan metriä korkean kallioseinän alapuolella.
– Saa mennä, Saku antoi luvan. Katsoin seinää ja katsoin häntä. Siis miten? Edessä oli (ainakin minun silmääni) sileä kallioseinä. Kiipeilykeskuksella seinään ruuvatut kirkkaanväriset otteet kävivät mielessäni ja alkoi nolottaa. Mitä minä oikein olin kuvitellut? Laskin käteni varovasti kallion pinnalle ja katsoin olkani ylitse Sakua. Ei se nauranut. Kyllä se siis ajatteli, että pääsisin tästä.

Koetin etsiä kiipeilytossun kärjelle sopivaa koloa seinästä. Jalka lipsahti kerran. Toisen kerran. Saku astui viereeni ja alkoi näyttää minulle luonnonkivessä olevia pieniä kohoumia ja halkeamia. Hän neuvoi jalan asettamista oikein ja kehon oikeaa asentoa.
Hetken kuluttua olin seinällä, hiukan Sakun pään yläpuolella. Kaikki raajat levällään, sormet takertuen epätoivoisesti hädintuskin havaittaviin nyppylöihin seinämässä, takapuoli pitkällä nytkytin epätoivoisesti eri suuntiin kuin luullen, että nykivä heiluminen veisi minua mihinkään. Kohta sormet jo pettivät, ja retkahdin köyden varaan. Saku laski minut alas, mutta ei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että homma oli tässä. Rauhallisella äänellä hän kävi läpi “suoritukseni” ja antoi ohjeita seuraavaan yritykseen.

– Otteet ovat siellä, katso ja tunnustele vaan. Luota itseesi, Sakun rohkaiseva ääni kuului takaani. Pakotin itseni unohtamaan kiipeilykeskuksen kirkkaanvihreät, kämmeneensopivat otteet ja laskin käteni kiven karheaa pintaa vasten. Se tuntui lämpöiseltä ja lujalta kipeitä sormenpäitä vasten. Kokeilin varovasti tossun kärkeä pienen ulkoneman päälle. Se piti.

Otteet alkoivat löytyä. Poski lähellä kalliota etenin ylöspäin hitaasti ja tunnustellen. Tekniikan puuttuessa tunsin kuinka polveni iskeytyivät kerta toisensa jälkeen karheaan seinään. Sormieni iho hiertyi auki ja kynnet lohkeilivat. Mutta hetken kuluttua olin seinällä. Kun katsoin olkani yli ehkä noin kuuden tai seitsemän metrin korkeudessa, uskomaton riemu täytti mieleni. Huutaen ilmoitin Sakulle lepotauosta ja painoin tossunkärjet lujasti seinään ja… noloa myöntää mutta joo, kaivoin kameran esiin. Mutta minä sentään olin Mustavuoren kuningatar, kaikki kahdeksan metriä! Toistin nousun vielä neljä tai viisi kertaa ja harjoittelimme myös laskeutumista. Se oli hauskaa ja nauroin ääneen silkasta innosta.

Parin tunnin kuluttua pakkasimme varusteet autoon ja siirryimme Nokialle Melolle, jossa pääsin kokeilemaan noin 25 metrin nousua. Laskeuduimme ensin alas, sitten varmistin Sakua hänen kiivetessään ylös varmistamaan minua ylhäältä käsin. Sitten oli minun vuoroni.

Se oli huikaisevaa. Tein kaksi nousua. Arvioin voimani väärin ja jälkimmäinen nousu oli aika tuskallinen. Seinän keskivaiheilla voimat kertakaikkiaan loppuivat. Pysähdyin lepäämään. Yhtäkkiä näytti kuin kaikki otteet olisivat kadonneet seinältä, naarmuuntuneet sormet kramppasivat ja mustelmaisiin polviini koski. Vilkaisin minua varmistavaa Sakua.

– Anna mennä vaan loppuun asti, Sakun ääni kaikui ylhäältä. Mumisin pari ärräpäätä, oioin hiukan sormiani ja painauduin lähemmäs seinää jatkaakseni. Housujeni polvi repesi viimeiseen kielekkeeseen, koska voimat eivät enää riittäneet kiivetä vaan raahasin kehoni kivisen reunan yli. Voitonriemu hyökyi ylitseni. Mahtavaa, parasta ikinä!

En voinut laittaa mekkoa teatteriin, koska polveni olivat kertakaikkiaan kauhean näköiset. Kädet aivan naarmuilla ja kynnet tuhoutuneet. Mutta voitonriemuinen hymy ei poistunut kasvoiltani hetkeksikään. Virnistelin kuulemma silloinkin, kun ystävät herättelivät minua puoliajan kuohuviinille.