Category: Ushba Page 2 of 3

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

On August 26, 2021

In eurooppa, kaukasus, lähtö, Layla, ushba, Ushba, vuorenvalloitus

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Sääuutisia Ushbalta ja vuorikiipeilijän salainen ase

By Janiina

On August 21, 2021

In eurooppa, Georgia, kaukasus, Ushba, ushba

Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:

“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”

Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.

Minä ja Heikki lumipyryssä Matterhornilla

Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).

Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.

Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.

Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Elbrusin pohjoisreitin yläleirimme Lenz Rocksilla 2019

Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.

Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.

Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.

Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.

Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.

Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.

Jäärautoihin asennettiin uusi kiinnitys Ushbaa varten

Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.

Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!

Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?

P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.

Mikä mietityttää, kun lähtöön on 18 päivää?

By Janiina

On August 8, 2021

In kaukasus, Layla, matkasuunnitelma, ushba, Ushba, venäjä, venäjä vuoristo

Alle kolme viikkoa lähtöön.
Olo muuttuu keskittyneemmäksi, kuin näkökenttä hiljalleen kapenisi ja zoomautuisi kohteeseen. Se tuo päiviin kokonaan uudenlaisen pohjavireen; edellisestä kerrasta vuorilla on lähes vuosi. Se on pitkä aika odottaa.

Lähetimme kiipeilyparini Heikin kanssa Alex-oppaalle valokuvia varusteista. Pääosin kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Jäärautojen kiinnitysmekanismiin liittyvää keskustelua vielä käydään, samoin huiputuskenkiin. Alex preferoi kaikissa valinnoista kiipeämisvauhdin maksimointia – eli kaiken pitää olla mahdollisimman kevyttä. Esimerkiksi kiipeilykengistä hän suositteli valitsemaan keveät Trangot, joissa ei ole teknisten kiipeilyrautojen kiinnitysmekanismin vaatimaa muotoilua. Hän ehdottikin vaihtamaan rautoihin toisenlaisen kiinnityksen, mutta tämä huolettaa minua hiukan. Olen kerran kiivennyt jääseiniä Trangoissa ja kun saavuin alas vuorelta, molempien peukalovarpaiden kynnet olivat poikki ja uponneet varpaan sisään. Tulehduksen hoitaminen kesti viikkoja.

Toinen huoli on kylmyys. Trangot ovat kesäolosuhteiden kengät, ja vaikka nyt on kesäkausi, yli 4700 metrin korkeudessa on kylmä ja kova tuuli. Olen aikamoinen vilukissa, ja viimeksi kiivetessäni Mont Blancin Trangoissa jalkani palelivat melkoisesti. Mont Blancilla ollaan lopulta alle vuorokausi kylmissä oloissa, mutta Ushballa ei ole lämpöistä vuoristomajaa, jonne kiipeilyn päätteeksi pääsee lämmittelemään.

Varustepähkäilyjen ohella toinen ajatukset valloittanut aihe on tietenkin kiipeilyohjelma. Sen lukeminen sai minut huomaamaan, että olen ollut niin kiinnostunut Ushbasta, että Layla, jonka kiipeämme harjoitusnousuna, on jäänyt lähes kokonaan tutkimatta. Akklimatisoitumisnousujen (eli kun sopeutamme kehoa ohueen ilmaan käymällä korkealla ennen varsinaista koetusta) vuoret ovat varsinaista kohdetta matalampia ja teknisesti helpompia. Niihin ei liity suorituspaineita, ja meno on rentoa ja siihen liittyy vahvasti takaisin vuorilla olemisen ilo. Ja koska harjoitusnousut ovat reissun alussa, ja varsinainen kohde on vasta edessä, ilmoilla on jännittyneen onnellinen tunnelma.

Tietenkään akklivuoriin ei tule suhtautua huolettomasti, sillä jokaisella vuorella on omat haasteensa. Oppi tästä tuli kantapään kautta, kun muutamia vuosia sitten kiipesimme Japanissa Fujille. 3776 metriä merenpinnasta kohoava tulivuorikaunotar ei ajatuksissani ollut vuorikiipeilykohde vaan kävelyretki – lyhin reittihän on portailla varustettu polku, jota vaeltaa japanilaisten pyhiinvaeltajien katkeamaton jono. Huipulla on majatalo ja temppeli, ja sadoittain kävijöitä kauden jokaisena aamuna etsimässä valokuvien punaista auringonnousua.

Fujilla me valitsimme pääpolusta kauempana sijaitsevan, huipulle johtavista reiteistä haastavimman, Gotemban. Siellä ei ole ihmisjonoja eikä portaita, mutta kuvausten mukaan se kuitenkin olisi selkeä polku huipulle asti. Auringon laskiessa lähdimme matkaan iloisesti ohuissa takeissa ja keveissä kengissä. Yön ensimmäiset tunnit olivat hikistä tarpomista upottavassa tulivuorihiekassa, mutta yön edetessä saimme niskaamme valtavan vesisateen, jota seurasi lämpötilan putoaminen nollaan.
Nopea nousu yli kolmen kilometrin korkeuteen on ohenevan ilman vuoksikin raskas. Heikin ja minun lisäksi mukana oli Japanissa asuva ystävämme, joka on urheilullinen tyyppi, muttei ollut aiemmin kiivennyt vuorelle, eikä osannut ennakoida ohuen ilman vaikutuksia. Sitkeästi hän taisteli halki yön, mutta kokemus taisi olla jättää jälkensä.

Siihen mennessä, kun aamulla seisoimme pilviin kietoutuneella huipulla odottamassa punaista auringonnousua (jota ei kehnon sään vuoksi näkynyt), olin valtavan kylmissäni ja nälissäni. Soimasin itseäni, kuinka olin saattanut lähteä matkaan ilman kunnon sadevarusteita, mietittyjä eväitä ja edes kunnon hanskoja! Siitä lähtien olen suhtautunut niin sanottuihin “helppoihin vuoriinkin” kunnioittavasti.

(Jos muuten haluat lukea koko Fuji-tarinan, se löytyy täältä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella)

Reilun kahden viikon kuluttua olemme Georgiassa ja edessä on nousu Mount Laylalle, joka kohoaa 4008 metriä merenpinnasta. Layla on englannistettu versio oikeasta nimestä ‘Lakhla’, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä “jotain hohtavaa”. Nimen arvioidaan syntyneen joko vuoren lumipeitteisestä huipusta tai siitä, että vuorella on runsaasti kuparia, mistä johtuen salamat iskevät sinne usein.

Teknisesti Svanetian alueella sijaitseva Layla on helppo vaelluskiipeilykohde, ja luultavimmin sen syrjäinen sijainti on syy siihen, miksi siellä on hyvin vähän kiipeilijöitä. Se on upeaa: yksin syrjäisellä vuorella olemisessa on jotain maagista – kuin olisi yksin maailmassa!

Laylan osalta suunnitelma on suoraviivainen: ajettuamme Thibilisistä noin 10 tuntia autolla syrjäiseen Tskhumarin kylään, nousemme lähestymispäivänä Laylan perusleiriin noin 3400 metriin, josta seuraavana yönä aloitamme nousun kohti huippua.

Kuvien perusteella vuoren massiivisen jäätikön ansiosta luvassa on monipuolinen nousu henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. Odotan sitä valtavasti, sillä jo ensimmäisellä Elbrus-matkalla vuosia sitten tunsin, että jokin Kaukasuksen alueessa puhuttelee minua erityisen paljon; se on särmikäs, anteeksipyytelemätön ja suorastaan julma, kuin pedon torahampaat taivasta vasten. Siellä tuntee todella olevansa pieni ja merkityksetön, siis vapaa!

Huiputuksen (toivottavasti!) jälkeen palataan perusleiriin yöksi, josta seuraavana päivänä laskeudutaan Tskhumariin. Sieltä matka jatkuu suoraan Ushban juurella sijaitsevaan Becho-kylään.

Yhden yön levon jälkeen alkaa Ushban lähestyminen. Heti ensimmäisenä päivänä nousemme Ushba Camp I -leiriin 3200 metriin. Seuraavana päivänä siirrymmekin jo 3900 metriin valtavalle jäätikölle, Ushba Camp II:een, josta lähdetään heti sään sallimana yönä kohti Ushban pohjoista huippua (4694 m).

Ohjelma on intensiivinen. Nopealla nousulla yläleiriin pyritään maksimoimaan käytettävissä olevien päivien määrä, sillä vuori on tunnettu hankalista sääolosuhteistaan. Se on lumivyöryherkkä ja usein sumu estää näkyvyyden, mikä yhdistelmänä on melkoinen. Teknisen reittikuvauksen useissa kohdissa painotetaankin nopeaa etenemistä.

Jos olen ihan rehellinen, tuo nopeusvaatimus jännittää minua. Olen monta kertaa ollut tilanteissa, joissa vauhti on ollut koitua kohtalokseni verensokerin rysähtäessä alas. Vuorella riittävä syöminen on minulle vaikeaa, sillä kärsin lähestulkoon aina jatkuvasta pahoinvoinnista ja päänsärystä. Kiipeilyparini pystyy kiipeämään pitkään ilman lisätankkausta, mutta jostain syystä minun kehoni vararavintovarastot tuntuvat olevan alhaiset, vaikka kuinka ennakkoon popsisin pastaa. Jos en pysty jatkuvasti tankkaamaan kiivetessä, kehoni yksinkertaisesti sammuu ja esimerkiksi pyörryn tai alan oksentaa. Viimeksi Chilessä Atacaman aavikolla akklimatisoitumisnousullani Mulas Muertas -tulivuorelle kävi juuri niin, tuskaisin seurauksin (tarina täällä: Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot).

Mietintääni lisää se, että olen useilla kiipeilyreissuilla saanut todistaa venäläistä kiipeilymentaliteettia. Lieneekö kulttuurikysymys vai lienenkö vain tavannut sen tyyppisiä venäläisiä kiipeilijöitä, mutta yleensä vauhti on kova, eikä palautumisesta juuri huolehdita. Olen ollut tilanteissa, joissa polulla venäläisryhmä on ohittanut meidät hurjaa vauhtia, mutta tovin kuluttua olemme ohittaneet heidät maassa makaamassa lopen uupuneina – vain huomataksemme, että hetken päästä he säntäävät taas ohitse. Sama on jatkunut koko matkan. Se on kuluttava tapa kiivetä.
Elbrusin eteläpuolen toisella huipusyrityksellämme oppaamme ei suostunut ottamaan Heikkiä köyteen, vaikka tämä oli niin sairas ja uupunut, että hoiperteli jyrkällä polulla holtittomasti. Opas oli myös sitä mieltä, että jättäisimme kompuroivan kiipeilyparini polun varteen odottamaan jotain laskeutuvaa ryhmää ja lähtisin kahdestaan hänen kanssaan huipulle.

En arvostele, tarkoitukseni on vain tunnistaa erilainen kulttuuri. Slaavimailla on vahvat kiipeilyperinteet ja esimerkiksi Neuvostoliiton aikaan vuorikiipeily oli todella arvostettu laji ja siihen sisältyi suuri annos maskuliinista sankaruutta.

Lopulta kyse on kuitenkin siitä, että jää todella vahvasti omalle vastuulleni vaatia itselle sopivaa kiipeilyrytmiä ja huolehtia riittävästä levosta ja tankkauksesta. Olen saanut pohjan kiipeilylleni Euroopan Alpeilla, missä oppaat ovat hyvin huolehtivaisia. Siinä mielessä olen hiukan hemmoteltu, ja kun yhtälöön lisää vielä vahvan kilpailuviettini ja kovapäisyyteni, on ehkä helpompi ymmärtää huoleni: kun olen keskittynyt kiipeilysuoritukseen, minun on vaikeaa hyväksyä rajojani ja pyytää apua tai helpotusta – saati sitten todeta voimien loppuneen. Siinä missä merenpinnan tasolla arkena nautin huomionosoituksesta, kun puolisoni nappaa kauppakassit kädestäni ja avaa ovia, karabiinin loksahdettua kiinni valjaisiin paljastan herkästi kulmahampaani murinaan, jos joku tuntuu epäilevän voimavarojani.

Onneksi vuodet ja vuoret koulivat. Toivottavasti olen ehtinyt oppia tarpeeksi. Kohta mennään!

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

By Janiina

On June 19, 2021

In elbrus, eurooppa, harjoittelupäiväkirja, kaukasus, kestävyysharjoittelu, kiipeilyharjoittelu, kuntosali, kuntosalitreeni, salitreeni, ushba, Ushba

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Voin vakuuttaa, että minun korppini ei ole yhtä tyylikäs 😀

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Tavoite on, että paino on jatkuvasti ensin boksille nousevalla jalalla ja jälkimmäinen jalka vain kevyesti napauttaa laatikon pintaa. Keskivartalo tekee hurjasti töitä, että lähes oman painoni verran harteilla oleva lisäpaino lähde kallistamaan kehoa.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.

Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

By Janiina

On May 15, 2021

In harjoittelu, harjoituspäiväkirja, kaukasus, kestävyys, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, polkupyöräily, Ushba

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)