Category: vuoren huiputus Page 3 of 5

In elbrus, juokseminen, kesämökki, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, matkablogi, matkapäiväkirja, mökkiloma, mont blanc, treenipäiväkirja, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Ylävuoriston ohuessa ilmassa jokainen askel on raskaampi kuin merenpinnan tasolla. Syke jyskyttää huomattavasti normaalia korkeammalla. Lisäksi kiusana ovat päänsärky, turvotus, lihaskrampit, pahoinvointi ja monet muut epämukavuudet. Huiputusyritys kestää yleensä 12–16 tuntia, joiden aikana muutamaa minuuttia pidempi lepo ei ole mahdollista.

Onhan tätä ennenkin tullut pohdittua: Vuorelle kiipeäminen on fyysisesti vaativaa. Jotta lihaskunto ja kestävyys ovat riittävällä tasolla sitten, kun jäärauta narskahtaa jäätikön pintaan, pitää treenata. Kauan ja monta kertaa.
Useimmiten treenaaminen on kivaa, tai ainakin arjen puuhien joukkoon solahtava, suuria tunteita herättämätön rutiini. Mutta joskus se on ärsyttävää ja toisinaan aivan kamalaa.

Kun joulukuun alussa matkustin lomalle Singaporeen, pakkasin matkalaukkuun myös treenivaatteet. Odotin jo kovasti lenkille pääsyä uudessa ympäristössä. Reissujen juoksulenkit ovat ihania kokemuksia, ja juoksen ulkona aina kun voin; Mallorcalla juoksin hiekkarannalla vesirajassa lenkkareista roiskuvan veden viilentäessä aamuauringon kuumuutta iholla. Barcelonassa kiersin vuokra-asuntomme läheisiä puistoja ja puikkelehdin ruuhkaisilla kaduilla ihastellen upeaa arkkitehtuuria. New Yorkissa rämmin Central Parkissa tammikuun loskassa aamuyön tunteina, kun en jet lagiltani saanut nukuttua. Täydellisiä matkamuistoja!

Singaporen Little India, jossa hotellimme sijaitsi, oli kuitenkin niin uskomattoman ruuhkainen alue, että annoin ulkolenkin suhteen periksi ja päätin juosta hotellin kuntosalin juoksumatolla.
Kun ensimmäisenä aamuna Singaporeen saapumisen jälkeen astuin hotellin kuntosalin ovesta, kasvojani vasten iski ilmastoimattoman huoneen kuumuus. Huonosti nukuttu yö painoi hiukan ja siirtyminen kymmenestä pakkasasteesta trooppiseen helteeseen aiheutti myös pientä hämmennystä kehossa. Nousin juoksumatolle.

Viidentoista minuutin normaalitempoisen juoksun jälkeen olin likomärkä hiestä. Salin ilma ei liikkunut yhtään, suolainen hiki valui silmiini ja valui virtana selkääni pitkin. En halunnut keskeyttää juoksemista hakeakseni treenipyyhkeen, joten jatkoin ja yritin kämmenellä pyyhkiä otsaa kuivaksi.

Vatsahappoja nieleskelemässä

Puolen tunnin kuluttua jalat olivat raskaat. Keuhkoa alkoi pistää, ja olo oli epämukava. Hidastin hiukan tahtia ja yritin laulaa mielessäni napeista tulvivien biisien tahdissa. Lupasin itselleni, että jos en tuijottaisi kelloa, aika menisi nopeammin.
Tarkistin kellon seuraavan kerran vasta TODELLA pitkän ajan jälkeen ja totesin, ettei se ollut kulunut yhtään nopeammin. Ehkä jopa päinvastoin: edellisestä tarkistuksesta oli kulunut alle viisi minuuttia.
Tunnin täyttyessä lähes kaaduin matolta, valahdin istumaan salin seinustalla olevalle penkille ja pidätin oksennusta hyvän tovin. Jalat olivat hapoilla ja hädin tuskin tunsin niitä hoiperrellessani takaisin huoneeseen.

Viileän suihkun alla tunsin huonosta olostani huolimatta tyytyväisyyden ailahduksen: olipa keho toipunut lennosta tai ei, tekipä tuo hyvää tai huonoa, treeni oli tehty. Nautiskelin itsetyytyväisestä ajatuksesta, että ei vuorellakaan voi suoritusta keskeyttää, jos tulee huono olo. Vähintään takaisin on päästävä. Eli on ihan hyvä, että välillä kiduttaa itseään ja kokeilee rajojaan. Tiedänpähän sitten, mihin pystyn.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, joka käytiin muutamaa päivää ennen Singaporeen lähtöäni, kun pienellä porukalla suunniteltiin tulevia kiipeilyretkiä. Ideoimme uusia seikkailuja ja tutkimme, mitä ne vaativat. Kaiken innostuksen lomassa keskustelussa viivähti naureskellen heitetty toteamus, että aika paljon kiipeilyyn hurahtaneet ovat halukkaita uhraamaan aikaa ja rahaa, jotta pääsevät uupumaan, palelemaan, sairastumaan ja kiusaamaan itseään – sekä henkisesti että fyysisesti.
Toteamus ohitettiin naureskellen, sillä vaikka jokaisen syy kaivata vuorille on todennäköisesti ainakin hiukan erilainen, kiipeilyn reunaehdot ovat meille kaikille selvät.

Myöhemmin palasin mielessäni tuohon lausahdukseen, sillä sen kaltaiset kommentit ovat usein ensimmäisten reaktioiden joukossa, kun kiipeily nousee keskusteluun. Pari päivää edellä kuvatun keskustelun jälkeen puhuin kollegan kanssa haaveissani siintävistä matkoista Etelä-Amerikan vuorille, Himalajalle ja Alaskaan Denalille.

Hän totesi kuivasti, että huvinsa kullakin, mutta häntä eivät vuoritunnelmointini puhutelleet:
– Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa maksaa paljon euroja siitä, että pääsee viettämään lomansa karmeissa olosuhteissa! On liian kylmää tai kuumaa, likaista ja epämukavaa koko ajan. Luultavasti suurimman osan ajasta voit huonosti ja päätäsi särkee. Ja jos vain niillä kivuilla pääset, olet onnekas. Lopulta painajaisen kruunaa todella raskas fyysinen suoritus, jonka jälkeen on niin katki, että tarvitsisi melkein loman, että toipuisi lomasta.

Totesin naureskellen, että tuohan kuulostaa ihan perinteiseltä suomalaisen perheen kesämökkilomalta.

Ymmärrän kyllä tuttavani näkemyksen ja vaikea sitä on kiistää. Sellaistahan se on.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen expedition-henkisille reissuille, joissa jo vuoren saavuttaminen itsessään on vaativa projekti.
Alpeilla kiipeäminen on erilaista: majailet vuoren juurella. Laaksosta käydään ylhäällä ensin akklimatisoitumassa ja sitten myöhemmin tekemässä itse huiputus, yleensä kahdessa vaiheessa. Kesäkuussa Elbrusilla päästään jo hiukan enemmän vaellushenkeen, kun akklimatisoitumisnousut tehdään huippua kohti kulkevan reitin varrella.

Viime syksynä seisoin Mont Blancin huippuharjanteella. Jäljellä oleva sata metriä huipulle tuntui ylitsepääsemättömältä. En sanonut mitään, yritin vain koota itseni. Oppaani Alby näki heikon hetkeni. Hän totesi rauhallisella äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Ja me menimme.
Paha olo on suhteellista, jos palkinto on sen arvoinen – treenissä ja kiipeilyssä. Päteeköhän sama sääntö kesämökkilomiin?

(Lue koko huiputustarina täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Lepohetki Miagen jäätikön reunassa ennen kallioseinämälle siirtymistä

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

By Janiina

On October 11, 2016

In elbrus, euroopan korkein vuori, huiputusreitti, kaukasus, mount elbrus, reittikuvaus, rokotteet, rokotus, tulivuori, venäjä, vuoren huiputus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)

Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän. Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska “ei voi sattua, kun ei tule verta” -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check

Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

By Janiina

On September 9, 2016

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, Coulier du Goûter, Gouter, Gran Coulier, kalliokiipeily, matkablogi, mont blanc, pope's route, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla.

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)

Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta.
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta?

Kaksikymmentä minuuttia.
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen.

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös.

Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen.

Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen.

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:

– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui.

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu.

Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.

Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan.

– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa!

Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus

By Janiina

On September 5, 2016

In alpit, blogi, Gouter, janiina ojanen, mont blanc, pope's route, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja, vuoristotauti

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Päivä 7: Pope’s Route Mont Blancin huipulle

Kello 01 yöllä Gonella-majan pimeässä makuusalissa välähteli otsalamppujen valokeiloja, kun jännittyneet kiipeilijät valmistautuivat pitkään ja vaativaan huiputuspäivään. Aamiaisella tarjoiltiin kuivia keksejä ja hiukan laimeaa kahvia. Sairastumisen vuoksi majalle jäävä Jenni nousi aamiaiselle saattamaan meitä matkaan. Tuntui ihanalta saada häneltä lämmin halaus ja muutama rohkaiseva sana ennen kuin astuin ulos pimeään.

Lähdön hetki oli kello 02. Kiinnitimme köyden valjaisiimme. Edellisestä päivästä poiketen kiipeilyparini Arttu oli Alby-oppaan perässä ja minä viimeisenä.
– Jos putoan railoon, on parempi, että iso mies on pysäyttämässä pudotusta. Muuten helposti vedän sinut mukanani, Alby selitti järjestyksen vaihtoa.

Lähtökäsky tuli, ja köysistöt lähtivät sovitussa järjestyksessä liikkeelle. Me kaikki kiipeilijät huutelimme toisillemme onnea matkaan. Arttu pukkasi rukkasellaan minua olkapäähän. Koska laskeuduttaessa rinnettä opas tulee usein viimeisenä, astelin koko letkan ensimmäisenä pilkkopimeässä, otsalampun valossa kivistä rinnettä kohti Domen jäätikköä, jonka edellisen päivän tarkastelun perusteella tiesin railojen raidoittamaksi.

Domen jäätikön laidalla kiinnitimme jääraudat, kaivoimme hakut esiin. Alby siirtyi ensimmäiseksi. Jäätikön yli ja sen yläpäässä sijaitsevien serakkien ohi piti liikkua rivakasti. Oppaat olivat varoittaneet meitä, että railoalueen jälkeen voisimme pitää yhden lyhyen tauon ja sen jälkeen edettäisiin harjanteelle asti (500 vertikaalimetriä) rivakkaa vauhtia.

Jäätikön ylitys sujui hitaasti, koska railoja oli paljon. Osan yli saattoi astua, osa vaati hyppäämistä oppaan varmistamana. Pari ylitettiin laskeutumalla railon sisäseinämän ulkonemalle ja loikkaamalla siitä toiselle puolelle: jäähakku iskettiin kiinni railon toiseen reunaan ja jääraudat rouskautettiin vastapuolen ulkonemaan kiinni.

Onneksi Alby ja Sami olivat tarkistaneet jäätikköreitin alkupätkän edellisenä päivänä, sillä näimme toisen kiipeilyryhmän painelevan liian ylös ja joutuvan umpikujaan, josta heidän oli palattava takaisin. Oppaamme työskentelivät tehokkaasti yhdessä, ja me kiipeilijät yritimme tehdä heidän työnsä mahdollisimman helpoksi tottelemalla napakoita käskyjä. Jokainen askel oli tärkeä, ja menetin ajantajun keskittyessäni. Kuitenkin pysähtyessämme odottamaan, kun oppaat kiinnittivät jääruuveja railon ylityksen varmistusta varten, vilkaisin taakseni ja näin helminauhamaisen ketjun otsalamppuja takanani pimeällä rinteellä. Hymyilin, katsoin taivaalle ja tuntui, etten ole koskaan nähnyt niin kauas avaruuteen.

Railojen jäätyä taakse nousimme kohti Aiguilles Grisesin harjannetta. Oppaat pitivät yllä napakkaa tahtia, ja saatoin pimeässä nähdä vähän matkan päässä syyn rivakkaan etenemiseen. Serakkeja (eli kymmeniä metrejä korkeita jääpaasia tai ulkonemia jääseinämissä). Viimeinen kaksi vuotta on opettanut minut suhtautumaan serakkeihin äärimmäisen varovaisesti. Ne ovat valtavan kauniita, mutta myös eräs vaarallisimmista asioista, joita vuorilla on.

Jäätikkö jyrkkeni entisestään, ja etenemisemme muuttui “nelivedoksi”. Iskimme jäärautojen etupiikit ja jäähakun vuorotellen jään pintaan tasaisella tahdilla ja siten kiipesimme liukasta jäärinnettä ylös. Muutaman kerran tunsin kipua oikean jalan peukalovarpaassa, kun iskin jääraudat rinteeseen, mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä.

Harjanteelle päästyämme kasvoja suuteli hyytävä viima. Nyt oltiin korkealla. Vuorotellen kivikkoinen ja luminen harjanne oli nousukohdassamme arvioni mukaan kolmisen metriä leveä. Toisella puolella oli jäinen seinämä, jota olimme juuri kiivenneet, ja toisella puolella hurja pudotus. Koska railot ja serakit olivat jääneet taakse, oppaiden hartiat rentoutuivat ja saimme tauon. Puimme lisää vaatetta jäistä tuulta vastaan ja tankkasimme vettä ja suklaata.

Tauon jälkeen lähdimme mielestäni Pope’s Routen ehkä hienoimmalle osiolle. Harjanne oli kapeni kapenemistaan. Etenimme osan aikaa kiipeillen kivipiikkien ja -röykkiöiden yli, välillä harjanne oli vain noin puolen metrin levyinen lumipolku, jonka molemmilla puolilla oli suora pudotus. Ylitimme Piton des Italiensin (4002 m) ja jatkoimme kohti Dôme du Goûteria.

Jääraudat pureutuivat lumipolkuun tukevasti asettaessani jalan toisen eteen. Tunsin köyden napakasti kiinni valjaissani. Oloni oli vahva ja turvallinen. Tuuli vinkui, ja jossain kaukana alapuolella saattoi nähdä laaksoissa olevien kylien valot. Aamu alkoi kajastaa taivaanrannassa. Täydellistä.

Jossain kohtaa huomasin köyteni löystyvän, vauhtimme hidastuvan ja kiipeilyparini etuvartalon painuneen hiukan etukumaraan.
– Onko kaikki hyvin?
Arttu kääntyi ja näytti peukkua. Aamun kajossa oli vaikea erottaa hänen kasvojaan, mutta tiesin hänet vahvaksi ja periksiantamattomaksi, ja matka jatkui.

Auringon noustessa harjanne leveni lumiseksi rinteeksi. Pidimme lyhyen tauon. Alby tiedusteli vointiamme, kuten oli harjanteellakin pariin otteeseen tehnyt. Minulla oli kylmä ja päähän koski hiukan, mutta se oli pientä hienosäätöä vain. Pian pääsisimme notkelmaan pitämään kunnon tauon, jolloin voisin pukea lisää.
– Miten menee? Mennään huipulle, eikö vaan? Arttu kysyi minulta, ja vastasin melkein riehakkaasti, että ilman muuta mennään. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko minun pitänyt siinä kohtaa huomata jotain.

Matka jatkui, ja nyt muutos kiipeilyparissani oli selvä. Hän kulki hitaasti etukumarassa kädet sivuilla roikkuen. Olin huolissani. Näin myös Albyn katsovan Arttua huolestuneena.

Puoli tuntia myöhemmin saavuimme notkelmaan 4200 metriin, josta lähdettäisiin viimeiseen vaiheeseen ennen huippua. Alby kutsui terävällä äänellä kaikki köysistöt koolle. Reitti oli ollut vielä odotettuakin raskaampi, ja osa porukasta ei ollut enää vahvassa kunnossa. Tuskin kukaan jaksaisi huipulle ja sitten pitkän paluumatkan Gonellalle. Meillä oli varasuunnitelma: huiputuksesta voisimme laskeutua lähellä olevalle Gouterin majalle ja mennä sitä kautta alas (oppaiden mukaan reitille voisi mennä paluumatkalla, koska alasmeno on rivakampaa, jolloin vaarallinen Grand Couloir -alue ohitettaisiin nopeasti). Mutta Jenni oli Gonellalla odottamassa meitä eli vähintään osan porukasta piti palata sitä kautta. Gonellan suuntaan olisi hyvä palata useamman oppaan kanssa, sillä railoalueella ei ollut turvallista liikkua yhden oppaan voimin.

Akuutein tilanne oli Jukalla. Alby katsoi häntä ja totesi käskevällä äänellä:
– He needs to go down. Fast.

Olin nähnyt Jukan viimeksi pimeässä jäätiköllä ja pelästyin nyt näkemääni. Hän oli kasvoiltaan aivan harmaa ja posket kuopalla. Oppaat olivat yhtä mieltä siitä, että Jukalla oli vuoristotauti. Olin alusta asti pitänyt Jukan kiipeilyparista Heikistä, ja nyt arvostukseni miestä kohtaan nousi entisestään. Kun oppaat kysyivät, halusiko Heikki vaihtaa köysistöä ja jatkaa kohti huippua, hän oli ehdoton:
– Minä en jätä Jukkaa. Yhdessä tultiin, yhdessä lähdetään.

Niin Philippe-opas lähti luotsaamaan Jukkaa ja Heikkiä suorinta tietä alas vuorelta.

Matti ilmoitti, että hän oli valmis luopumaan huiputuksesta ja lähtemään Gonellalle. Hänen parinaan kiivennyt ryhmänjohtajamme Teija oli energinen. Teemulla oli vaikeuksia jalkojensa kanssa ja hän ilmoitti, ettei jatkaisi huiputusta. Hänen parinsa Juuso halusi yrittää huiputtaa. Minä olin voimissani ja halusin yrittää huipulle. Tunsin uupumusta lihaksissani, mutta olin varma, että pystyisin jatkamaan. Alby katsoi minua ja kuittasi:
– She can do it.

Alby oli sitä mieltä, että Artulla oli vuoristotaudin oireita ja ettei tämä pystyisi jatkamaan, mutta mies oli vankkumaton:
– Menen hitaasti, mutta pääsen sinne kyllä.

Oppaiden ja Teijan neuvotellessa tilanteesta ehdotin, että voisin kyllä luopua huiputusyrityksestä, jos se olisi tiimin etujen mukaista. Teija kuitenkin totesi, että koska meitä oli iso ryhmä, voisimme tehdä hiukan poikkeuksellisen järjestelyn niin, että Juuso, Arttu ja minä voisimme yrittää huiputtaa.

Niinpä jäljellä olevan kolmen köysistön kanssa päädyttiin toimimaan seuraavalla tavalla: Sami-opas, Matti ja kokenut vuorikiipeilijä Teija lähtisivät takaisin Gonellan majalle hakemaan Jenniä. Kaksi muuta köysistöä jatkaisi ylöspäin. Pari sataa metriä ylöspäin Mont Blancin rinteellä sijaitsee Vallet Hut -hätämaja, jossa Teemu voisi levätä sen aikaa, kun hänen parinsa Juuso ja opas Jobo sekä meidän köysistömme yrittäisi huiputusta.

Nousu Vallet Hutin pihaan oli vain 200 vertikaalimetriä mutta sen aikana kävi ilmeiseksi, että Artulla oli jotain vialla. Miehen vauhti hiipui entisestään. Majan pihassa Alby oli järkkymättömästi sitä mieltä, ettei miehen vauhti riittäisi huiputukseen ja oireet viittasivat vuoristotautiin. Huipulle olisi vielä 500 vertikaalimetriä eli noin kahden tunnin matka ja eteneminen tulisi koko ajan raskaammaksi. Arttu kävi valtaisan sisäisen kamppailun ennen kuin myöntyi jäämään Teemun kanssa majalle. Hän halasi minua ja kuiskasi:
– Sä pystyt siihen! Tee se!

Kulkiessaan Teemun perässä kohti majaa hän taputti Juusoa hartiaan, sitten kirosi raskaasti ja paiskasi hakkunsa lumihankeen. Tunsin yhtä aikaa pahaa mieltä hänen joutuessaan luovuttamaan ja kunnioitusta hänen valtavaa tahdonvoimaansa kohtaan.

Jäljellä olimme Juuso ja Jobo sekä minä ja Alby. Edessämme aamuauringossa kylpi suuri Bosses-harjanne, joka teki kolme nousua ja laskua ennen varsinaista huipulle johtavaa harjannetta. Lähdimme matkaan minä ja Alby edellä.

Jätimme vaellussauvat harjanteen juurelle. Polku kulki hidasta siksakkia ensimmäisen nousun yli. Korkeusmetrien lähestyessä 4700 metriä minulla alkoi olla vaikeuksia: päähän sattui ja jokainen askel oli tuskainen, koska tuntui, etten saanut ilmaa. Pohkeeni alkoivat krampata. Vauhtimme hidastui.

Saadakseni tilanteen hallintaan kehitin oman rytmin: viisikymmentä askelta, hengitystauko (kymmenen hengenvetoa), kaksikymmentä askelta ja pohkeiden lepuutustauko (kymmenen hengenvetoa). Alby kulki edelläni, ja pyysin tauot huohottamalla:
– Pause, please.

Kun olin tehnyt kymmenen hengenvetoa, henkäisin:
– Okey, we can go.

Hetken kuluttua Alby oppi rytmini, ja minun ei enää tarvinnut pyytää.

Lepotauko ennen seinämälle nousemista
Kuva: Alby

Toisen nousun kohdalla rytmi oli enää kaksikymmentä askelta, hengitystauko, kymmenen askelta ja pohkeiden lepuutustauko. Ennen kolmannelle nousulle pääsyä piti ylittää jäähalkeama ja heti sen perään nousta useita metrejä korkea seinämä köyden avulla. Tehtävä ei olisi alempana hankala, mutta nyt se vaikutti ylitsepääsemättömältä.

Lepäsimme hetken ja odotimme, että Juuso ja Jobo saavuttivat meidät. Kerroin heille hengitys- ja taukotekniikastani, ja Juuso nauroi:
– Meillä on semmoinen koiran ulkoilutustekniikka. Minä pysähtelen, ja Jobo nykii minua eteenpäin.

Päätimme jättää reput tähän ja jatkaa huipulle ilman niitä. Alby rohkaisi minua:
– Remember, that it is the altitude, that you feel now. We’ve had a long day, but you are strong.

Tyylipisteitä en siitä suorituksesta saisi, mutta pääsin kolmannelle nousulle, joka olisi viimeinen ennen huippuharjannetta. Harjanne oli nyt kapea, vain noin puolisen metriä leveä mutta kymmeniä metrejä pitkä luminen polku, jonka molemmilla puolilla oli uskomattoman pitkä pudotus tyhjyyteen. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, ja hyytävä tuuli raastoi kasvojani.

Keskellä kapeaa kohtaa pohkeeni alkoivat krampata niin pahasti, että minun oli pysähdyttävä. Alby antoi termoksensa pohjalta viimeisen tilkan teetä, ja kaivoin taskustani pari palaa suklaata. Oloni oli lohduton. Huippu oli ihan siinä, käteni ulottuvilla.

Loistava oppaani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi vakaalla äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. Let’s go.

Kesäloma-varvaskuva Mont Blancin huipulta

Ja me menimme. Askel kerrallaan, kunnes Alby kääntyi katsomaan minua:
– Can you see it? It’s flat! No more ascent to do!

Tuijotin häkeltyneenä alapuolelleni levittäytyvää maisemaa. Sitten riemu repesi sisälläni. Olin tehnyt sen, olin huipulla! Oppaani purskahti nauruun nähdessään, kuinka ilo levisi kasvoilleni:
– You look so happy, and that makes me happy. You did well.

Halasimme Albyn kanssa ja heitin ylävitoset toista reittiä huipulle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa. Pienen tovin seisoin itsekseni katsellen vuorten yli. Haluaisin sanoa, että tallensin hetken mieleeni ja sydämeeni ja lähetin ajatuksen rakkaille. Mutta rehellisesti sanottuna: minä vain tuijotin mieli autuaan tyhjänä.

Istahdin hangelle lepäämään, vaikka voitonriemu sai väsymyksen tuntemukset hetkeksi katoamaan. Samaan aikaan näin Juuson ja Jobon nousevan huipulle. Rautakangen notkeudella hypähdin ylös ja lähdin heitä vastaan. Halasimme ja juhlimme huiputusta sekä otimme tietenkin asiaankuuluvat valokuvat.

Mont Blancin huiputtajat: Alby (vas.), Janiina, Juuso ja Jobo

Kiipeilyryhmämme kahdeksasta Pope’s Route -reittiä matkaan lähteneestä kiipeilijästä seitsemän pääsi 4200 metriin, Mont Blancin huipulle (4810 m) pääsi kaksi.

Nyt oli aika tehdä se vaikein osuus. Paluumatka.

Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan

By Janiina

On August 28, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, Gouter, gran paradiso, kiipeily, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivät 1–2: Tampere – Geneve – Saint Etienne de Saint Geoirs

Perjantai-iltana lentokoneeni laskeutui Geneveen reilusti aikataulusta myöhässä. Tekisin vielä parin päivän koukkauksen ennen Chamonix’iin siirtymistä. Ystäväni oli kutsunut minut perheensä luokse Saint Etienne de Saint Geoirs -kylään pariksi yöksi. Hän oli miehensä ja heidän alle vuoden ikäisen vauvan kanssa ajanut helteessä parisataa kilometriä hakemaan minua kentältä.

Matkalla Saint Etienne de Saint Geoirsiin keskustelimme Suomen ja Ranskan kulttuurieroista sekä siitä, millaista on asua kaupungissa tai pienessä maaseutukylässä, Suomessa ja Ranskassa. Ystäväni mies tiivisti ranskalaisen pikkukyläelämän sosiaalisuuden hauskalla tavalla:

– Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja sillä on seurauksensa. Sanotaan vaikka, että vaimo lähettää sinut kahden korttelin päähän leipomoon ostamaan unohtuneen leivän päivällistä varten. Palaat takaisin kahden tunnin kuluttua pikkuisen huppelissa. Kyläläiset ovat tyytyväisiä ja asiaankuuluvat kuulumiset vaihdettu, mutta vaimo on kiukkuinen!

Kyläyhteisön positiivinen puoli paljastui, kun saapuessamme perille puoli kymmenen aikaan illalla, ystäväni mies soitti leipurille, koska oli kuin olikin unohtanut ostaa leipää. (Tuore, suoraan leipomista ostettu leipä on ranskalaisille erittäin tärkeä elementti aterioilla. Sitä ei sovi jättää pois pöydästä.) Hetken kuluttua kurvasimme pimeän leipomon pihaan ja takaoven kautta saimme iltapalapöytään tuoretta leipää. Tosin kuulemma sillä edellytyksellä, että minäkin tulin vaihtamaan asiaankuuluvat poskisuudelmat leipurin kanssa!

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan istahdimme ystäväni kanssa heidän terassilleen lämpimään yöhön, säkenöivän tähtitaivaan alle vaihtamaan kuulumisia. Viimein, aamuyön tunteina kömpiessäni sänkyyn, uni taisi tulla jo ennen kuin poskeni kosketti tyynyä.

Seuraavan päivän vietimme rennosti läheisen Lac Paladru -järven rannoilla auringosta nauttien. Turkoosina hohtava vesi oli kuumassa loppukesän päivässä niin houkuttelevaa, että jopa minä pulahdin lyhyesti linnunmaidon lämpöisessä vedessä. Ilma tuoksui runsaalta, ja aurinko silitteli ihanasti ihoa. Täydellistä!

Ihanien elämysten lisäksi ruokatankkaus edessä olevaa kiipeilyrasitusta varten sujui varsin luontevasti ruokaa rakastavan ranskalaisperheen seurassa. Heidän luonaan viettämäni 1,5 vuorokauden aikana minua hemmoteltiin ihanilla herkuilla, niin kotikeittiötä kuin ravintoloita hyödyntäen. Esimerkiksi kävimme Lac Paladrun lähellä olevan Hotel des Bainsin ravintolassa syömässä massiivisen viiden ruokalajin lounaan. Valitsin itselleni mahdollisimman paikallisen menun, johon sisältyi muun muassa luuydintä, sammakonkoipia, korvasieniä ja munavaahtoa. Lounas nautittiin tunnelmallisella puutarhaterassilla puiden lehvien ja pienen tuulenvireen viilentäessä mukavasti paahtavaa auringonpaistetta.

Aika kului kuin siivillä. Yhtäkkiä oli lauantai-ilta ja hiukan haikea olo, sillä aamulla edessä olisi lähtö Lyonin lentokentälle, josta olin varannut bussikyydin Chamonix’iin. Mutta ajatukset alkoivat siirtyä lumihuippuihin ja nukahdin Kolmen huipun reittiä mielessäni tunnelmoiden.

Päivä 3: Kiipeilyryhmä kokoontuu Chamonix’ssa ja suunnitelmat muuttuvat

Halattuani ystävääni Lyonin lentokentän parkkipaikalla astelin rivakasti terminaaliin etsimään Chamonix-bussini lähtölaituria. Koska aikaa bussin aikataulun mukaiseen lähtöhetkeen ei ollut paljon, menin suoraan infotiskille.

Tapahtui seuraavaa:
Infotiski 1:n huoliteltu ja ystävällinen daami (bussin lähtöaikaan 30 min):
– En kyllä ole varma tämmöisestä, lähteekö se muka täältä? Kakkoskerroksen aulasta on pääsy alueelle, josta lähtee busseja, mutta tästä bussista en tiedä. Mene kakkoskerrokseen toiselle infotiskille ja kysy sieltä.

Infotiski 2:n nuorehko tyttö (bussin lähtöaikaan 26 min):
– Ei tämmöistä lähde täältä ollenkaan. Haluaisitko ostaa lipun jonkun muun firman bussiin? Ai jo ostamassasi lipussa lukee, että kyytisi lähtee täältä? Mene kysymään kollegaltani tuolta toiselta tiskiltä.

Infotiski 3:n vanhempi, tiukkailmeinen nainen (bussin lähtöaikaan 22 min):
– Emme me myy tuon firman palveluita. Minä en tiedä. Kysy tuolta infotiskiltä (osoittaa infotiskiä nro 2). Niiden kuuluu tietää nämä asiat.

Välissä käynti bussilaiturialueella, joka oli täysin autio.

Laiturialueen vartija 1 (bussin lähtöaikaan 16 min):
– En puhu englantia. Kysykää neiti tuolta sisältä, tiski kaksi.

Infotiski 2:n tyttö (bussin lähtöaikaan 14 min):
– Ei täällä ole ketään muuta kuin minä ja en tiedä tuosta mitään. Kysyitkö tuosta viereiseltä tiskiltä kollegaltani? Ai kysyit. Alakerrassa on isompi infotiski, josta voisit käydä kysymässä lisää.

Välissä uusi käynti bussilaiturialueella, joka edelleen täysin autio.

Laiturialueen vartija 2 (bussin lähtöaikaan 13 min):
– Minä en tiedä noista busseita yhtään mitään. Mene tuohon kakkoskerroksen aulaan infotiskille, siellä rouva neuvoo kyllä.

Paluu sisälle, infotiskien 2 ja 3 ohi takaisin alakertaan.

Infotiski 1:n daami (bussin lähtöaikaan 10 min):
– Näyttäisitkö sitä lippuasi vielä? Kyllä siinä lukee, että täältä se menee. Outoa. Lipussa neuvotaan olemaan paikalla 30 minuuttia ennen lähtöä ja nythän on enää 10 minuuttia jäljellä. Olisiko se mennyt jo? Ai onko koko laiturialue ollut koko ajan tyhjä? Mene kuule nyt sinne vaan. En ole tästä yhtään varma. Mutta suurin osa busseista lähtee sieltä, joten ehkäpä sekin tulee sinne ja voit nähdä sen?

Paluu laiturialueelle, epätietoista pyörimistä ympäri laitureita. Viimein alueelle saapui yksi, eri yhtiön bussi.
Kilpailevan yhtiön bussikuski (bussin lähtöön aikaa 2 min):
– Kyllä se täältä menee. Laituri 7.

Seisoin siis tyhjällä laiturilla. Aika kului, ja mitään ei tapahtunut. Kaivoin bussilipun esiin ja soitin asiakaspalveluun, jossa ensin kuuntelin 15 minuuttia taukomusiikkia ja toimintaohjeita monikielisesti. Lopulta puheluun vastattiin.

Asiakaspalvelun työntekijä (bussin lähtöajasta kulunut 25 min) iloisesti:
– Olet ainoa Lyonin lentokentältä kyytiin tuleva, joten kuski ei välttämättä pidä kiirettä sinne tullessaan. Odottele vaan. Jos puolen tunnin päästä bussia ei näy, soita uudestaan ja keksitään yhdessä jokin ratkaisu!

Bussi saapui 40 minuuttia myöhässä. Helpotus ja huvittuneisuus täytti mieleni. Bussissa mietiskelin hymy huulillani, että minkähänlaisia ratkaisuja tilanteeseen olisimme yhdessä iloisen asiakaspalvelijan kanssa keksineet, jos bussi ei olisikaan tullut?

Parin tunnin kuluttua kuljettaja pysäytti auton. Hän kertoi, että Chamonix’iin menijät vaihtaisivat autoa tässä, ja uusi bussi tulisi 10 minuutin kuluessa. Kukaan meistä kolmesta Chamonix’iin suuntaavasta ei ollut vaihdosta tietoinen ja jäimme hiukan huolestuneina katsomaan etääntyvän linja-auton perään. Seistyämme puolisen tuntia helteessä maantien laidassa keskellä ei-mitään, uusi bussi porhalsi paikalle ja matka saattoi taas jatkua.

Neljä tuntia Lyonin kentältä lähdön jälkeen astuin ulos linja-autosta. En ollut siellä, mihin olin lipun ostanut, vaan kylän toisessa laidassa. Mutta koska kaikki muutkin jäivät jo aiemmin pois, kuljettaja ilmoitti pitävänsä tauon ja jatkavansa matkaa 10 minuutin kuluttua. Minulla alkoi jo olla pientä hajua ranskalaisen aikakäsitteistön erosta suomalaiseen nähden, joten totesin kuskille hymyillen, että ollaan “close enough”, otin laukkuni ja kävelin loppumatkan hotellille.

Hihkuin riemusta ääneen nähdessäni kapeassa laaksossa sijaitsevan Chamonix’in kylän reunoilla jylhät, lumihuippuiset vuoret. Olin täällä, viimeinkin! Ja huomenna kiivetään!

Hotellilla ensi töikseni törmäsin kiipeilyryhmämme toiseen naiseen, Jenniin (tyttöenergiaa jengiin tuo myös ryhmänjohtajamme Teija). Vietyämme tavarat huoneisiimme, lähdimme tutkimaan kylää ja myöhemmin kiipeilyryhmä alkoi ajautua yhteen. Teemu liittyi seuraamme syömään, Heikkiin ja Jukkaan törmäsimme kadulla ruokailusta palatessa. Illalla kokoonnuimme ryhmänjohtajan Teijan johdolla hotellin aulaan.

Tapaamisen aluksi tulivat huonot uutiset. Mont Blancin Kolmen huipun reitti ei ole kiipeilykunnossa. Taas kuumuus riivaa Mont Blancia. Reitillämme serakit ovat vaarallisia, ja viime viikolla tapahtui iso sortuma. Oppaat ja Teija olivat tehneet päätöksen, että reitti on liian vaarallinen, ja me emme mene sinne.

Voi ei. Ei taas.

En sanonut mitään. Olin monena iltana lukenut reittikuvauksia ja ollut niin innoissani Kolmen huipun reitistä. Mutta ryhmänjohtajan sana on laki vuorilla. Ja turvallisuus on asia, josta kukaan ei ole valmis tinkimään.

Teija kertoi, että tällä hetkellä tilanne on se, että lähdemme todennäköisesti yrittämään Mont Blancin huipulle Gouterin reittiä. Myös huiputuspäivä tulee luultavimmin siirtymään päivällä eteenpäin eli lauantaille. Kaikki on vielä epävarmaa, nopeasti muuttuvat olosuhteet ratkaisevat. Katsotaan lähempänä loppuviikkoa, mitä tapahtuu. Mutta joka tapauksessa Kolmen huipun reitti on poissa pelistä.

Muistutin itseäni, että pääasia on päästä Mont Blancille. Vaikka olin niin toivonut pääseväni Kolmen huipun reitille, lopulta tärkeintä on turvallinen nousu. Kunhan vaan pääsisin Mont Blancille. Yritin tukahduttaa kasvavan huoleni viime vuoden toistumisesta. Tunsin päänsäryn orastavan ohimoilla.

Kävimme vielä läpi huomista suunnitelmaa Italiaan, Gran Paradisolle lähdöstä. Teija ohjeisti pakkaamisesta, varusteista, tankkauksesta, nesteytyksestä ja niin edelleen. Sovittuamme aamun tapaamisen, toivotimme hyvät yöt ja tiimi hajaantui pimeään iltaan.

Tässä nyt sitten istun huoneessani sängyllä kiipeilyvarustekasan keskellä. On hiukan vielä sulateltava sillä aikaa, kun pakkailen varusteita. Viime vuosi painaa mielessä. Mutta nyt pitää unohtaa se ja hyväksyä, että tällaista vuorikiipeily voi olla. On turha murehtia loppuviikkoa. Se selviää aikanaan.

Huomiseen mennessä minulla on parempi mieli ja kuulen Italian tuulten kuiskaavan nimeäni.