Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla.
Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt (kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa) |
Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta.
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta?
Kaksikymmentä minuuttia.
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen.
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?
Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.
Huippuharjanne paluumatkalla |
Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen.
Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin
Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.
Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.
Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.
Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?
Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.
Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.
Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?
Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.
Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.
Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.
Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!
Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.
Siemen oli kylvetty.
Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!
Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.
…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!
TapaniK
No niin! Minnekäs seuraavaksi? Näissä retkeily/seikkailuhommissa tuppaa käymään niin, että kun jotain tekee, niin sitten pitää tehdä jotain isompaa, vaativampaa. Itselläni toki kaikkein extremeimmätkin tempaukset jäävät kauas vuorenvalloitustesi taakse, mutta sama kuvio niissäkin: kun on jossain onnistunut, täytyy päästä yrittämään jotain vaativampaa.
Jotkut meistä elävät – laulun sanoin – tuomittuna kulkemaan. Vai onko se ennemminkin lahja?
Meille blogisi lukijoille tämä on tietysti hyvä asia: tiedossa on uusia, entistä jännittävämpiä jatkokertomuksia. Eikös vain?
Anonyymi
Mulla on sellainen tunne että seuraava kohde on ihan eri puolella mailmaa missä on enemmän kiviä ja vähämmän lunta . Vaikka siemen on kylvetty niin nauti nyt tästä reissusta edes muutama kuukaus. Olet nuori vielä,kerkiät kyllä vaikka luulen et selaat netissä jo seuraavia kohteita;) T. Anders
merikukka
On ollut tosi mielenkiintoista lukea tästä reissusta. Onneksi olkoon!
Anonyymi
Hei Tapani!
Seuraavia suunnitelmia on jo vaikka minkälaisia mielessä! Toteutuksen järjestys tosin on vielä hiukan epäselvä. Mutta eiköhän sekin kirkastu kohtapuoliin! 🙂
Koen, että kulkurisieluisuus on ehdottomasti lahja. Jokaisella on oma tapansa kulkea: yksi kiipeää vuorille, toinen seikkailee muilla tavoin. Pääasia, että nautimme tästä hienosta maailmasta, joka meille on annettu. Se on niin kaunis; tutkimisen ja kokemisen arvoinen!
Ehkäpä kun tämän reissun jälkilöylyt on puitu, hetken ajaksi hellitän hiukan kirjoitusrytmiä ja odottelen, että seuraavat seikkailusuunnitelmat selkiävät. Mutta tarina jatkuu ja nyt jo tiedän, että haluan sen ylös kirjata. Tästä blogista ja sen lukijoista on tullut minulle tärkeitä, joten jatketaan yhdessä seikkailua!
Aurinkoa ja kiitokset mukana olosta!
Anonyymi
Hahahaa, taas kerran olet oikeassa! 😀
Anonyymi
Kiitos, toivottavasti olet mukana jatkossakin!
TapaniK
Hyvä hyvä 🙂 Jäädään odottelemaan uusia seikkailuja – blogisi on seurannassa, joten kaikki luetaan, vaikka välillä olisi taukoakin.
On hienoa, että kirjoitat, ja että teet sitä myös jatkossa. Kirjoittaminen on hyvä tapa elää kokemukset uudelleen ja onhan niihin sitten hauska palata itsekin myöhemmin. Itse ainakin luen omia tekstejäni monesti uudelleen, kun haluan muistella, mitä on tullut tehtyä 🙂
Anonyymi
No hyvä, ku kaikki meni sitte hyvin alespäin tulles. Kummallist se sauvan katoaminen, ja totta, törkeetä, jos joku otti sen, mut yritän ajatella myös, et joku varmaan tarvi sitä tosissaa. Nopeasti lähitte sitte kohti suomea tulemaa, eiks ois ollu kiva olla vielä muutama päivä siellä, tai tavallaa varmaa jo ikävä perhettäkii. Ihanii kuvii oot laittanu ja siä oot kaikis niin onnellisen näkönen, toi huiputtaminen on selkeest sun juttu. Ja uudet suunnitelmatkii jo…mukavaa lämmintä syksyy sinne, mun maraton pitäis olla 2 vk päästä, pohje pahasti vaivannu, ihan uus juttu. Nyt jo viikko taukoo juoksusta, tulin just hierojalta, pelottaa, miten mummon käy Varsovassa. Yritän ajatella positiivisesti, ei se maailma siihen kaadu, jos ei huipulle pääse nyt, menen ens vuonna, niinku teki eräs kiipeilijätyttökii!!!! T. Leena ps. mukana ollaa jatkossakii
Anonyymi
Kyllä olisin vielä halunnut jäädä, ja tuntui vähän tylsältä sännätä heti lentokoneeseen. Vaikka perhe ja työt tietysti jo odottivat ja kivaa päästä niidenkin pariin. Mutta ajattelin kyllä, että jatkossa täytyy reissuilta miettiä hiukan "pehmeämpää" laskua!
Anonyymi
Niin ja Leena:
tsemppiä hurjasti maratonille! Ehkäpä ehdit saada vielä pohkeen kuntoon. Olen hengessä mukana, kerrothan sitten, kuinka meni!