Category: Gran Coulier

Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas

Matkalla ylös
Kuva: Fabrizio

8.6.2018: Mont Blancin huiputus

Kellon lyödessä 02 ahdoin vielä yhden leipäpalan suuhuni. Olin syönyt kuin hevonen edellisenä päivänä Gouterille (3815 m) nousun jälkeen sekä lounaalla että päivällisellä. Mutta vatsani oli kuin ammottava railo, jonne ruoka tuntui katoavan jälkiä jättämättä. Vuorimajojen aamiaiset ovat toinen toistaan kuivakampia, usein vain kuivia keksejä, joiden päälle voi sipaista marmeladia tai Nutellaa. Mutta kunnon ruokaa on harvoin saatavilla aamiaisaikaan eli aamuyöllä, kun huiputukseen lähdetään. Gouterin aamupala on tässä suhteessa poikkeus ja ehkäpä yksi parhaista vuorimajoilla saamistani, sillä täällä pienten leivänsiivujen päälle sai kinkkua ja jopa siivun juustoa. Tästä huolimatta neljännenkin leipäkannikan jälkeen vatsassa oli ontto olo.

Ehkäpä se oli hermostusta. Olin yllättävän jännittynyt, vaikka olin jo Mont Blancin huiputtanut loppukesällä 2016 (tarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Muuten olo tuntui hyvältä ja pitkästä lähestymispäivästä toipuneelta, jos nyt pientä jumitusta pohkeissa ja reisissä ei lasketa (ja se kuuluu asiaan – joten ei, sitä ei lasketa).

Kolmelta yöllä astuimme majan pihavalojen keiloista pimeään, sumuiseen yöhön jääraudoissa ja kahdessa köysistössä, Marco ja minä edellä, Fabrizio ja Heikki kannoillamme. Olin Gouterin reitin kerran laskeutunut (viime kerralla kiipesimme Italian puolelta ylös, mutta laskeuduimme Ranskan puolelle Gouterin kautta). Silti minulla ei ollut juurikaan muistikuvia siitä, mitä oli edessä ennen Ref. Vallot -hätämajaa (4362 m), jonka tietämillä reitit kohtaavat.

Vain oppaan silhuetti pimeässä yössä

Yö oli pimeä ja sumuinen, joten keskityin vain lumen rouskeeseen jäärautojen alla ja öisen tuulen kuiskausten kuunteluun. Reitti kulki jälleen rinnettä suoraan ylös. En aluksi juurikaan kiinnittänyt huomiota tahtiimme, seurasinpahan vain Marcon edessä kulkevaa, otsalampun valossa sumuun piirtyvää silhuettia. Lunta oli paljon kuten muuallakin, mutta yön pakkanen oli jäädyttänyt sen kovaksi, ja kävely tuntui sujuvan mukavasti.

Parin tunnin kuluttua aloin hengästyä. Olimme kiivenneet pysähtymättä, ja olin keskittynyt vain etenemiseen. Jalkani olivat jo vähän aiemmin alkaneet antaa merkkejä lihaksiin valuvista hapoista, joten olin pyrkinyt muuttamaan askellustekniikkaa säännöllisin väliajoin antaakseni lihaksistolle vaihtelua ja lepoa. Sen sijaan, että olisin etsinyt oman vauhtini, olinkin ajokoiramaisesti lähtenyt seuraamaan Marcoa. Ja jos yksi asia matkan varrella on opittu, niin se on, että asiakkaan tulee ilmaista toivomansa tahti ja opas sopeuttaa menonsa siihen. Jos taas painelet täysillä oppaan perään miettimättä omaa jaksamistasi, opas helposti tulkitsee sinun toivovan nopeaa etenemistä ja saattaa jopa kiristää tahtia entisestään.

Sykkeeni oli korkealla ja jalat hapoilla, kurkku kuiva ja vatsassa kurni nälkä. Tuuli oli noussut navakaksi, ja vauhdikkaan nousun aikana olin hikoillut vaatteeni kosteiksi. Pyysin taukoa ja harjanteelle noustuamme pysähdyimmekin hetkeksi. Paljas harjanne oli kaikista suunnista avoin, ja jäistä lumihilettä lennättävä viima yltyi niin kovaksi, että vaatteita lisätessä sai olla tarkkana, ettei menettänyt vaatekappaleita. Joimme myös kupit teetä, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, ettei lepäämään kertakaikkiaan voinut jäädä.

Heikki, Marco ja minä tauolla yläharjanteella
Kuva: Fabrizio

Jatkoimme siis matkaa, mutta huomasin nopeasti, että tarvitsisin nyt kunnon lepotauon. Olin aloittanut kiipeämisen liian kovalla tahdilla ja se voisi koitua kohtalokkaaksi myöhemmin. Laskeuduimme pieneen satulaan, jossa reittimme kohtasi edellisellä kerralla vuonna 2016 käyttämämme nousureitin. Näkyvyys oli huono ja tuuli navakka, joten ennemminkin aavistin kuin näin sijaintimme. Tiesin meidän olevan lähellä Ref. Vallot’n hätämajaa, ja tein päätökseni.
– Marco, tarvitsen nyt kunnon tauon. Minun pitää saada istua hetkeksi, juoda ja syödä. Muuten olen pian ongelmissa. Voimmeko mennä majaan lepäämään?

Raahustimme myräkässä kammottavan hajuiseen peltihökötykseen, joka toimii evakuointisuojana. Istahdin raskaasti alas. Kaivoin esiin teetä ja syötävää. Tiimin muut jäsenet istuivat lähelleni ja vilkuilivat minua varovasti, koettaen selvittää tilannettani. Heikki vaikutti levottomalta. Mutta ennen kuin alkaisin keskustella mistään, minun oli saatava koneeseen polttoainetta. Tovin istuin siis hiljaa, söin ja join. Tiesin, että tästä olisi vielä muutaman tunnin matka huipulle ja korkeuden vaikutus lisääntyisi nopeasti. Energiavaje piti saada nopeasti kiinni. Kun tankkaus alkoi olla voiton puolella, lisäsin vaatteita ja nauhoitin uudelleen ylävuoristokenkäni ja jääraudat. Vielä pari hedelmäaakkosta ja olin valmis.
– Menkää te edellä. Minä tulen perässä, sillä haluan nyt tulla hitaammin, sanoin Fabriziolle ja Heikille, jonka kasvot syttyivät ilosta, kun hän näki minun saaneen akut ladattua.

Olimme viipyneet majassa puolisen tuntia, ja sinä aikana aamu oli sarastanut. Tuttu huipulle johtavien harjanteiden jono siinsi edessäni, kun astuin ulos majasta. Aamunkajon vaaleanpunaisessa hohteessa loistava vuoristomaisema näkyi nyt kirkkaana ja sai sydämen poukkoilemaan ilosta. En ollut edes osannut aavistaa, että saisin vielä nähdä tämän kauniin paikan uudelleen. Tuuli oli edelleen navakka, mutta sumu ja lumi olivat väistyneet. Auringon säteet saivat lumen hohtamaan niin, että oli kuin koko vuori olisi kääritty kimaltelevaan hopeaverkkoon.

Tuttu, rakas huippuharjannemaisema

Reitti huipulle oli edessä tuttuna mutta samaan aikaan uudenlaisena: lumisempana ja jäisempänä. Ensimmäinen jyrkkä nousu Ref. Vallot’lta näyttää siltä kuin se johtaisi suoraan huipulle. Vasta ensimmäisen harjanteen huipulle nousu paljastaa reitin todelliset kasvot. Nimittäin harjanteita on peräkkäin useita, ja niiden välissä sukelletaan alemmas syvennykseen. Jokaisen harjanteen toivoo olevan se viimeinen, mutta uusia pykälöitä tuntuu ilmestyvän ihan loputtomiin. Koko matka kuljetaan tuulille altistuneena harjanteella, joka on välillä vain alle metrin levyinen, ja molemmilla puolilla on pitkät pudotukset. Vaikka vuorottelevat nousut ja laskut eivät vaadi teknistä osaamista, ovat ne raskaita – varsinkin syvemmässä lumessa – ja vaativat varmajalkaisuutta, sillä pienikin horjahdus tai uupunut harha-askel voi synnyttää ikäviä seuraamuksia.

Tein itseni kanssa herrasmiessopimuksen. Ensimmäisen jyrkän harjanteen huippu olisi kohta, jossa arvioisin kykyni rehellisesti. Minä tiesin, mitä oli edessä, joten minun olisi kyettävä tekemään oikea päätös.

Rauhallisesti lähdin liikkeelle, ja Marco sopeutti vauhtinsa omaani. Tauoilla jutellessamme Heikki totesi, että nousu otti hänelläkin todella koville, mutta silti hän kiipesi koko ajan vahvasti, ja matka kahden köysistön välillä kasvoi. Olisin toivonut kiipeilyparini olevan lähempänä, sillä näissä hetkissä toisen läsnäolo ja kannustus merkitsevät paljon. Mutta kaksi köysistöä mahdollistaa vapaamman etenemisen, joten sysäsin syrjään nuo ajatukset. Oma tunnelma oli pidettävä positiivisena, tai muuten korkeus veisi tahdonvoimasta voiton. Heikki paineli eteenpäin kuin höyryveturi ja saatoin aavistaa hänen hartialinjastaan päättäväiset ajatukset: hän ei ollut tullut tänne antamaan periksi.

Etenin rauhallisesti, ja pysähtelin välillä tasaamaan hengitystä. Lunta oli paljon, ja korkeus imi voimia. Toiseksi viimeisen harjanteen keskivaiheilla kävin itseni kanssa saman keskustelun kuin edelliselläkin kerralla samoilla tietämillä: miksi olen täällä, kun tämähän on ihan kamalaa? Nyt lisäpontta epäilys sai ajatuksesta, että minähän olen jo huipulla käynyt. Onko tämä nyt muka ihan pakollista?

Kuin heikon hetkeni kuormitusta kasvattaakseen, tuuli voimistui taas, ja pilvet olivat kääriytymässä huipun ympärille. Kun harjanteen huipulla saavutimme Heikin ja Fabrizion, laahustin paikalle, ja vajosin polvilleni suu itkuisesti vääntyneenä:

Tuo oman itsensä kanssa käyty väittely jatkamisesta on mielenkiintoinen vaihe kiipeämistä. Se on selvästi se hetki, jolloin lopullinen päätös tehdään. On kuin kehollani ja mielelläni olisi eri tahto. Mieli maanittelee luovuttamaan, mutta jalat jatkavat eteenpäin.

Katseeni kiinnittyi Heikin hartian takana näkyvään viimeiseen nousuun. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, kuinka pitkän matkan olin hätämajalta tullut. Vaikka noita harjanteita tulisi kymmenen lisää, minä menisin huipulle asti. Vaikka nousu olikin tuntunut valtavan raskaalta, oivalsin yhtäkkiä, että kiipesin nyt vahvemmin kuin viimeksi, jolloin huippuharjanteella jaksoin vain muutaman askeleen kerrallaan. Nyt pääsin askelten laskuissa aina viiteenkymmeneen ennen taukoa. Jaksaisin kyllä. Tietenkin jaksaisin.

Seuraava ei muuten ollut viimeinen harjanne.
Köpöttelin kuin puujaloilla eteenpäin, ja minua nauratti, kun taas esiin ilmestyi uusi nyppylä.
Mutta SE oli se viimeinen.
Viimeisen nousun aikana tunsin tutun kiipeilynriemun purskahtavan esiin. Sitten yhtäkkiä nousu loppui, ja kapea väylä leveni aukeaksi, jonka alapuolella olivat kaikki ympäröivät huiput. Rinta rinnan Heikin kanssa astelimme Alppien korkeimmalle huipulle. Me teimme sen!

Huippujuhlat olivat iloiset mutta lyhyet. Olimme nimittäin taas pilven sisällä ja hyytävä viima kaivautui vaatteiden alle heti, kun pysähdyin. Iloisen halauskierroksen ja valokuvaussession jälkeen oli vuorossa pieni tankkaushetki ja sitten oli aika kääntyä paluumatkalle.
Haikeasti katsoin harmaan pilvimassan sisään ja muistelin edellisen huiputukseni kirkasta maisemaa yli vuorien. En tuolloin arvannut palaavani tänne, ja nyt kun seisoin tässä, suuren vuoreni korkeimmalla kohdalla, tunteiden meri kuohui sisälläni.

Tuskin olimme päässeet ylimmältä harjanteelta alas, kun navakka puuska äkisti puhalsi huippua ympäröivän harmaan massan taivaan tuuliin, ja tuttu kaunis maisema yli Alppien aukeni eteeni. Katsoin edessäni aukeavan huikaisevan sinisen taivaan syvyyksiin, ja äkisti mielessäni kaikui keväällä poismenneen mummuni ääni ja sanat, joilla vuosien ajan hän ja minä hyvästelimme toisemme viikoittaisten puheluidemme lopuksi:
– Janiina, olet rakas.

Koskaan en saanut mummun huolta tyyntymään, vaan vuorilla ollessani tiesin hänen valvovan iltaisin huolissaan. Ja aina laskeuduttuani laaksoon soitin ensimmäisenä hänelle. Huolestaan huolimatta hän ei koskaan kyseenalaistanut tavoitteitani, vaan kannusti toteuttamaan unelmia. Siksi yhtäkkiä oli maailman luontevin asia, että tännehän minun piti tulla lopulliset heiheit sanomaan. Kuin keväästä asti harteilla kulkenut ikävän viitta olisi pudonnut Mont Blancin harjanteelle, ja kylmään pisaraan poskellani tiivistyi uskomaton määrä iloa, surua ja kiitollisuutta.

Matka jatkui. Askel rullasi nyt tasaisesti, ja vaikka harjanteiden nousukohdissa minun pitikin pysähtyä puhaltamaan, paluumatka eteni joutuisasti. Auringon lämmittämä lumi oli tutuksi tulleella tavalla sulanut upottavaksi loskaksi, ja rinteen laskeutuminen muuttui jälleen kahlauksen ja liukastelun yhdistelmäksi. Huomasin kuitenkin eteneväni nopeammin ja varmemmin kuin edellisellä huiputuskerralla. Tämä vahvisti ajatusta siitä, kuinka suuri merkitys henkisellä puolella on kiipeilysuorituksessa. Nyt annoin ehkä enemmän tilaa epävarmuudelle kuin viimeksi, jolloin jästipäisesti olin vain jatkanut matkaa antamatta mielelleni neuvotteluoikeutta itseni kanssa. Heikin usein toistama “70 prosenttia päätä, 30 kondista” -fraasi sai jälleen uuden merkityksen.

Ref. Vallot’n hätämajalla pidimme taas pienen tauon ja jatkoimme sitten kohti Gouterin majaa. Huippu takanamme näytti olevan taas pilvien ympäröimä, mutta täällä alempana oli tukahduttavan kuuma ja hikipisarat valuivat pitkin selkää ja kylkiä.

Seuraavassa notkelmassa kuulin vasemmalta puoleltani brittiläisten kiipeilijöiden Fabio-oppaan huudon:
– Well done, Finnish lady!

Hikisen näköiset Ben ja Tom askelsivat hitaasti oppaansa kannoilla kohti Ref. Vallotia ja heiluttivat uupuneesti tervehdykseksi. Vaihdoimme kuulumiset muutamalla lauseella, ja tsemppasin heitä edessä olevien tuntien rutistukseen. Pakko myöntää, että olin jälleen salaa kiitollinen Marcon ja Fabrizion strategiasta: mieluummin tein nousun yön myräkässä kuin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa.

Marco ja minä harjanteella
Kuva: Fabrizio

Saavuimme edellisen yön alussa nousemamme rinteen yläpäähän ja totesin tyytyväisenä, että olipa hyvä, ettei pimeässä nähnyt, mitä edessä oli. Loputon mäki sohjoista lunta olisi ollut alhaalta katsottuna varsin lohduton näky. Näin jälkikäteen olikin sitten mukava taputtaa itseään olkapäälle ja tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Alaspäin kulkiessakin rinnettä riitti pitkälti toista tuntia.

Pysähdyimme Gouterin majalle (3815 m) lounastamaan ja lepäämään hetkeksi. Sain vatsani täyteen ja tunsin silmäluomissani vastustamattoman painon. Nojasin penkin selkänojaan raukeana. Rakastan noita hetkiä, kun voi istua vuoristomajan salissa, katsoa ylös suuntaavien lähtöhyörinää ja hymyillen nyökätä huipulta saman päivänä laskeutuneiden tyytyväisille ilmeille.
Puheensorina alkoi puuroutua ja muuttua etäisemmäksi. Luomet viipyivät jokaisella räpäytyksellä aavistuksen verran pidempään kiinni, kunnes ruokasalin maisema tuntui tummuvan kokonaan.

…alle puoli tuntia myöhemmin säpsähdin hereille. Oli aika jatkaa matkaa. Sää ulkona oli hyvä. Ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä, ja olimme valmiita Gran Couloirin seinän laskeutumiseen.

Lähestyessämme yli 500 vertikaalimetriä korkean kiviseinän yläpäätä keskusteluissa viivähti ajatus, kuinka makoisaa olisikaan nukkua ensi yö laaksossa. Kauaa emme ehtineet suihkusta ja puhtaista lakanoista haaveilla, kun kiviseinä vaatikin jo kaiken huomiomme.

Laskeutuminenkin on sohjoisessa kivikossa hiukan kinkkisempää kuin kesäkaudella, mutta sain pian kiinni minua varmistavan Marcon rytmistä ja eteneminen alkoi sujua tasaiseen tahtiin. Edetessämme Marco opasti minua hakun käytössä ja kallion lukemisessa. Hikisen parituntisen jälkeen olimme Gran Couloirin kivikourun ylityspaikalla ja rämmimme reisiä myöten hangessa rännin yli. Ja niin Tete Rousse oli yhtäkkiä enää puolen tunnin loskakahlauksen takana.

Majan lähestyessä Heikki heitti uudelleen ilmoille ajatuksen laskeutumisen jatkamisesta laaksoon asti. Ensimmäinen reaktioni, että takana oli todella pitkä päivä: huipulle 1000 vertikaalimetriä ja sitten 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Olisi ehkä parasta pysähtyä lepäämään. Mutta kuulosteltuani hetken lihaksiani, totesin, ettei minua oikeastaan väsyttänyt. Tai siis tietenkin väsytti. Mutta ei sillä tavalla kuin huiputuksen jälkeen lopen uupunutta väsyttää. Eteneminen tuntui mukavalta, ja iltapäivä oli vielä varsin varhaisessa vaiheessa.
– Mennään alas, jos se vaan on oppaille ok!
Oppaatkin innostuivat ajatuksesta. Niinpä sen sijaan, että olisimme riisuneet varusteet Tete Roussen majalla, Marco kävikin pahoitellen ilmoittamassa majan pitäjille, että jatkaisimme matkaa.

Fabrizio ehdotti laskeutumista jäätikkörinnettä ohi Tete Roussen alapuolella olevan kivikon. Jälleen edessä oli massiivinen jäätikköseinä loskaista lunta. Mutta täällä ei enää tarvittu köysiä, ja olin kehittänyt oman liukuvan rytmin upottavassa lumessa laskeutumiseen. Mitä alemmas laskeuduimme, sen iloisemmaksi tunnelma muuttui. Rinteen loppupäässä löytyi luonnon lumikouru, jonne ensin kompastuin ja liu’uin hetken matkaa rähmälläni. Sitten havaitsin, että tässähän on mahtava liukumäki ja Fabrizion luvalla asettauduin lumikouruun. Sain elämäni mahtavimman liukumäkikyydin!

Kiljuin ilosta kuin pieni lapsi liukuessani pyllylläni lumikourua alas tiimin kannustaessa nauraen. Tuskin olin ehtinyt alas, kun takaani näkyi valtava lumipölly Fabrizion vuorostaan liukuessa rinnettä alas – Heikki kannoillaan. Lopulta edes Marco ei malttanut olla kokeilematta liukumäkeä, ja vaikka hän koettikin laskea hillitysti, vauhdikas luonnon vuoristorata sai hänetkin hihkumaan.

Hetken kuluttua liukuradan alapäässä kokoontui korviaan myöten luminen mutta hilpeä sakki. Marco totesi naureskellen minulle, että sain sittenkin Gran Paradisolla ehdottamani liukumäkilaskeutumisen vuorelta. Virnistin takaisin oppaallemme:
– Tässä kuule lanseerataan kokonaan uutta kiipeilytekniikkaa. Parin vuoden päästä kaikki itseään kunnioittavat kiipeilijät laskevat vuorelta alas pyllymäkitekniikalla!

Hauskuutuksen lisäksi mäenlaskusta oli se hyöty, että se osaltaan nopeutti laskeutumistamme. Rinteen alapäässä olimme laskeutuneet 590 vertikaalimetriä tunnissa, mikä on todella hyvä tahti. Viimeinen tiukka, vajaan parin tunnin marssi vuolaassa vesisateessa junaraiteita pitkin, ja olimme reilusti ennen arvioitua saapumisaikaa takaisin lähtöpisteessä.

Kyytiä auton luokse saimmekin sitten odotella tunnin verran sateen vihmoessa ympärillämme. Kylmästä sateesta ja pakoa ylävuoristokengistä anelevista jaloistani huolimatta olin ikionnellinen ja ylpeä tiimin suorituksesta: noin 15 tunnin mittaisen huippupäivän aikana olimme nousseet ensin 1000 vertikaalimetriä Gouterin majalta Mont Blancin huipulle ja laskeutuneet sitten kaikki 3000 vertikaalimetriä lähtöpisteeseen! Jalkani tuntuivat väsyneiltä, mutta edelleenkään olo ei ollut loppuunajettu kuten ensimmäisien kiipeilykertojen jälkeen. Heikin vointi oli varsin sama kuin minulla, ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että emmeköhän me Venäjälläkin jaksa!

Eipä ole huiputuspitsa koskaan maistunut niin hyvältä kuin pari tuntia myöhemmin, kun likainen ja reissussa rähjääntynyt, mutta sitäkin hilpeämpi kiipeilytiimimme kohotti huiputusmaljat Chamonix’iin pitseriassa. Alppien korkeimman huipun kiipeäminen laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa talvisissa olosuhteissa ja vähäisellä akklimatisoitumisella oli Heikille ja minulle todella juhlan arvoinen saavutus!
Niistä haaveilluista hotellin puhtaista lakanoista en kyllä muista mitään, ja epäilenkin, että taisin nukahtaa samalla hetkellä, kun astuin huoneen ovesta sisään…

Laskeutumassa
kuva: Fabrizio

Kaikki videot kuvasi Heikki

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)


Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 
Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 
Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 
Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.
Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 
– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 
Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén