Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)


Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 
Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 
Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 
Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.
Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 
– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 
Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!