Välähdyksiä väliltä Helsinki – Moskova – Mineralnye Vody – Pyatigorsk
Helsinki:
Ehkä Venäjän presidentti halusi tulla meitä vastaan – tai sitten oli vain sattumaa, että Vladimir Putin sekoitti Helsinki-Vantaan juuri samana päivänä, kun raahasimme valtavat laukkumme lähtevien terminaalin ovesta. Putinia (jota hämmennyksen välttämiseksi Venäjällä ollessamme kutsumme keskusteluissamme salanimellä Veli-Pekka) ei kuitenkaan näkynyt.
Matkaan pääsyä odotellessa join ainakin kolme kuppia liikaa kahvia, joten lähtöinnostuksen tärinä oli suorastaan käsinkosketeltavaa.
Lopulta Veli-Pekan vierailustakin selvittiin, ja vain puolitoista tuntia myöhässä koneemme rullasi kiitoradalle ja nousi kohti ilta-aurinkoa aloittaen kauan odotetun seikkailun.
Onneksi juna Moskovasta Mineralnye Vodyyn lähtisi vasta seuraavana aamuna, joten kahviyliannostuksen lisäksi muuta tärinää ei ollut, ja saatoimme tunnelmoida edessä olevia viikkoja vuorilla kaikessa rauhassa. Vapauden tunne oli uskomaton, kuin olisin astumassa kokonaan uuteen elämään!
Moskova:
Moskovan yöksi kääntyvässä illassa taksifirman virallisen näköiseen liiviin pukeutunut mies esitteli kalliilta tuntuvaa hinnastoa pahvikyltistä, jossa Moskovan kaupunki oli jaettu hintasektoreihin. Seurasin jännittyneenä edessäni kehkeytyvää näytelmää: kiipeilyparini Heikki ja taksimies väänsivät tiukkaa venäjä–englanti -keskustelua (Heikki ei siis puhu venäjää). Pontevasti yritin valtavien laukkujemme kera eläytyä mukaan Heikin muka-loukkaantuneisiin poiskävelyihin – ja ehkä onnistuinkin, sillä tovin jälkeen herrat pääsivät sopuun hotellikyytimme hinnasta‚ se päätyi olemaan noin viidesosa pahvisen hinnaston summasta.
Istuessamme pimeässä hieltä ja tupakalta haisevan taksin takapenkillä puolet matkatavaroista sylissämme, ihmettelin moista tinkivaraa. Heikki virnisti ja kertoi, että kyseessä oli klassinen huijaus, jonka kohteeksi hän oli jo kerran aiemmin Moskovaan saapuessaan joutunut: asiallisen näköisessä kyltissä olevat sektorit ovat itseasiassa kaupungin postinumeroalueet. 11900 ei siis ollut virallisen tahon määrittämä ruplahinta kyydistä hotellillemme, vaan alueen postinumero. Todellinen hinta matkalle on noin 2000 ruplaa. Matkasta väsynyt, kieltä ymmärtämätön ja valuutasta vielä kunnon otetta saamaton turisti helposti menee halpaan taksiyrityksen liiviin pukeutuneen miehen esitellessä painettua, jotakuinkin fiksun näköistä kylttiä – ja päätyy maksamaan kyydistä vaikkapa kuusinkertaisen hinnan.
Juna Moskova–Mineralnye Vody:
Aamuauringon ensimmäisten säteiden pyyhkiessä Moskovan katuja olin iloinen, että olimme varanneet ensimmäisen yön majoituksen aivan rautatieaseman vierestä. Mukanamme oli varusteita kolmelle viikolle ja kahdelle vuorelle: molemmilla jättiläismäiset North Face -varustesäkit, 40-litraiset päiväreput käsimatkatavaroina sekä vielä bonuksena iso matkalaukku. Lyhyt siirtymä asemalle sujuvoitti aamulähtöä melkoisesti. Olimme varanneet lähes tunnin aikaa asemalla sukkulointiin, mutta Venäjän halki Mineranye Vodyyn kolisteleva juna löytyikin heti. Neuvostohenkiseen, jämäkkään uniformuun ja suikkahattuun pukeutunut tummapiirteinen konduktööri saattoi meidät hyttiimme. Sitten hän esitteli kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun ruokalistan, josta teimme valintamme osoittamalla sormella jotain kohtaa ja katsoen sitten kysyvästi konduktööriä, joka nyökkäsi, mikäli sormen kohdalle sattui ruoka-annos, ja pudisti hämmentyneenä päätään, jos päädyimme osoittamaan jotain, mikä ei ollut ruokaa.
Matka oli kuin siirtymä toiseen ulottuvuuteen. Junan irrottua Moskovan aseman laiturista, vietimme seuraavan vuorokauden hytissämme lueskellen, torkkuen ja maisemia ihmetellen – tosin Heikki sai pettyä karvaasti, sillä hänen toiveikkaana odottamiaan kumpuilevia, kuivia ruskeita heinäniittyjä villihevoslaumoineen ei näkynyt (hukkaan siis menivät keskinkertaiset Hanna Ekola -imitaationikin). Pakko myöntää, että omakin odotukseni siitä, millaiset maisemat massiivisen maan länsikylkeä alas puksuttavan junan ikkunasta näkyisivät, olivat ehkä johonkin vanhaan elokuvaan perustuvia. Ei tundraa, ei hökkelikyliä, eikä maatuskaa muistuttavia mummoja riveissä romahtaneilla maitolaiturimaisilla asemapenkeillä! Sen sijaan vihreät laaksot ja ryöpsähtelevät joet vuorottelivat varsin tiheään esiintyvän, 1980-lukua muistuttavan kaupunkimaiseman kanssa.
Hyödynsimme junamatkan pakkopysähdyksen tehokkaasti: on aivan uskomatonta, kuinka paljon ihminen pystyy nukkumaan! Havahduimme tiheään tarjoilluille aterioille ja välillä lukeaksemme hiukan. Ruoan pudottua vatsalaukun pohjalle olikin luontevaa köllähtää takaisin unille. Kerran nukahdin jopa istualleen, kesken keskustelun.
Nautinnollisen tapahtumaköyhän junamatkan ainoa jännitysnäytelmä tapahtui aamuyön tunteina, kun havahduin voimakkaaseen ja kitkerään savun hajuun. Nousin tärisevältä vuoteeltani, sujautin kengät jalkoihini ja raotin pikkiriikkisen hyttimme ovea livahtaakseni junan käytävälle tutkimaan tilannetta. Kalvakas sinertävä valo pyyhki pimeän maiseman halki syöksyvän junan tyhjää käytävää, vaaleanruskeita seiniä ja harmaata lattiaa. Ketään ei näkynyt missään – eikä liioin savua tai loimottavia liekkejä.
Palavan kumin epämiellyttävä haju oli kuitenkin niin voimakas, että se sai minut jatkamaan tutkimusmatkaa. Oliko junan kolina ja heilunta voimakkaampaa kuin aiemmin?
Kiersin junavaunun käytäviä pitkin. Kurkistin konduktöörin koppiin. Häntä ei näkynyt, vain pienen punkan ryppyiset lakanat kertoivat hänen olleen täällä. Kaikkialla oli aavemaisen tyhjää, ja käytävän kello näytti kolmea aamuyöllä.
Palasin hyttiimme ja varovasti taputin viereisellä kapealla punkalla vaimeasti kuorsaavaa Heikkiä käsivarrelle. Hän avasi uniset silmänsä, ja kuiskaten kerroin hajusta. Heikki mutisi jotain matkustajien salatupakoinnista ja turhasta huolesta, ja kehoitti minua palaamaan nukkumaan ja jatkoi uniaan.
Asetuin takaisin kapealla sängylleni, mutta uni ei tullut. Tämä haju ei ollut tupakka. Kitkerä lemu leijui yhä ilmassa niin voimakkaana, että se synnytti päänsäryn. Mielessäni pyöri ajatus siitä, että vihonviimeinen asia, joka savun hajuun herätessä kannattaa tehdä, on jatkaa unia. Niinpä makasin selälläni pimeässä ja tuijotin kattoon toivoen, että savun haju katoaisi. Kyllä, varmasti junan kolina tuntui ainakin vähän kovemmalta kuin aiemmin. Vaunu heilui ja tärisi. Kaatuisikohan se?
Puolen tunnin kuluttua radan varren satunnaiset valot tihenivät. Nousin uudelleen vuoteelta, varovasti raotin hytin ovea ja suuntasin takaisin käytävälle. Siellä haisi edelleen niin pahalta, että olin varma hajun liimautuneen sierainteni sisäpinnoille pysyvästi. Juna hidasti. Ilahtuneena huomasin meidän olevan saapumassa asemalle. Juna pysähtyi, vaunujen ovet avattiin, ja kustakin vaunusta astui sysipimeään yöhön konduktööri katsomaan, oliko matkustajia jäämässä pois tai nousemassa kyytiin.
Myös meidän vaunumme konduktööri oli ilmestynyt laiturille edelleen univormussaan, silmät unesta sikkaralla, tumma nuttura aavistuksen pörrössä ja suikka hiukan vinommassa kuin päivällä. Nainen katsoi hämmästyneenä pöllähtänyttä, unista olemustani. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yksittäisillä sanoilla ja viittoen kysyin häneltä hajusta. Ensin hän vaikutti hämmentyneeltä, mutta hetken kuluttua luulen hänen oivaltaneen, mistä puhuin. Seurasi pitkä venäjänkielinen selostus, jossa toistui sana ”automat” sekä runsaasti taivaan osoittelua. Sanaakaan ymmärtämättä kuuntelin selityksen, elehdin vielä kerran esittäen pahaa hajua ja kysyin: ”хорошо (Harasoo eli suomeksi ‘selvä’)?”
Nainen hymyili hiukan, nyökkäsi, osoitti jonnekin junan taakse pimeään ja vastasi: ”Harasoo.”
”Spasiba,” vastasin, hymyilin varovasti ja palasin hyttiin. Joskus pitää vain hyväksyä, että asioille on selitys, vaikka sitä ei itse ymmärtäisikään. Kesti hyvän tovin ennen kuin salainen juna-agentti sisälläni asettui ja sain unen päästä kiinni.
Mineralnye Vody:
Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun astuimme (ei-liekehtivästä) junasta asemalaiturille. Asemalta oli jälleen edessä ihmiskehon tuoksujen sinfonian sävyttämä matka vanhan herrasmiehen lähinnä puskuritarrojen voimin kasassa pysyvällä taksilla. Tällä kertaa kohteena oli Mineralnye Vodyn lentokenttä, missä meidän oli määrä tavata oppaamme. Olipa hassu tunne, kun tuolla syrjäisessä maailman kolkassa pieni koliseva taksi ajoi lentokentän pihaan, ja yhtäkkiä mieleeni iski oivallus, että minähän olen ollut täällä ennenkin! Minulle paikkoihin juurtuminen on vierasta, mutta yllättävässä paikassa tuttu asia synnyttää valtaisan kotoisan olon.
Odottaminen:
Sitä tässä lajissa riittää. Viisumeita, kiipeilylupia, paperitöitä. Junia, lentokoneita, busseja, takseja. Kehon sopeutumista ohueen vuoristoilmaan. Oikeaa säätä ja huiputusikkunaa. Omaa vuoroa kapealla polulla, kiipeilytiimin jäsenten vaatteiden vaihtamista ja varusteasennusta tai oppaan työskentelyä varmistuksen rakentamiseksi. Välillä on hiostavan kuuma, usein hyytävän kylmä, ja lähes aina asento on hankala ja paikat puuduksissa tai kipeinä.
Kuitenkin kun asenne on oikea ja seura hyvää, odottaminen voi olla oikeinkin hauskaa. Vaikka olen täsmällinen ja suoritushakuinen luonne ja tottunut tiukaan kuriin ja täsmällisyyteen kiivetessä, joskus toistuva odottaminen jopa antaa luvan siirtyä hektisestä länsimaisesta aikataulutuksesta rennompaan mañana-meininkiin.
Niinpä meillä oli oikein hauskaa ja aika suorastaan lensi, kun kulutimme 3,5 tuntia Mineralnye Vodyn lentokentän kahviossa katsellen lentokentän heräämistä, ja odotimme oppaiden ja viimeisenä kaupunkiin saapuvan kiipeilytiimimme jäsenen koneen saapumista.
Aurinko oli jo korkealla ja helotti kuumasti, kun vessasta palatessani näin Heikin vieressä kaksi miestä: jylhäpiirteinen viiden-kuudenkymmenen välillä oleva jättiläinen vieressään siloposkinen parinkympin puolivälin tuntumassa seikkaileva nuorukainen. Jättiläinen oli pääoppaamme Aleksei eli Sasha. Hänestä käytettiin välillä lisänimeä SashaTwo, sillä varsinainen pääoppaamme – nimeltään myös Sasha, eli SashaOne erona kakkosestaan – oli sairastunut juuri ennen matkan alkua, joten yleensä kakkosoppaana toimiva SashaTwo olikin nyt SashaOne. Sasha (entinen Two, nykyinen One, jatkossa tässä tarinassa pelkkä Sasha) puhui hiukan englantia, mutta yleensä mieluummin siirsi puhumiseen apuoppaanaan toimivalle pojalleen Dimalle (Dimitri), jonka kielitaito oli huomattavasti parempi.
Kysellessämme oppaiden kokemuksesta Sasha totesi kiivenneensä Elbrusin noin 250 kertaa, tosin yleensä etelän puoleista reittiä.
– North is too hard, hän perusteli pudistellen päätään.
Aavistuksen jännittyneeltä vaikuttava Dima kertoi, että eteläinen reitti on hänelle kuin koti, mutta antoi ymmärtää myös edessä olevien pohjoisen polkujen olevan tuttuja. Tähän keskusteluun tulisin myöhemmin mielessäni palaamaan. Mutta jos siinä olikin jotain huolestuttavaa, katosi se uusien ihmisten ja eri kulttuurien kohtaamiseen sekä ehkä hiukan kielimuuriin.
Hetken kuluttua pientä ryhmäämme kohti harppoi hoikka, ruskeatukkainen nainen valtavan suuri laukku harteillaan. Unkarilainen, Lontoossa asuva Angela toi muassaan runsaana ja hiukan nykivänä ryöppyilevän puhevirran, jota ilmeikkäiden, kulmikkaiden kasvojen nopeasti vaihtuvat ilmeet värittivät.
Automatkalla Pyatigorskiin, jossa nukkuisimme seuraavan yön ennen vuorelle lähtöä, Dima kertoi, että hotellilla meitä odottaisivat Mike Uusi-Seelannista, skotti Eddie sekä tasmanialaiset isä ja tytär Michael ja Maja. Lisäksi ryhmään liittyisivät vielä norjalaiset Kristen ja Marielle, jotka kulkisivat mukanamme yläleiriin asti. He olivat aiemmin huiputtaneet Elbrusin läntisen huipun eteläistä reittiä, ja halusivat nyt huiputtaa matalamman itäisen huipun pohjoisen, vaativamman reitin kautta.
Melkoisen kansainvälinen tiimi siis! Tulisimmekin seuraavan parin viikon ajan vastaamaan usein vuorilla toistuvaan ”Mistä teidän ryhmä on kotoisin?” -kysymykseen:
– We are from everywhere!
Ihanaa, pian päästäisiin tositoimiin!
