Tag: Camp 2

Tuskien taival Peak Leninin harjanteella

PÄIVÄ 12: ROTAATIONOUSU CAMP 2:STA (5700 M)

Aamumaisema Camp 2

Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.

Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!

Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.

Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.

Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.

Mittakaavaa maiseman kokoluokasta antaa harjanteella näkyvä kiipeilijäryhmä

– Hey!!!

Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.

– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.

– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:

– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.

Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!

Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.

Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.

Vähemmän iloinen taukokuva 5700 metrissä

– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.

Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.

Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.

Paluumatkalla valmiina laskeutumaan harjanteelta takaisin Camp 2:een

Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.

Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.

Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.

Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.

Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.

– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.

Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.

Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.

Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:

– Tomorrow we climb, but today we rest.

Pahamaineinen Frying Pan ja nousu Camp 2:een

PÄIVÄ 10: ITSETUTKISKELUA ADVANCED BASE CAMPISSÄ

Aamulla havahduin leiriin saapuvan ryhmäni ääniin. Olin jälleen yöllä herännyt kovaan päänsärkyyn ja edellisenä iltana vuoristotaudin oireisiin aloitettu Diamox sai kädet ja jalkaterät kihelmöimään epämukavasti. Mutta suurin huoleni oli matalapaineinen mieliala, joka tuntui seuraavan minua kaikkialle. Heti, kun annoin ajatusteni vaeltaa, ikävä tytärtä kohtaan otti vallan, ja haluttomuus ja ärtyisyys olivat päällimmäisimmät tunteet.

Autettuani tiimiä levittämään teltat ja varusteet kuivumaan aamuaurinkoon, nappasin vaellussauvat ja vesipullon ja suuntasin ulos leirista. Pablo oli ehdottanut rauhallista liikkumista teltassa pötköttämisen sijaan ja päätin mennä katsomaan, miltä seuraavana yönä edessä oleva jäätikkö näyttäisi. Tulevan reitin tarkastelu antaisi mahdollisuuden punnita omia tuntoja samalla, kun haukkaisin hiukan raitista ilmaa.

Auringon nousu lähestyy matkalla Camp 2:een

Kävelyn alku tuntui raskaalta. Kallon sisällä tykytti yhä edellisen yön vihlonnan jälkeen ja hengitys muuttui nopeasti raskaaksi kiivetessäni sepelistä ja jäästä koostuvien harjanteiden ylitse. Lopulta saavutin railokentän reunan ja istahdin kivelle katsomaan maisemaa. Valtava jäämassa oli täynnä risteileviä railoja, joiden kokoisia en ennen ollut nähnyt – monet niistä olivat useiden metrien levyisiä.

Yritin turhaan hahmottaa reittiä railomeressä, mutta selvästi edessä ei ollut helppo tehtävä. Normaalisti olisin ollut haasteesta innoissani, mutta nyt asenteeni ei ollut kohdillaan. Kaikissa reittikuvauksissa kerrottiin, että siirtymä Advanced Base Campistä kakkosleiriin oli reitin raskain päivä – motivaatio pitäisi olla kunnossa, muuten luvassa olisi vaikeuksia. Toki vuoristotauti toi nyt uuden ulottuvuuden tilanteeseeni, mutta tämä ei käynyt laatuun. Mikä ihme minua vaivasi?

En tiedä, kauanko istuin siinä kylmällä kivellä ja tuijotin jäätikölle, mutta jossain vaiheessa tunsin, kuinka tunteet viimein tulivat ulos. Annoin epävarmuuden, huolen ja ikävän mellastaa hetken aikaa vapaasti. Sitten pidin itselleni tiukan puhuttelun: olin harjoitellut tätä varten niin kauan ja jo vuosien ajan haaveillut Peak Leninillä kiipeämisestä. Jos en nyt ottaisi kaikkea irti tästä matkasta, katuisin sitä myöhemmin.

Noustessani kiveltä ja palatessani leiriin, mieleni oli jälleen kirkas ja päättäväinen. Halusin aidosti olla täällä ja kiivetätä tätä vuorta. Liekö päätös vai alkoiko lääkitys vaikuttaa, mutta lounaaseen mennessä oloni oli parempi. Iltapäivällä vetreytin jäykistyneitä lihaksia joogaamalla ABC:n puuterassilla, ja kun illalla pakkasimme seuraavana yönä alkavaa rotaatiota varten, ensimmäistä kertaa uskoin omiin mahdollisuuksiini päästä kakkosleiriin.

PÄIVÄ 11: NOUSU CAMP 2:EEN JA PAHAMAINEINEN FRYING PAN

Herätyskello pirahti klo 01.30, ja kello kolme yöllä astelimme ulos leiristä. Edessä oli kymmenen tunnin kiipeily, ensin yli railojen, sitten ylös jäätikkörinnettä ja lopuksi traverse poikki kuuman Frying Pan -jäätasangon kakkosleiriin (5300 metriä). Kuu lymyili pilvien takana, mutta edellispäiväisen jäätikköretkeni ansiosta tunsin reitin alkuosan, jossa kiviset harjanteet aaltoilivat kuin meren mainingit kohti railomerta.

Etenimme nopeasti. Reitti railoalueen halki oli muuttunut hiljattain, ja suuri osa edellisen vuoden reittitiedon perusteella nousuun lähteviä päätyi monimutkaiseen railolabyrinttiin. Onneksi oppaamme olivat tehneet tiedusteluita, ja toisen ryhmän paikallinen opas oli antanut meille luvan seurata heitä hiljattain löydettyä uutta reittiä pitkin – kunhan pysyisimme heidän tahdissaan.

Jos edellisinä päivinä olin ollut alakuloinen ja motivaationi kadottanut, nyt olin täynnä energiaa ja innoissani! Yleensä yöllä kiipeäminen ei kuulu suosikkiosuuksiini, mutta nyt pimeä hiljaisuus, poskia nipistelevä kylmyys ja veren suhina suonissa tuntuivat ihanilta ja hyräilin hiljaa itsekseni. Useiden päivien akklimatisoituminen ja eteneminen base campistä ABC:lle tuntui kestäneen ikuisuuden ja tuntui kuin vasta nyt olisimme tositoimissa. Olipa ihanaa viimein päästä ylös vuorelle!

Jäätikkö jyrkkeni voimakkaasti ja reittiä halkoivat valtavat railot. Köysiä lyhennettiin ja jokaisen olemukseen ilmestyi uudenlainen valppaus. Keskustelu vaimeni: öinen railokenttä oli pelottava paikka. Osa railoista, joiden yli hyppäsimme kantamukset selässä, olivat merkittävän leveitä ja jokaiseen hyppyyn täytyi keskittyä.

Auringon noustessa saavuimme lähes pystysuoran jääseinän eteen. Seinämä vaatii noin 50 metrin nousun kiinteää köyttä pitkin nousukahvaa käyttäen. Kohta on eräs reitin pullonkauloja, sillä köysiä on vain kaksi rinnakkain kapeassa jääkourussa, joten nousukohta usein ruuhkautuu. Onnekkaan reittivalintamme vuoksi olimme kuitenkin ensimmäisten joukossa paikalla ja pääsimme seinälle varsin nopeasti. Minulla ei ollut vielä paljoakaan kokemusta nousukahvan käytöstä ja tekniikassani ei todellakaan ollut kehumista, mutta jännityksen suoniin ryöpsäyttämän addrenaliinin voimin pääsin nousun suhteellisen rivakasti.

Heti seinien yläpäässä, jyrkänteen reunalla odotti kaksi leveää railoa, joiden yli kuljettiin tikkaita pitkin. Toisen railon tikkaat olivat osin pettäneet, joten reitti alkoi kiipeämällä ensin railoon sisälle ja sieltä edelleen tikkaille ja jäärepeämän toiselle laidalle. Sydän jyskytti korvissa ja tunsin oloni luotia väistäväksi Keanu Reevesiksi Matrix-elokuvassa – aika tuntui pysähtyvän hetkellä, jolloin asetin jääraudat kapeiden metallitikkaiden puolien päälle ja aloitin ylityksen. En voinut olla kurkistamatta allani ammottavaan siniseen syvyyteen, kuinka kauniin kammottavaa!

Aurinko oli noussut, ja lämpötila alkoi nousta, kun railojen jälkeen aloitimme reitin tuskaisimman ja raskaimman osuuden: jyrkkä, loputon ylämäki, jonka yläpää tuntui jatkuvasti siirtyvän kauemmas. Pari tuntia myöhemmin kylvin hiessä ja lihakset huusivat armoa, kun kuumaksi nopeasti nousseessa lämpötilassa tamppasin rinnettä armottoman suoraa polkua ylös. Pysyin kuitenkin helposti Pablon tasaisessa rytmissä ja tunsin oloni vahvaksi.

Todellinen koetinkivi oli vasta edessä, sillä loputon nousu päättyi auringossa kiehuvaan Frying Paniin. Ensisilmäyksellä ja kuvissa vaatimattoman näköinen valtavan wok-pannun muotoinen tasanko noin 5100 metrin korkeudessa merenpinnasta ei näyttänyt kummoiselta haasteelta. Mutta astuessa polulle huomasin heti, kuinka kuumuudesta väreilevä ilma oli pysähtynyt massiivisen jäävadin pohjalle ja lumi muuttunut jäärautoihin takertuvaksi liisteriksi. Ilman lämpötila nousi 40 asteeseen ja todella voimakas hankiheijaste sai minut arvaamaan, että kivuliaita palovammoja oli luvassa omituisissa paikoissa, vaikka yritin suojautua työntämällä aurinkorasvaa myös esimerkiksi sierainten sisälle.

Viidentuhannensadan metrin yläpuolella askel alkoi todella painaa, ja rinkka tuntui kaksinkertaistaneen massansa. Takana oli jyrkkä nousu ja lihakset täysin hapoilla, mutta oppaamme eivät juuri uskaltaneet antaa meille lepohetkiä: hehkuva Frying Pan on myös todella vaarallinen lumivyöryjen vuoksi ja sen pohja täysin suojaton. Kahden tunnin vaellus sen halki oli tehtävä ilman taukoja ja mahdollisimman nopeasti.

Lohtua hikisille vaeltajille antoi Frying Panin toisen reunan takana kaukaisuudessa, mutta jo näkyvissä, sijaitseva Camp 2. Viimeinen nousu Frying Panin reunalle oli lyhyt mutta uskomattoman raskas, sillä kuumuus, takana olevat vaellustunnit, nestehukka ja korkeuden vaikutukset tuntuivat vievän viimeisetkin voimat. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin huohottamaan 10 hengenvedon ajaksi. Sitten kokosin jälleen itseni ja nojauduin eteenpäin tehden mielessäni jokaisen raajan osalta aktiivisen päätöksen liikuttaa sitä. Kukaan ryhmästä ei puhunut, jopa oppaat olivat aivan lopen uupuneita. Mutta sitkeästi jatkoimme etenemistä ja matka taittui etamaisella vauhdilla.

Kun saavuimme Frying Panin reunalle, luvassa oli yllätys: loppumatka leiriin ei suinkaan ollut tasaista vaellusta eikä leiri sijainnut harjanteiden välisessä laaksossa, kuten Frying Panin pohjalta oli näyttänyt. Reunan takaa polku sukelsi uudelleen alas ja viimeisenä koettelemuksena ennen leiriä olisi noin 200 vertikaalimetrin nousu vuoren rinteelle. Voihkaisin ääneen huomatessani, että vielä kerran tänään joutuisimme ponnistamaan ylös vuorenrinnettä. Kuullessaan huokaukseni Pablo kääntyi ympäri ja katsoi minua väsyneesti hymyillen:

– I know.

Frying Panin reunalta reitti laskeutui asteittain vuorten väliseen jäälaaksoon, joka oli itseasiassa Advanced Base Campille asti syöksyvän valtaisan jäälohkarekosken yläpää. Liikuimme edelleen mahdollisimman nopeasti, sillä kuljimme nyt laakson reunaa seinämällä, joka oli erittäin lumuvyöryherkkä. Pidimme jatkuvasti silmällä vasemmalla puolella nousevaa rinnettä. Viime päivinä oli satanut runsaasti uutta lunta ja nyt hautova kuumuus teki tuosta lumesta vaarallisen raskasta. Tämän tästä vuorten seinistä kimposi lumivyöryn jyrisevä ääni, joka sai meidät nopeasti silmäilemään ympärillemme kuin pelästyneet peurat. Onneksi oli vielä sen verran varhaista, että suurin osa vyöryistä jyrisi laakson vastapäisellä seinällä, joka oli ollut auringonsäteiden pommituksessa auringon noususta alkaen Toistuvat jyrinät muistuttivat, ettemme halunneet olla tällä seinämällä muutaman tunnin kuluttua, kun aurinko olisi siirtynyt toiselle laidalle taivaankantta.

– Tämmöistä tämä on ollut jo kolmisen viikkoa: aivan liian kuuma, aivan liikaa lunta. Tämä on todella poikkeuksellista, kertoi sauvoihinsa raskaasti nojaava toisen ryhmän opas huohotustensa välistä.

Kuulostelin kehoani, joka raskaasti mutta tottelevaisesti otti askeleen kerrallaan, vaikka jokainen tuntui siltä kuin se olisi ollut se viimeinen. Jos lumivyöry tulisi nyt, miten ihmeessä saisin nämä lopen uupuneet raajat juoksemaan tahmeassa, syvässä lumessa?

Kun käännyimme jäälaakson pohjalta viimeiseen nousuun, jumituimme polulla toisen ryhmän taakse. Kaikki reitillä kulkevat liikkuivat hidasta tahtia samankaltaisissa lyyhistyneissä asennoissa. Siellä täällä lumessa makasi ihmisiä, jotka olivat niin uupuneita, että olivat kasvavasta vyöryvaarasta huolimatta lyyhistyneet lepäämään.

Edellämme kulkevan ryhmän viimeisenä vaelsi pienikokoinen aasialaisnainen, joka vaikutti kamppailevan erityisen paljon. Hän oli jäänyt huomattavasti jälkeen muuta ryhmäänsä ja laahusti hitaasti eteenpäin oppaan vilkuillessa häntä olkansa yli huolestuksen ja kärsimättömyyden värittämin kasvoin. Nainen oli liian väsynyt huomaamaan, että tukki reitin ja että muut kiipeilijät pakkauduimme hänen taakseen tiukaksi jonoksi. Ohittamaan ei kannattanut lähteä, sillä polkua reunustivat railot ja lumi oli syvää.

Kahdesti nainen kaatui: saatoin selvästi nähdä, kuinka hänen jalkansa muuttuivat keitetyn spaghetin kaltaisiksi ja lyyhistyi maahan suuren laukkunsa alle. Tuolloin hänen oppaansa kääntyi ympäri ja koetti terävillä ranskankielisillä komennoilla käskyttää naista ylös. Molemmilla kerroilla olin aivan varma, ettei nainen enää nousisi – niin voimaton hänen kehonsa oli valuessaan hankeen. Mutta molemmilla kerroilla nainen kuin ihmeen kaupalla hetken hangessa maattuaan onnistui nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa syvässä etukumarassa vaellussauvoihinsa raskaasti nojaten.

Leiri oli levittäytynyt pitkin rinnettä jäätikölle, jonka pinnalla oli nyrkinkokoisista kivistä muodostuvaa sepeliä. Kuumuus oli lämmittänyt kivet, jotka taas saivat jään sulamaan ja koko leiri lainehti vedessä. Aasialaisnaisen helpotus oli silminnähtävä, kun heidän ryhmänsä teltat olivat heti leirin alaosassa. Hän putosi maahan polvilleen heti pysähtymiskäskyn tultua ja oli yhä samassa asennossa, kun tovia myöhemmin kuljin hänen ohitseen.

Olin itsekin aivan loppu, mutta huoli naisesta sai minut astumaan polulta ja taputtamaan häntä olalle:

– Good job! This was super tough for everyone!

Nainen nosti kyyneleiset kasvonsa ja hymyili minulle väsyneen ilahtuneesti. Enempää emme ehtineet puhua, kun valjaisiini kiinnitetty köysi kiristyi ja nykäisi minua jatkamaan eteenpäin.

Camp 2 Peak Lenin

Nestehukkaisina ja uupuneina saimme hädintuskin raahattua varusteet meille osoitettuun paikkaan, mutta nyt edessä oli vielä telttapaikkojen kaivaminen ja telttojen pystytys. Nyt todella ymmärsin, mitä tarkoitetaan sillä, että ylävuoristossa leiriytyminen on raskasta. Kuudelta ihmiseltä kului lähes tunti saada kolme telttapaikkaa kaivettua vetiseen lumeen ja pystytettyä teltat siten, ettei yöllä nouseva tuuli veisi niitä mennessään.

– Hyvää tässä on se, että vettä on riittämiin eikä meidän tarvitse sulattaa sitä. Säästämme voimia ja kaasua, Pablo totesi koettaessaan nostaa teltan pohjaa vesilammikosta kasaamalla kiviä oppaiden telttapaikan pohjaksi.

Totesin ilahtuneena, että vointini oli hyvä. Molemmissa kantapäissä tuntui hikisen sukan tekemä ilkeä rakko, ja olin niin väsynyt, että hädintuskin pystyin kävelemään, mutta korkeudesta muistuttivat vain pieni päänsärky ja ohutta ilmaa haukkova hengitys. Kun lopulta sain kaatua teltan ovesta sisään, lyyhistyin teräväsärmäisten kivien päälle purkamatta varusteita tai riisuutumatta. Maailma pimeni heti.

Puolitoista tuntia myöhemmin raotin silmiäni varovasti. Uskomatonta, että oli vasta iltapäivä! Hitaasti aloin puuhastella telttaa kuntoon, keittää vettä ja valmistella lounasta. Jyrkässä rinteessä sijaitseva leiri kuhisi elämää: telttojen välissä kaikui lukuisia eri kieliä, ja ihmiset hiipparoivat ympäriinsä mitä erikoisimmissa kalsariasuissa kuumuutta lieventääkseen. Yhteistä kaikille oli hidas ja kankea liikkuminen ja zombiemainen olemus. Yhtenä ongelmana oli vaatteiden kuivatus: Frying Pan oli saanut meidät hikoilemaan vaatteemme niin märiksi, että niistä saattoi puristaa vettä. Illalla tulisi pakkasta eli meillä oli enää pari tuntia saada vaatteet kuiviksi.

Yhtäkkiä selkäni takaa kuului iloinen suomenkielinen huikkaus:

– Hei naapuri!

Uskomatta korviani käännyin ympäri ja edessäni seisoi pitkä, punaiseen kiipeilyasuun sonnustautunut mies. Iloisena hän kertoi olevansa kotoisin Virosta ja tunnistaneensa suomenkielen Heikin ja minun keskustelusta. Halasimme kuin vanhat ystävät vuosien erossa olon jälkeen, ja kohtaamisemme riemukkuus suorastaan nauratti: täällä naapurimaan kansalaisuus riitti tekemään meistä ystäviä!

Oppaamme Mike ja Pablo lounasta valmistamassa Camp 2:ssa

Eräs Camp 2:n erikoisuus oli leirin laidalle, jyrkkään rinteeseen syntynyt vessa. Sinne vaellettiin ensin hankalaa polkua syvässä hiekassa. Asioiden toimittaminen tapahtui jyrkässä rinteessä, valuvassa kivikossa kyykistellen tai vaihtoehtoisesti rohkeimmat siirtyivät jyrkänteestä irtautuvan liukkaan kivilipan päälle. Vessa oli ehdottomasti pelottavin (ja siivottomin) koskaan vuorilla näkemäni – enkä edes halunnut ajatella sen ympäristövaikutuksia, sillä näin korkeissa leireissä ei ollut vastuutahoa, joka huolehtisi leirin kunnosta, vaan jokaisen ryhmän omalle vastuulle jäi vastuullinen toiminta. Jo heti ensimmäisenä päivänä sen riskit realisoituivat, kun Heikki ensimmäisellä vessareissullaan päätyi pelastamaan kivillä liukastuneen ja jyrkänteeltä pudonneen miehen.

Auringon laskiessa olosuhteet Camp 2:ssa muuttuivat radikaalisti: lämpötila laski kymmeniä asteita ja lunta satoi jatkuvasti

Viimein auringon laskiessa Pablo saapui teltallemme tiedustelemaan vointiani.

– Olen todella iloinen, sillä kiipesit vahvasti ja vaikka välillä oli todella rankkaa, olit jatkuvasti hyvällä tuulella. Se on merkki siitä, että strategiamme toimii: et ole voimiesi äärirajoilla ja vuoristotautioireidesi tilanne pysyy hallinnassa. Huomenna tehdään nousu kohti Camp 3:sta. Meidän pitää olla tarkkana, jotta pysymme tilanteen herrana, Pablo katseli minua hymyillen ja kääntyi sitten osoittamaan sanansa koko teltan läheisyyteen kerääntyneelle tiimillemme:

– Good job everyone! This was definitely one of the toughest days on this expedition and everyone did really good. But now, rest. Tomorrow we go up again!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén