PÄIVÄT 0–3: LASKEUTUMINEN PÄIVÄNTASAAJALLE
Kolmisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun olin lahjonut kissavanhukseni hiljaiseksi ylimääräisellä aamuyön välipalalla ja painanut kotioven kiinni, kiipesin autosta Casa Ilayakun pihassa ja tuijotin haltioissani rakennuksen pihassa kasvavia sitruuna- ja avokadopuita. Hotelli sijaitsi Ecuadorin pääkaupungin Quiton laitamilla, vehreän vanhan tulivuoren rinteellä. Minut lentokentältä noutanut Pablo, yksi tulevan kiipeilyryhmän oppaista, katseli tyytyväisenä kasvoilleni levinnyttä riemastusta, kun aloin hyväksyä, että näkymä edessäni oli totta. Hotelli sijaitsi vanhan tulivuoren hevosenkengän puolikkaan muotoisen reunan sisimmässä kohdassa ja heti sen takaa nousi rinne harjanteelle, korkealle yläpuolellemme. Huolitellun pihan nurmikolla tepasteli kanoja ja kolibrit maistelivat läheisten pensaiden kukkien hunajaa. Vilkaisu kelloon paljasti meidän olevan yli 2300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tänään olisin ainoa vieras, joten tervehtimään saapunut hotellin omistaja Marco ohjasi minut talon parhaaseen huoneeseen, jonka suuresta ikkunasta tulvi syliini alhaalla laaksossa iltapäiväauringossa uiskenteleva Quito. Näkymän aurinkoisuudesta huolimatta Pablo oli ehtinyt jo kertoa, että pysyttelisimme kaupungin keskustan ulkopuolella turvallisuussyistä. Paria päivää aiemmin tullut valtion ilmoitus öljyn hinnan nostosta oli saanut ihmiset suunniltaan ja luvassa olisi mielenosoituksia, jotka saattaisivat äityä väkivaltaisiksi. Tässä rehevässä lintukodossa tuntui uskomattomalta, että toinen syy kaupunkikeskustan välttelyyn on naapurimaista Ecuadoriin valunut huumeongelma.
“Mutta kuten lähes kaikkialla, jos toimii järkevästi ja pysyy poissa alueilta, jonne ei muutoinkaan menisi, pysyy kyllä turvassa,” Pablo painotti.
Vietin illan omistaja Marcon seurassa, joka ensi töikseen nappasi minua käsipuolesta ja ohjasi puutarhaan poimimaan avokadot illallissalaattiin. Miehen isovanhemmat olivat ostaneet tilan lähes sata vuotta sitten, ja nyt kolmannen polven omistaja Marco oli muuttanut tuottamattoman maatilan tyylikkääksi pieneksi hotelliksi. Miehen eloisat ja iloiset kasvot muuttuivat aavistuksen haikeiksi, kun hän kuvaili alueen muutosta: “Ollessani lapsi asuimme ihan maaseudulla. Mutta nyt kaupunki on levinnyt tänne asti. Kaipaan joskus aikoja, jolloin illan pimeydessä saattoi nähdä vain tähdet kaupunginvalojen sijasta.”
Seuraavana aamuna heräsin virkeänä nukuttuani lähes kymmenen tunnin unet. Kahdeksan tunnin aikaero toimi tähän suuntaan matkustettaessa edukseni, ja kello oli vasta hiukan yli 06. Nautin varhaisen aamupalan, jonka kaikki raaka-aineet kahvia myöten olivat talon omasta pihasta. Aamupalan jälkeen nappasin vesipullon selkäreppuun ja lähdin Marcon ohjeiden mukaisesti vaeltamaan kohti ympärilläni kohoavan vuoren harjannetta. Mies oli valitellut, ettei töiltään ehtinyt oppaakseni, mutta olin oikein onnellinen saadessani hetken omaa aikaa ennen muun kiipeilyryhmän saapumista. Lisäksi nousu korkealle harjanteelle tekisi oikein hyvää yli 2000 metrin korkeuteen nousseen kehon aktiiviselle sopeuttamiselle – ja toivottavasti lihaksia lämmittävä liikunta auttaisi myös selkääni ilmestyneisiin kipuihin.
Hiekka rahisi kengissä ja lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Tutkiskelin kiireettömästi tien varren luontoa, tervehdin jokaisen pihan koiraa ja nautiskelin pitkän lennon jälkeisestä liikkeestä. Onnistuin tietenkin marssimaan maamerkiksi ilmoitetun korkean puun ohi ja vasta pöllähtäessäni maatalon pihaan keskelle alpakkalaumaa, että olin kulkenut harhaan. Polku löytyi kuin löytyikin, mutta Marcon aiemmin mainitsema machete olisi todella ollut tarpeen: tuskin havaittava reitti löytyi keskeltä tiheitä piikkipensaita, joiden latvat nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Puskamöyrinnän aikana mielessä kävi muutamaankin otteeseen, että kuinkahan fiksua mahtoi korkeassa heinikossa möyriminen olla, kun minulla ei ollut aavistustakaan tiheänä muurina ympäröivien piikkipensaiden asukkaista.
Harjanteen huippu kuitenkin löytyi ja raapaleisena mutta voitokkaana palasin hotellille kolme tuntia lähdön jälkeen, – juuri parahiksi tapaamaan ensimmäisiä kiipeilykumppaneitani: Floridasta lentäneen Jeffin kanssa löysimme välittömästi juteltavaa sukelluksen ja kiipeilyn parista. Irlantilainen trekkaajapariskunta Rosie ja Donnal taas valloittivat heti herttaisuudellaan ja hyvällä huumorintajullaan. Päivän mittaan paikalle saapuivat myös pienikokoinen, puhelias Ahn suoraan sukellusreissulta Arubalta, kuivakkaa huumoria pirskahteleva Chase sekä opiskeluajoista asti yhtä pitänyt neljän ystävyksen ryhmä: Rene, Raf, Amigo ja Ryan. Miehillä olin tapana joka toinen vuosi tehdä yhteinen seikkailureissu – mikä loistava tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ruuhkavuosien pyörteissä. Päivällispöytä täyttyi heti iloisesta puheensorinasta, ja minusta alkoi tuntua, että tästä oli kehkeytymässä hyvä tiimi edessä olevaan haasteeseen.
Päivällisen jälkeen aikaero tainnutti minut jälleen vuoteeseen – vain havahtuakseni muutamaa tuntia myöhemmin syvästä unesta yöpöydällä olevan juomalasin kiihtyvään kilinään vasten vesikannua. Kesti sekunteja oivaltaa, että koko huone tärisi!
Maanjäristys vaimeni hetken kuluttua ja muistin sen vasta, kun aamukahvia kuppiini kaatanut Marco vitsaili yöllä hiipineensä huoneeseeni ja ravistamaan sänkyäni. Järistys oli ollut noin 4.6 Richterin asteikolla ja kestänyt noin minuutin. “Maanjäristyksiä on kahdenlaisia: yöllisessä järistyksessa maa tärisi ylös-alas-suuntaisesti, joka ei ole kovinkaan vaarallista. Vaarallisia ovat järistykset, joissa liike on sivusuuntaista. Ne hajottavat rakennuksia ja teitä,” Marco selitti.
Paikallisten rentoa suhtautumista järistykseen selittää tietenkin se, että alueella itselleni eksoottiset luonnonilmiöt, kuten järistykset ja tulivuorenpurkaukset olivat tutumpia. “Ecuadorissa on 89 tulivuorta, joista seitsemän on parhaillaan purkautumisprosessissa – ja Cotopaxi on yksi niistä,” kuvaili hotellille saapunut pääoppaamme Joaquin. Lyhyen tutustumissession, kiipeilyohjelman läpikäynnin ja varuste-checkin jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Jos hiukan Jeffin ja Amigon kanssa hihittelimmekin useampia kirkkoja sisältävälle tutustumiskierrokselle, torneihin kiipeäminen kävi ihan rappustreenistä: vanhan kaupungin alue nimittäin sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa – erinomaisen tehokas akklimatisoitumispäivä siis!
Päivän kääntyessä iltaan ryhmän tunnelma alkoi vaihtua rennosta naureskelusta innostukseen ja pieneen jännitykseen: huomenna viimein alkaisi tapahtua ja edessä olisi ensimmäinen huiputus: 4784 metriä korkea Pichincha!