Istuin valkoisella muovisella tuolilla, joka narahti ärsyttävästi joka kerta vähänkin liikahtaessani. Lääkäri oli kääntynyt työpöytänsä äärestä ja istui kasvot minua kohti. Suu-nenämaski peitti ilmeen. Näin suun liikkuvan, mutten kuunnellut, mitä hän sanoi.

Ensimmäisen kerran yläselkä meni jumiin ehkä noin vuosi sitten. Huono työasento. Liian tiukka treeni. Nukahtaminen väärään asentoon. Milloin mitäkin. Alkuun se tuntui pienenä kolotuksena epäsäännöllisen säännöllisesti vuoroin kummankin lapaluun alla. Pikkuhiljaa jumitukset laajenivat ja kestivät yhä pidempään. Mutta kai tikkuihin kynsien allakin voi tottua?

Keväällä pitkän etätyöskentelykauden aikana tilanne paheni. Jumitukset eivät enää auenneet hierojan, akupunktion tai edes särkylääke-relaksantti-yhdistelmän avulla. Heräsin öisin omaan kivuliaaseen voihkintaani, kun asennon vaihtaminen ei onnistunut.

– Kai ymmärrät, ettei tämä ole normaalia? kiipeilyparini Heikki kysyi, kun hän tuhannennen kerran auttoi paidan pois päältäni, sillä en itse saanut kirottua riepua vedettyä pään yli.

Saapuessani vastaanotolle, kiipeilijöihin erikoistunut fysioterapeutti nyökkäsi tietävästi ja totesi, että rangassa on varmaan välilevynpullistuma. Seuraavana päivänä hieroja oli eri mieltä ja sanoi kivun johtuvan hartiassa olevasta pikkulihaksesta, jonka olemassa olosta en ollut tiennytkään. Akupuntiohoitajalla oli asiasta oma arvionsa. Yleislääkäri ei ottanut kantaa, lähetti ortopedin puheille, joka ei uskonut pullistumaan.

– Minusta tämä vaikuttaa lihasperäiseltä, ortopedi pohdiskeli ääneen ja päätyi lähettämään minut magneettikuvattavaksi:
– Kuvataan sekä kaula- että rintaranka, kun oireet ovat vähän oudot.

Istuessani siihen valkoiseen muovituoliin minua ei ollut pelottanut. Olin tullut kuulemaan, että ongelma oli lihasperäinen ja ottamaan vastaan haukut huonosta lihashuollosta.

Rintaranka läpäisikin tarkastelun “oikein kauniisti kaartuvalla” valokuvauksellisuudellaan. Niskassa ja yläselässä tilanne olikin sitten toinen. Kulumia. Ei yhtä välilevynpullistumaa. Kaksi välilevynpullistumaa kaularangassa.

– Tämä toinen on suhteellisen pieni, toinen hankalampi. Se painaa hermostoa molemmilta puolilta, mikä selittää puolta vaihtavat oireet. Sen verran ylhäällä nämä ovat, että menee neurokirurgian puolelle.

Ohjeet olivat selkeät. Takaisin fysioterapiaan. Kolme kuukautta kuntoutusta. Uusi arvio ja kiipeilyyn perehtyneen neurokirurgin konsultaatio ennen kuin lähtölupaa seuraavaan kiipeilyreissuun heltiäisi.

Nenänpää hiukan vaalenneena hyväksyin ohjeet ja nolostuneena muistin, kuinka viime keväänä halusin jatkaa pyörätreeniä, vaikka fysioterapeutti ehdotti pidempien reissujen vähentämistä selkäongelmien syyn selviämiseen asti. Puolustuksekseni sanottakoon, että noudatin ajoasentoon ja tiheisiin niskan lepuutustaukoihin liittyviä ohjeita.

Nyt kuitenkin samalta istumalta vannoin mielessäni, että teen kiltisti mitä tahansa fysioterapeutti tehtäväksi antaakaan. Voimaantuneena ponkaisin tuolilta ylös.

–…sitten olisi vielä yksi asia, lääkäri keskeytti kiitokseni ja tuolilta nousuni.

Hän lopetti näytöllä näkyvän luustoni katselun, kääntyi minuun päin ja otti vakaan katsekontaktin. Suojamaskin reunan yli ja silmälasien takaa en kyennyt tulkitsemaan ilmettä.

Kehoni ymmärsi ennen mieltä, että uutiset eivät olleet ohi. Syke harppasi reilusti yli sataan, ja silmäni vaelsivat levottomana näytölle. Siellä se valokuvauksellinen rintarankani köllötteli. Mieleni oli aivan tyhjä, vailla tunteita. Kesti tovin ymmärtää, että tyhjyyden olo oli vaistomaista pelkoa.

Matterhorn, Lion Ridge, 2020

– …näitä sanotaan sivulöydöksiksi. Sinulla magneettikuvattiin laaja alue, ja tämä tuli sattumalta kuvaan mukaan. Mutta tutkimatta sitä ei voi jättää. Se voi hyvinkin olla hengityksen magneettikuvaan aiheuttama häiriö. Tai se voi olla xxxxx (jokin latinankielinen sana, jota en muista), jotka yleensä ovat harmittomia. Pahimmassa tapauksessa on hyvä, että se löytyi nyt…

Tyttären kasvojen kuva nousi odottamatta mieleeni niin vahvana, että lääkäri hävisi johonkin taustalle, eikä se väistynyt, vaikka kuinka räpyttelin silmiäni.

Kuin unessa otin vastaan ohjeistuksen ja kävelin ulos huoneesta.

Pikkuhiljaa tunnottomuus muuttui hiljaiseksi sisäiseksi vapinaksi, joka säilyi sisälläni seuraavien viikkojen halki. Se oli siellä, kun pidätin hengitystä käskyjen tahdissa magneettikuvauslaitteen sisällä. Se värisi vatsassani, kun punnitsin kaupassa tomaatteja, juoksin lenkkiä ja tein töitä. Se tutisutti minua sisältä, kun vaihdoin kuulumisia ja nauroin tuttujen kanssa ja kun halasin lapsia.

Pelko. Kun puhuin sille, se vastasi. Keskustelimme monena yönä. Se levitti mieleeni vaihtoehtoisia tarinoita tulevaisuudesta. Kun istuin junassa, se maalasi ikkunan takana näkyvän maiseman toisenlaisin värein. Se marssitti eteeni kavalkadina ihmiset joita rakastan. Väläytteli kuvia hetkistä matkan varrella.

Kuin epätodennäköisen välirauhan rakentaneet viholliset, pääsimme lopulta väreilevään, rauhattomaan sopuun – minä ja Pelko.

Kuin veden alla, puhelimen soittoääni kuului etäisyyden päästä, kun kolmea viikkoa myöhemmin lääkärin numero vilkkui näytöllä. Vihreän luurin kuvaketta piti oikein painaa tällä kertaa – melkein luulin, että sormeni painuisi puhelimen lasipinnasta läpi. Heti ensimmäiseen hengenvetoon nimensä kanssa lääkäri sanoi taikasanat:

– Se ei ole syöpä.

Vinosti hymyillen Pelko hellitti hiukan otetaan. Kuin hetkeksi valokeilan varastanut sivuosan näyttelijä, se siirtyi takaisin varjoihin. Silti sen vaikutus ei poistunut – joskus yksi taitavasti kirjoitettu kohtaus voi vaikuttaa koko käsitykseemme tarinasta.

Eräs aikamme suurimmista vuorikiipeilijöistä, sveitsiläinen Ueli Steck tunnusti menestyksensä salaisuudeksi pelon. Mies, jonka saavutuksista useimmat eivät edes uskalla unelmoida, kertoi uskovansa, että nimenomaan pelko sai hänet pysymään hengissä.

Pelko ei estänyt Steckiä tavoittelemasta ja toteuttamasta unelmiaan. Sen sijaan se sai hänet suunnittelemaan kiipeilynsä tarkkaan ja suhtautumaan harjoitteluun systemaattisesti. Pelko on voimavara. Parhaimmillaan se auttaa meitä keskittymään olennaiseen ja väistämään vaaroja.

Mount Elbrus South Route 2017

Skeptikko toteaa tässä kohtaa, että Ueli Steck menehtyi vuonna 2017 Nuptse-vuorella Nepalissa vain 40-vuotiaana. Voisi kai sanoa, ettei pelkokaan häntä suojellut tarpeeksi.

Lopulta totuus on epämiellyttävä. Niin epämiellyttävä, että sen usein jättäisi mieluummin tunnistamatta: mikään ei suojele meitä kaikelta, eikä niin kuulukaan olla. Mutta Steck teki mitä rakasti – käytti käytettävissä olevan ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Pelko saa meidät valitsemaan. Pelko saa meidät näkemään, mikä on olennaista. Rohkeus ei ole pelon poissaoloa. Rohkeus on sitä, ettei anna pelon lamaannuttaa itseään. Tunnistaa riskit, hyväksyy voimattomuuden asioissa, joihin ei voi vaikuttaa. Sitten valitsee taistelunsa ja jatkaa.

Auringonnousun näkeminen vuoren huipulta on pitkien, raskaiden ja pimeiden kiipeilytuntien arvoista. Kuva Mount Merun huipulta vuodelta 2017

Hitto, että minua pelotti.

Pelko pisti järjestykseen asioita. Huomasin, että arjessani saatan arvottaa korkealle asioita, jotka pelon marssijärjestyksessä eivät ole kovin lähellä kärkeä. Pelko sai minut tunnistamaan välittävien ihmisten kädet ympärilläni. Se myös muistutti, että saan kunnian olla osa suojeluksessani kasvavien ihmisentaimien suojaverkkoa. Edelleen pelko muistutti minua siitä, että teen asioita, joita rakastan.

Olen toki onnekas, koska niin on. Mutta ei se ole sattumaa; olen myös uskaltanut valita niin. Jatkossa haluan valita joka päivä vähemmän turhaa ja enemmän juuri noita ihmisiä ja asioita. Niistä valinnoista pulppuaa rohkeus tehdä mitä rakastaa, vaikka pelottaa.

Niinpä menen nyt olohuoneen matolle tekemään toistasataa toistoa fysioterapeutin selkäni kuntouttamiseksi ohjeistamia, hölmönnäköisiä selänköyristelyitä. Niin hupsulta kuin se tuntuukin, se on seuraava askel, jonka otan kohti ensi vuoden kiipeilytavoitetta, josta monen kommentti on ollut “eikö sinua pelota?”

Kyllä pelottaa. Uskallan silti.

Aurinko nousee Kilimanjaron takaa, kuva Mount Merun huipulta vuonna 2017