Tag: Georgia Page 1 of 2

Tuskainen vetäytyminen Mount Laylalta

On October 30, 2021

In epäonnistuminen, eurooppa, Georgia, huippupäivä, huiputuksen epäonnistuminen, kaukasus, Layla, sairaus

Siinä me seisoimme, 3712 metrin korkeudessa merenpinnasta ja olin juuri ilmoittanut, että kääntyisimme takaisin. Emme huiputtaisi tänään Mount Laylaa.

Kiipeilyparini oli sairas. Hänen kasvonsa olivat kuumeisen tulipunaiset ja toistuva voimakas ripulointi oli vienyt miehestä sekä nesteet että voimat. Huipulle oli vielä reilusti matkaa, sen jälkeen edessä olisi massiivisen pitkä paluumatka ensin alas yläleiriin, sitten uudelleen ylös ja yli Layla Pass -harjanteen. Jo tästä pisteestä laskettuna, päivään kertyisi vertikaalisia ylös ja alas -kiipeilymetrejä lähes 4000. Ja koko matkan juoksisimme kilvan kellon kanssa, sillä iltapäivällä vuorelle oli nousemassa myrsky, joka estäisi harjanteen ylityksen pahimmillaan jopa päiviksi.

Toinen – vähintään yhtä suuri – huoli oli alati kasvava epävarmuus turvallisuudestamme. Pääoppaamme tapa kulkea niin kaukana edellä, ettei häneen ollut näkö- ja kuuloyhteyttä, oli tietenkin yksi asia kävellessämme vuoripoluilla. Mutta nyt ilmavilla rinteillä, joissa kivi oli hauraan tuntuista ja liikkuvaa, köysistön puuttuminen oli saanut takanani tulevan kiipeilyparini Heikin älähtäen vaatimaan, etten etenisi enää yhtään:

– Pysähdy! En usko, että näet siitä kohdasta, että olet lähes tyhjän päällä, ilman köyttä ja kivet eivät ole vakaita. En halua, että menet enää yhtään eteenpäin ilman köyttä.

Emme olleet köysistössä. Oppaamme oli kadonnut jonnekin harjanteen päähän. Hänellä oli ainoa mukana oleva köysi, joka oli niin ohut, että se oli enemmänkin naru. Apuopas Gleb oli toki kiivennyt kanssamme, mutta hänkään ei ollut ollut tällä vuorella aiemmin. Reitti oli hänelle vieras, eikä hänellä ollut edes ohutta köyttä. Keskeytysilmoitukseni jälkeen hän oli huikannut hätäisesti: “Haen Alexin” ja kadonnut harjanteelle.

Kiipeilyparini ja minä olimme kahden ja katselimme alapuolellemme levittyvää, tovi sitten nousseen auringon valaisemaa vuorimaisemaa. Heikki istui kivenlohkareella kyynärpäät polvilla ja pää riipuksissa. Minä seisoin vieressä, käsi hänen hartiallaan. Toivoin kosketuksen lohduttavan, oikeita sanoja kun näihin hetkiin ei ole. Olin aiemmilta reissuilta oppinut, että kun väkivahva kiipeilyparini lyyhistyy, on hyvä olla hiljaa ja antaa hänelle hetki aikaa. Tunsin pettymyksen kirvelevän ihollani, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Heikki oli oikeassa liian suuren turvallisuusriskin osalta, ja pelkäsin hänen voimiensa – tai ajan – loppuvan. Itsekin voin oudon huonosti. Olisi vastuutonta jatkaa.

Alex saapui paikalle, katsoi Heikin kasvoja, kosketti hänen otsaansa ja sanoi hetkeäkään harkitsematta:

– You are burning hot. You have fever. We are going down. How long have you been sick?

Samassa hetkessä mieleeni nousi ohut mielikuva edelliseltä yöltä ja palaset loksahtivat kohdalleen: makea tuoksu teltassa oli ollut hedelmänmakuinen jauhemainen särkylääke, jota kannan aina mukanani.

– You were ill last night, right? I remember smelling the painkiller.

Seurasi Alexin ihan aiheellinen ripitys “Kerrot aina oppaalle voinnistasi. Vaikka vain pieru kuulostaisi erilaiselta, kerrot sen oppaalle” -teemalla.
Alex oli oikeassa, mutta tunnen kiipeilyparini ja ymmärsin hänen valintansa. Meille molemmille nousee kuume herkästi vuorilla, ja itsellänikin se tuntuu jopa kuuluvan akklimatisoitumisprosessiin. Sama on toistunut kohdallani usein: tietyn korkeuden ylitettyäni, yhden vuorokauden oksentelen ja olen kuumeinen, ja sitten tilanne asettuu. Kun tietää ja tuntee tilanteen, ei halua synnyttää oppaalle ylimääräistä syytä miettiä, onko ryhmällä edellytykset jatkaa.

Toinen asia – ei kunnon selitys tai puolustus, mutta asia yhtä kaikki – on tiimin sisäinen luottamus. Kaltaisillemme kilpailuhenkisille kovapäille on joskus vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa oma heikkous. Oppaamme ylikorostunut alfauros-käytös ja etäällä pysyttely eivät varsinaisesti olleet tukeneet tiimin luottamuksen rakentumista.

Oli miten oli, Heikin olisi pitänyt kertoa kuumeilustaan… ja minun omasta, edeltävän yön kuumeilustani. Sen päätin pitää edelleen omana tietonani, olimmehan jo kääntyneet takaisin eli varsinaista vaikutusta toissayön kuumeellani ei enää ollut. Vähän raukkamaista jättää kertomatta, myönnän, mutten halunnut synnyttää laajempaa ristiriitaa tiimin sisällä nyt, kun pääkohde Ushba oli vielä edessä.

Kun olimme valmiita lähtemään liikkeelle, käännyin vielä kerran katsomaan Laylan huippuharjanteelle johtavaa jääseinää, joka jäisi nyt kokematta. Näkisinkö sitä enää koskaan? Käänsin katseeni vaaleanpunaisten aamupilvien sylissä lepäävään Ushbaan ja mietin, mahtaisivatko tämän jälkeen voimamme ja akklimatisaatio-tasomme riittää sen kiipeämiseen.

Paluumatka alkoi kiipeämällä takaisin kivipilariosuus. Nyt kun oppaamme oli viimein paikalla, hän älähti heti ensimmäiselle pilarille noustessani:

– Älä koske kiviin, kiipeä vain sauvojen varassa. Täällä oikeastaan kaikki kivet ovat enemmän tai vähemmän irti.

Olisipa hän vain ollut kertomassa tuon tulomatkalla.

Paluu eteni hitaasti, sillä Heikin piti pysähdellä tuon tuostakin. Alex oli palannut vielä takaisin hakemaan varusteita, jotka hän oli jättänyt kuullessaan tilanteestamme, ja kuljimme nyt Glebin johdolla. Vuorella ensimmäistä kertaa oleva apuopas kulki huomattavan matkan harhaan ja hetken kuluttua löysimme itsemme sivussa reitiltä, upottavan rinteen keskikohdalta, missä koko hiekkarinne tuntui liikkuvan yhtenä massana alas. Vailla kunnon kontrollia askelistamme, valuimme syvällä hiekassa alaspäin yrittäen vain pysyä pystyssä.

Tuskin olimme päässeet takaisin vakaammalle maaperälle, kun tunsin valtaisan vihlaisun vatsassani, ja vain sekunteja myöhemmin kouristelin vatsakramppien kynsissä kivikossa.

Koko matkan rinnettä alas yläleiriin jouduin pysähtelemään muutaman minuutin välein. Nopeasti huomasin, että valtavat vatsakouristukset pysyivät aavistuksen vaimeampina, jos en syönyt tai juonut. Edessä olisi kuitenkin monien tuntien kiipeilypuristus, joten pidemmällä tähtäimellä syömättömyys ei olisi voittava strategia.

Mutta yläleiriin asti se minut toi.

Kello kymmenen kompuroimme teltoille molemmat lopen uupuneina. Alex tuijotti hetken arvioiden laakson takaosassa roikkuvia tummia pilviä ja antoi meille sitten kaksi tuntia aikaa lähtöön. Jos ukkonen ehtisi yllättää meidät, harjanne olisi hengenvaarallinen ja olisimme jumissa yläleirissä. Ainoa vaihtoehto oli ehtiä pois myrskyn tieltä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, Heikki ja minä kaaduimme rinnakkain telttaan kaikki varusteet päällä. Hädin tuskin ehdin laittaa herätyskellon hälyttämään tunnin kuluttua, kun kuumehorteinen uni vei mennessään.

Tuntia myöhemmin heräsin ja oloni ei ollut yhtään parempi. Tuskanhikisenä ryömin ulos teltasta ja polvet tutisten astelin nuotiopaikalle, missä vasta heränneet oppaamme keittivät jo vettä tankkausta varten. Puoli mukillista vellimäistä puuroa, ja juoksin taas lähimmän kiven taakse – tällä kertaa liian myöhään. Nöyryytettynä virnistin Alexille palatessani leiriin housuja vaihtamaan:

– Well, it’s been years since the last time THIS happened to me…

Pieninkin pisara nestettä tai murunen ruokaa aiheutti välittömän tyhjennyksen. Olin huolissani, sillä edessä oli koko pitkä matka harjanteen yli takaisin laaksoon, koko leirivarustus selässä ja ukkosmyrsky kantapäillämme. Heikin vointi oli parantunut hiukan laskeutuessamme yläleiriin, mutta hänkään ei ollut voimissaan.

Pelastuksekseni koituivat hedelmäsokeripuristeet. Piilotin yhden pastillin kumpaankin poskeen ja annoin niiden hiljalleen sulaa. Siten onnistuin saamaan hiukan energiaa ja vähentämään pensaikkoihin ja kivien taakse loikkimista. Vettä en liioin uskaltanut juoda, ja ainoastaan kostutin kieltäni silloin tällöin. Näillä eväillä pitäisi nyt kiivetä loppumatka.

Alex ehdotti, että hälyttäisimme kylästä hevosmiehen vastaan hakemaan raskaat laukkumme. Mutta muistikuva vereslihalle hiertyneestä hevosen selästä sai minut ravistamaan päätäni. Hevospoloinen oli käynyt ylhäällä jo kahdesti viimeisen puolentoista vuorokauden aikana ja sen selkä oli kammottavan kivuliaan näköinen. Minä en suostuisi pakottamaan sitä enää uudelle kierrokselle.

Alex kohautti olkapäitään, ja niin punnersimme jälleen kerran kerrostalon kokoisilta tuntuvat rinkkamme selkään. Lannistunut matka takaisin alkoi.

Se kesti loputtomiin. Hidas tamppaus rinnettä ylös, Layla Passin yli ja edelleen alas kohti rinnekylää. Oppaat painelivat jälleen hyvän matkaa edellä. Heikki ja minä koetimme pitää tasaisen rauhallista tahtia yllä. Pakollisia pysähdyksiä toivat vatsakouristukset, jotka tämän tästä saivat minut itsenikin yllättävällä nopeudella paiskaamaan rinkan maahan ja hyppäämään polulta sivuun. Aina en ehtinyt.

Tunnit kuluivat hitaasti. Oppaita emme juuri nähneet. Yritimme pitää positiivista tunnelmaa yllä muistelemalla ihanaa vuoristokylpylää, jossa olimme eräällä kiipeilyreissulla käyneet viettämässä lepopäivää. Puhuimme Alppien vuoripuroista ja vilpoisasta lumesta. Viileät muistikuvat auttoivat pitämään mieltä virkeänä hohkaavassa 40 asteen pätsissä.

Heikin kuume nousi uudelleen, ja mies koetti viilentää itseään liottamalla päätään vuoristopuroissa. Viilennys auttoi aina hetken, mutta tovin kuluttua mies helotti taas punaisena ja tuskaisena.

Minun haasteeni olivat enemmän vatsaosastolla: pari päivää aiemmin olin lähtenyt vuorta huiputtamaan mukanani kolmet vaihtoalushousut, mutta paluumatkan puolessa välissä purskahdin nöyryytyksen itkuun pensaikossa epäonnistuneen vessasyöksyn jälkeen huomatessani, että jäljellä ei ollut enää ensimmäisiäkään. Juuri samalla hetkellä kun seisoin kyyneleisenä pensaikossa, rinkka heitettynä polulle, oppaamme odottamatta ilmestyivät polun mutkan takaa. Alex huikkasi iloisesti:

– What are you crazy Finns doing?

Tilanne oli niin absurdi, etten voinut kuin purskahtaa kyynelten läpi nauruun:

– We are shitting our pants until we have none left. That’s how we roll!

Oppaat jatkoivat matkaa naureskellen ja hävisivät pian mutkan taakse.

Nestehukan, kouristavan nälän ja vatsakipujen lisäksi myös uupuneet lihakset alkoivat krampata ja jalkapohjat hiertyivät verille. Mutta emme pysähtyneet ellei ollut ihan pakko. Keho tuntui siirtyneen auto-pilotille, se vain jatkoi matkaansa piittaamatta mistään. Hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin.

Olimme saapuneet jo metsään eli matkaa ei voinut olla enää kovin pitkälti. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja kaukaa saatoin kuulla lähestyvän ukkosen. Onneksi olimme jo näin pitkällä, emmekä enää paljaalla harjanteella salamasyötteinä. Mutta alueen myrskyt ovat kuuluisia hurjuudestaan ja vesisateen voimakkuudesta, eikä meillä ollut halua joutua huonossa näkyvyydessä huterilla koivillamme liukastelemaan vettä ryöpsähtelevällä vuoripolulla.

Niinpä työnsimme syrjään kivun ja harmituksen. Niitä oli turha miettiä. Nyt piti vain päästä pois täältä. Vuorotellen kannustimme ja rohkaisimme toisiamme. Aina se, joka kulloisellakin hetkellä voi paremmin, kaivoi esiin vesipullon ja sujautti molempien suuhun sokeritabletin.

Ymmärsin vasta kylän laidassa olevan valtavan pellon reunamalle saapuessamme, kuinka hitaasti etenimme. Kaksi päivää aiemmin olimme kävelleet pellon poikki alle kymmenessä minuutissa varvastossuissa. Nyt saman maapläntin poikki raahautuminen varustekasa selässä ja jokainen vapiseva askel jalkapohjia vihloen, kesti kaksikymmentä minuuttia.

Kello 18 illalla, viisitoista tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, astuimme lopulta maatalon portista sisään samalla hetkellä, kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyivät kasvoilleni. Siihen mennessä kun olimme hoiperrelleet pieneen huoneeseemme, yllämme riehui jo hurjin ukkosmyrsky, jonka olen koskaan nähnyt.

Olimme lyötyjä, mutta turvassa.

Kilpajuoksu kellon kanssa käynnistyy– Laylan lähestyminen, päivä 2

By Janiina

On October 3, 2021

In eurooppa, kaukasus, lähestyminen, Layla

Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.

Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.

Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.

Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.

Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.

Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.

Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.

Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.

Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.

Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!

Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!

Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.

Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.

Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti

Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.

Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.

Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?

Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:

– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.

Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.

Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.

Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.

Kilpajuoksu myrskyn kanssa alkaa ja tapahtumien yö Mount Laylalla – ensimmäinen lähestymispäivä

By Janiina

On September 26, 2021

In eurooppa, kaukasus, lähestyminen, Layla, opas, Ushba, ushba, vuoristo-opas

Kuin maissimuropaketin vanhassa televisiomainoksessa, vaatimattoman georgialaisen maatalon kukko ilmoitti uuden päivän alkamisesta samalla hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet ujosti hipaisivat Tshukmar-kylän talojen karkeita kattoja. Olimme saaneet oppaaltamme Alexilta luvan nukkua rauhassa ja edelleen taisin olla aika uuvuksissa, sillä kaivauduin takaisin karheiden vilttien alle ja suljin silmäni uudelleen piittaamatta kukosta tai sen huomenen toivotusta seuranneista, pihassa yöpyneiden lehmien innokkaista mölinöistä.

Kun pari tuntia myöhemmin kömmimme viimein ulos pienestä huoneestamme, pihalla seisova Alex virnistellen totesi luulleensa meidän jo kuolleen:

– Opinpahan teistä nyt sen, että jos teille sanoo: “nukkukaa niin pitkään haluatte”, te todella nukutte!

Ryhmä valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle Heikki, minä Alex ja Gleb

Juustoisen aamupalan jälkeen edellisenä iltana aloitettu pakkaaminen jatkui. Jo valmiiksi täysiin rinkkoihin lisättäisiin vielä ruokaa seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Alexilla oli valtava ruokavuori, josta saimme valita itsellemme mieluisimman kokonaisuuden. Värikkäät, kyrillisiä kirjaimia täynnä olevat pakkaukset paljastuivat puuro- ja nuudelipaketeiksi, sulatejuustoksi ja meetvurstipötköiksi. Lisäksi maassa lojui valtava säkki pikkuruisia kuivattuja rinkeleitä, jotka osoittautuivat mainioksi leivän korvikkeeksi: kourallinen rinkeleitä vastaa noin 300 grammaa tuoretta leipää mutta painaa vain murto-osan siitä. Lisäksi mukaan pakattiin teetä, sokeria, kaasua ja retkikeitin. Kumpikin telttakunta varustettiin siten, että olisimme toisistamme riippumattomia.

Heikki oli ottanut kantaakseen valtavan telttamme, joten minä haalin omaan rinkkaani retkikeittimen, kaasun ja osan Heikin vaatteista. Kun lopulta kaikki oli pakattu mukaan, astuin kauemmas ja silmäilin huolestuneena rinkkojamme. Itselleni sallimani luksus olivat ylimääräiset vaihtoalushousut, yhdet lisähanskat ja nopat Yatzya varten (erinomainen ajanviete lepo- ja odottelutauoille). Heikin rinkka oli hurjan kokoinen, ja jälleen harmittelimme, että oma vain pari kiloa painava kiipeilytelttamme oli jäänyt kotiin. Alexin tuoma teltta oli ehdottomasti hyvä teltta, mutta painoi ainakin viisi kiloa, mikä oli mielestämme ihan liikaa. Mutta nyt oli turha jäädä murehtimaan ja jossittelemaan.

Kello oli jo 11 ja lämpötila oli kivunnut jo lähelle 40 astetta. Halusimme päästä nopeasti liikkeelle, vaikka päivän matka oli varsin maltillinen. Toivoin pääseväni nopeasti korkeammalle, jotta saisin jälleen hengittää kaipaamaani jäätikön tuoksua ja kehon sopeutuminen ohuempaan ilmaan voisi alkaa. Nostimme rinkat selkään, heilutimme hyvästit maatalon perheelle ja suuntasimme ulos portista.

Ensimmäisen lähestymispäivän kulkisimme koko matkan tietä tai polkua pitkin, joten ainoan kiipeilyllisen haasteen tuotti se, että reitti kulki todella jyrkästi ylämäkeen.

Kylän reunalta tie sukelsi metsään, jossa vanhat, runsaat lehtipuut kurottivat vankat oksansa tien yli tarjoten hiukan helpotusta ilmassa poreilevaan kuumuuteen ja auringon pistäviin säteisiin. Runsas maisema kylpi vihreän sadoissa sävyissä, ja kuoppaisen tien mutalammikot paljastivat sateiden olleen alueella säännöllinen vieras. Ilmassa tuoksui heinä, muta ja kuiva hiekka.

Alex piti nopeaa tahtia yllä, ja ensimmäisen tunnin aikana nousimme jo 400 vertikaalimetriä. Minä en yleensä hikoile kovin runsaasti, mutta nyt jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin aivan likomärkä ja kerrostalon kokoisen rinkkani alla puhalsin rinteessä hengästyneenä kuin maaliviivan ylittänyt ravihevonen. Pysähtyessämme Heikin kanssa juomatauolle, naureskelimme, että kaasu pohjaan -mentaliteetilla kiipeävän oppaamme lisäksi myös tie oli rakennettu samalla slaavilaisella asenteella: suoraan ylös rinnettä, vailla helpotusta tuovaa siksak-mutkittelua.

Vuoripurot toivat ihanaa viileyttä helteiseen vaellukseen

Reilun tunnin kuluttua maisema oli jo muuttunut havupuisemmaksi. Pysähdyimme tien poikki ryöppyävälle joelle lepäämään ja virkistäytymään. Syvyyttä joessa oli tuskin polviin, mutta oppaamme teki saman kuin aina nähdessään teelusikallisenkin vettä: tempaisi vaatteet pois ja syöksyi uimaan. Itse en intoutunut uimareissulle mutta kastelin puhvihuivini ja laitoin sitten suoraan jäätiköltä syöksyvästä vedestä vilpoisan huivin päähäni viilentämään marssin jatkoa.

Vesi oli Alexin mukaan niin puhdasta, että sitä saattoi huoletta juoda. Lisäksi sitä oli runsaasti tarjolla hyvin korkealle asti ja näin ollen sitä ei ollut tarpeen kanniskella suuria määriä mukana. Tosin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olisi ollut järkevää silti käyttää puhdistustabletteja. Lähes aina matkustaessani pyrin juomaan hanavettä, ellei se ole totaalisen kielletty. Tavoitteeni on, että keho pysyisi vastustuskykyisenä ja sopeutuisi erilaisiin bakteerikantoihin nopeasti. Nyt hyper-pöpökammoisen covid-ajan keskellä ehkä keho ei ollut yhtä valmis uuden bakteerikannan haasteisiin, mutta eipä tuo tullut mieleen hetkessä, jossa kuuman kesäpäivän keskellä kasvoille pirskahteli kirkasta ja ihanan makuista vuoristopurovettä.

Vapaana rinteellä satunnaisesti vastaan tallustelevia lehmiä lukuunottamatta vuorella ei näkynyt ketään. Puusto harveni runsaiksi ja vihreiksi nurmikedoiksi, joita väritti kukkaloisto. Puuston harveneminen on tietysti mukava ajatus sikäli, että nousimme ylöspäin. Samaan aikaan menetimme suojan auringolta ja kuumuus koveni entisestään. Lisäksi tuulettomuus pölläytti paikalle melkoiset pilvet napakasti purevia itikoita, joille hikiset ihomme tarjosivat melkoisen buffetin. Oloni oli kuitenkin vahva ja lihakset vastasivat komentoihin innokkaasti. Keskityinkin varmistamaan riittävän nesteytyksen ja tasaisen vauhdin. Edellä silmänkantamattomissa laukkaavan oppaan perään on helppo sännätä, ja kaltaiselleni ajokoiraluonteelle ei ole ihan helppoa pitää kiinni omasta tahdista. Kuumuus ja painava kantamus ottivat veronsa, ja päivän viimeisellä tauolla vehreällä vuoriniityllä solisevan vuoristopuron varrella, silmäni painuivatkin kiinni. Kesken vaelluksen nukahtaminen ei ole minulle ihan tavallista, joten selkeästi keho oli ihmeissään tästä shokkihoidosta.

Nelisen tuntia lähdön jälkeen päivän matka oli taitettu ja pysähdyimme Hotel Laylan eteen. Pudottaessani rinkan harteiltani, olin aika väsynyt. Olimme kiivenneet ensimmäisenä päivänä yli 1000 vertikaalimetriä jatkuvasti jyrkkenevään ylämäkeen isojen kantamusten kanssa ja nopealla tahdilla. Oli kuitenkin ilo huomata, että väsymyksen tunne haihtui pian eli palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti.

Leikkisästi hotelliksi nimetty etappimme oli pieni, matala ja karu vuorimaja, jonka ovessa oleva munalukko pitää ei-toivotut vierailijat loitolla. Avainta lukkoon ei ollut kenelläkään, vaan ovi avattiin irrottamalla sormin lukon kiinnikkeiden naulat. Sisällä pimeässä tuvassa oli vanerilaverit noin kymmenelle hengelle sekä kiikkerä pöytä ja nurkassa pieni uuni. Tänne jäisimme loppupäiväksi lepäämään ja akklimatisoitumaan.

Iltapäivä kului rattoisasti nuudeliaterian, Yatzyn ja rennon lekottelun parissa. Tulimme pian huomaamaan, että erityisesti Alexilla oli vahvat poliittiset näkemykset, ja riippumatta keskustelun alkuperäisestä aiheesta, ennemmin tai myöhemmin se johti aina politiikkaan ja nimenomaan Venäjän politiikkaan.

Alex sai päivityksen Ushbalta: säätilanne oli edelleen huono ja uusi myrsky nousemassa.

– On tavallista, että tällä alueella myrskyää heinäkuussa. Mutta nyt myrskykauden pitäisi olla ohi, en ole koskaan nähnyt vastaavaa. Toivon, että ennusteessa on virhe, sillä ison myrskyn seurauksena reitit ovat vaarallisia ja niiden vakautumiseen voi mennä jopa viikko, Alex pudisteli päätään.

Myrskyrintama lähestyi myös Laylaa. Alex ennusti, että parin päivän kuluessa se saavuttaisi meidät:

– Huomenna nousemme yläleiriin. Näillä näkymin ainoa vaihtoehtomme on lähteä huipulle heti seuraavana yönä. Ukkonen näyttäisi olevan saapumassa seuraavana iltapäivänä ja tuolloin olisi turvallista olla takaisin kylässä. Edessä on siis vaativat kaksi päivää!

Illan laskeutuessa tuuli nousi, lämpötila laski ja siirryimme sisään matalaan majaamme…mutta emme olleet ainoita. Yhtäkkiä pimenevän majan lattia vilisi hiiriä, jotka paikalle houkutteli ihmisten lämpö ja tietenkin eväidemme tuoksu. Alex kertoi hiirien olevan melko rohkeita ja varoitti useammin kuin kerran heränneensä majalla siihen, että ne kiipeilivät hänen päällään. Pienet karvaiset otukset eivät minua yleensä pelota, mutta pakko myöntää, että hiukan olo tuntui epämukavalta, kun yritin asetella itseni makuupussin sisään kalsassa majassa taustamusiikkinani hiirten tauoton rapina ja tuulen ulvonta ulkopuolelta.

Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin nousevan yön ääniä. Alexin kuvaama säätilanne oli monessakin mielessä huolestuttava: ensimmäinen kiipeilypäivä oli tuntunut ihan tiukalta suoritukselta huomioiden, ettemme olleet ehtineet yhtään akklimatisoitua. Jotta ehtisimme huipulle ennen myrskyä, meidän tulisi kiivetä huomenna samaa vauhtia edelleen jyrkkenevää reittiä ja ohenevassa ilmassa. Alkuperäinen joustava suunnitelma, joka mahdollisti tarvittaessa pidemmän levon yläleirissä, oli vaihtunut kilpajuoksuun ukkosen kanssa. Huippupäivästä olisi tulossa todella pitkä ja raskas.

Iltapesulle kömpiessäni pohdinnot vaihtuivat autuaaseen onneen siitä, että olin jälleen Kaukasuksen tähtitaivaan alla. Seisoin majamme takana kanervikossa pimeässä hyvän tovin ja imin itseeni ylläni kaartuvaa säkenöivää tähtikartastoa. Se tuntui yhtä aikaa uudelta ja ihanan tutulta, ja hetkellisesti palasin mielessäni edellisiin kertoihin, jolloin olen vuosien varrella saanut ihailla tätä taivasta, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Elbrusilla. Kun sammutin otsalampun ja odotin rauhassa silmien tottuvan pimeään, saatoin etäisesti erottaa taivaanrannassa Ushban kauniin profiilin. Vielä tästä korkeudesta Elbrus ei näkynyt, mutta puolimatkassa oleva Ushba näytti kuin hopeanhohtoiselta majakalta. Pienen hetken ajan epäilykset kaikkosivat, minut valtasi kotoisa rauha ja tiesin, että pelkästään tämän taivaan näkeminen varmisti, että huiputuksia tai ei, osa tämän matkan tavoitetta oli saavutettu.

Yöstä tuli levoton. Ensimmäisen kerran havahduin alle tunti nukkumaanmenon jälkeen, kun yläpunkassa nukkuva Alex hypähti yhtäkkiä agenttimaisella loikalla sängystään ja alkoi hurjan touhuamisen majassa. Kesti hetken ymmärtää, mitä pilkkopimeässä tapahtui: mies oli unohtanut oman eväspussinsa pöydälle ja kävi nyt hurjaa taistelua hiirien kanssa ruoistaan.

Tuntia myöhemmin olimme jälleen hereillä, sillä majan ulkopuolelta kuului omituisia ääniä. Jälleen Alex säntäsi katsomaan ja kyllä, olin kuullut oikein: siellä oli hevonen. Matala venäjänkielinen keskustelu hätisti molemmat oppaat ulos ja hiukan myöhemmin saimme tilannetietoa: ylempänä vuorella toiselle kiipeilyryhmälle oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen pieni onnettomuus. Tarkempaa tietoa tapahtuneesta ei ollut, mutta ryhmä oli hälyttänyt ainoa käytettävissä olevan avun, hevosmiehen, mahdollista evakuointia varten. Kaikkiaan tilanne oli sekava: kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, mutta kun Heikin kanssa nousimme ylös lähteäksemme mukaan auttamaan, oppaat ilmoittivat, ettei ryhmämme liikkuisi mihinkään.

Odottaessamme tilanteen aukenemista keskustelimme hiljaisella äänellä Heikin kanssa. Meitä hämmensi outo toimintatapa tilanteessa, jossa joku oli hälyttänyt apua. Ensimmäinen reaktiomme oli tietenkin pukea päälle ja lähteä auttamaan, tai vähintäänkin tyhjätä majaan tilaa, jotta vuorelta pilkkopimeässä laskeutuvat pääsisivät suojaan. Alex kuitenkin toisteli päättäväisesti haluavansa varmistaa, että muut kiipeilijät eivät pääsisi majaan.

Toinen asia oli kuinka syrjäisellä seudulla olimme: jos joudut kiipeilyonnettomuuteen Alpeilla, helikopterievakuointi järjestyy nopeasti (toki tietenkään koskaan sen varaan ei pidä asioita rakentaa, mutta kyllä ajatus tuntuu rauhoittavalta). Tällä vuorella ainoa tapa päästä pois, on kiivetä takaisin itse. Hätäevakuointikeino on hevosta taluttava maatalon isäntä. Tuon parivaljakon saapuminen – vaikka tottuneita vuoripoluilla liikkujia ovatkin – kestää tunteja. Ja ajatellen tilannetta, jossa kiipeilijä on loukkaantunut, “ambulanssikyyti” on kaikkea muuta kuin vakaa ja nopea. Hevonen pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti ja silloinkin evakuointia tarvitseva kyyditään köydellä sidottuna hevosen selkään jyrkällä polulla – ja tässä tapauksessa pilkkopimeässä.

Tilanne jatkui parin tunnin ajan, ja meille ei koskaan selvinnyt, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Lopulta ryhmä ohitti majamme kahdessa osassa, ensimmäinen omin avuin ja toinen hevosen avustamana. Alex komensi meidät pysymään majan sisällä ja mumisi ohimennen ryhmän ajautuneen sisäisiin riitoihin. Tietoomme tuli vain, että joku kiipeilijä oli loukannut jalkansa ja ryhmä oli jakautunut laskautumisnopeuden mukaan kahteen ryhmään palatakseen laaksoon. Tarinassa ei tuntunut olevan järkeä: miksi kiipeilijät olivat lähteneet laskeutumaan pilkkopimeässä, jos hätä ei ollut akuutti? Miksi Alex ei päästänyt heitä majaamme lepäämään? Alex ei joko tiennyt tai halunnut kertoa tapahtumista enempää, mutta yölliset tapahtumat jäivät meille omituiseksi mysteeriksi.

Kun lopulta tilanne asettui, vaivuin uneen vain herätäkseni pari tuntia myöhemmin siihen, että makuupussini oli likomärkä. Ensin etsin syyllistä mahdollisesti kaatuneesta vesipullosta ja mietinpä jopa, oliko majassa jatkuvasti rapistelevilla yön eläimillä jotain tekemistä asian kanssa. Ajatusten selkeydyttyä hiukan aloin tunnistaa oman kehoni kuumeisen tilan. Vilunväristykset halkoivat vartaloani ja saivat minut tutisemaan, samaan aikaan märän pussin sisällä tuntui tuskaisen ahdistavalta.

Tämä ei ollut ensimmäinen yökuumeiluni vuorilla. Muutaman kerran aiemminkin olen kokenut vastaavaa ja oma teoriani on, että se liittyy kehon yrityksiin akklimatisoitua. Toinen jokaista kuumeilukertaa yhdistävä tekijä on se, että takana on yleensä raskas suorituspäivä, joten ehkä kroppani taistelee palautuakseen. En siis suuremmin huolestunut, vaikka oloni olikin kurja. Hiiri-invaasion uhallakin avasin makuupussini ja yritin tuulettaa sitä. Onneksi huippuhyvä Rabin pussini on märkänäkin lämmin!

Toinen välitön huoleni oli nesteytys: 40 asteen helle ja raskas nousu ylämäkeen olivat pistäneet minut hikoilemaan itselleni epätyypillisen voimakkaasti. Olin yrittänyt nestetankata koko illan, mutta nyt vaikutti siltä, että jokainen litkitty teemukillinen oli valunut suoraan ihoni läpi maapussini täytteisiin. Nesteytys on yksi harvoja asioita, jolla tiedetään olevan suora vaikutus vuoristotaudin syntymiseen, joten suhtaudun vuorilla nesteytykseen tarkasti. Niinpä nyt, vaikka hytisin kylmästä ja kuumasta yhtä aikaa, ja juominen tuntui ikävältä vaihtoehdolta, pakotin itseni hapuilemaan juomapulloa ja nielemään useamman desilitran vettä.

Majan lattianrajasta pilkotti jo aamunkajastuksen vaalentama valojuova. Lepoaika lähestyi loppuaan, ja tarvitsin kaiken mahdollisen unen, jotta pian jaksaisin nostaa rinkan selkääni ja jatkaa matkaa kohti yläleiriä. Niinpä puristin silmät päättäväisesti kiinni ja vielä hetkeksi ajelehdin levottomien unien maille.

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

By Janiina

On August 26, 2021

In eurooppa, kaukasus, lähtö, Layla, ushba, Ushba, vuorenvalloitus

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Sääuutisia Ushbalta ja vuorikiipeilijän salainen ase

By Janiina

On August 21, 2021

In eurooppa, Georgia, kaukasus, Ushba, ushba

Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:

“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”

Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.

Minä ja Heikki lumipyryssä Matterhornilla

Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).

Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.

Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.

Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Elbrusin pohjoisreitin yläleirimme Lenz Rocksilla 2019

Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.

Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.

Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.

Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.

Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.

Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.

Jäärautoihin asennettiin uusi kiinnitys Ushbaa varten

Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.

Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!

Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?

P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.