Päivä 3: Kathmandu–Lukla (2800 m)– Phakding (2652 m), toinen yritys
Herätyskello pirahti neljältä aamuyöllä sateenropinan keskellä… voi ei, sade! Edellisen aamun toisinto suoritettiin hiljaisuuden vallassa, ja myös meitä noutamaan saapunut Santosh oli silminnähden jännittynyt Lukla-lennon onnistumisesta. Ajaessamme halki vielä unisena torkkuvan Kathmandun, vilkuilin harmaan pilvimuurin taakse kätkeytynyttä taivasta ja mieleen nousi hiljattain Luklan kentällä tapahtunut lento-onnettomuus. Santosh kertoi, että nyt vain yksi lentoyhtiö operoi lentoja Luklaan, sillä liikenne vuoristokylään on vähäistä ja riskit ovat suuret:
– It’s all about luck with flying to Lukla. Just like everything in life.
Virnistimme Heikin kanssa toisillemme; oma elämänfilosofiani rakentuu hiukan toisenlaiselle ajatukselle – enkä kyllä mieluusti jättäisi lentojen turvallisuuttakaan tuurin varaan.
Odotimme vesisateessa lentoaseman ulkopuolella lähtöhallin ovien avautumista, ja Santosh antoi meille vielä viime hetken ohjeensa vuoristopoluille:
– Silloilla päästäkää aina eläimet ensin – uskokaa minua, ette halua olla riippusillalla samaan aikaan pahantuulisen muulin tai jakkihärän kanssa! Kapeilla poluilla väistäkää eläimiä polun sisäreunan puolelle. Katsokaa, mihin astutte: joka vuosi ihmisiä loukkaantuu tai jopa kuolee, kun he ottaessaan selfietä astuvat takaperin polulta rotkoon.
Lähtöhallissa oli näin varhain vain Luklaan lentäviä; lisäksemme viisi muuta länkkäriä vaellusvaatteissa, pari vuoristo-opasta sekä muutama paikallinen. Hetken näytti, että edellinen päivä toistuisi, sillä lentomme portti pysyi hiljaisena huolestuttavan pitkään. Mutta reilun tunnin kuluttua odotus palkittiin ja pölyiselle ruudulle portin yläpuolella ilmestyi “boarding”-sana. Me matkustajat säntäsimme kilvan kohti auennutta porttia kuin kaikki olisimme ajattelleet samaa: “nopeasti nyt ennen kuin sää jälleen muuttuu!”
Luklaan matkaavien ryhmä ei täyttänyt edes puolilleen lentokenttäbussia, jolla meidät kuljetettiin kentän toiseen päähän, missä pieni potkurikone odotti matkustajiaan. Ahtauduimme sisään ja löysin paikkani matkustamon etummaisesta rivistä, niin läheltä ohuen kangasverhon takana istuvia lentäjää ja perämiestä, että saatoin kuulla jokaisen heidän sanansa ja haistaa lentäjän partaveden tuoksun. Ilmeisesti myös he vaistosivat läsnäoloni, sillä hetken kuluttua lentäjä kääntyi katsomaan minua mustien Aviator-lasiensa läpi ja suu tiukkana viivana veti kangasverhon tiukemmin kiinni estäen näkyvyyteni koneen mittaristoihin ja laitteistoihin.
Miltei purskahdin nauruun, kun nainen täydessä lentoemännän uniformussa ja korkokengissä pusertui vaellusvarusteisten matkustajien halki koruttoman ja pehmusteettoman matkustamon etuosaan – päätyen käytännössä syliini – ja yritti säilyttää kampauksensa päälle tyylikkäästi kiinnitetyn päähineen sekä arvokkuutensa survoessaan itsensä ahtaan koneen penkkien väliin ja yrittäessään kaksinkerroin kumartuneena huutaa kännistyneiden moottorien jyrinän yli lentoyhtiön tervetulotoivotuksia ja lennon turvaohjeistusta.
Hengitin vapaasti vasta, kun noin 40 minuutin lennosta oli yli puolet takana ja alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, ettei meitä käännytettäisi enää takaisin (sekin on aivan tavallista näillä sääherkillä lennoilla). Koneen sisämeteli oli niin kova, että keskusteluyritykset olivat turhia, ja niiden sijaan keskityin tuijottamaan häikäistyneenä sadepilvien yläpuolelle nousevia vuoria. Jopa Mount Everest vilahti näköpiirissämme, ja silmäkulmiani alkoi kutitella – aloin pikkuhiljaa todella sisäistää, missä olin!
Varsin odottamatta kaukana vuoren rinteellä näkyi pikkuinen läntti, joka lähemmäs lentäessämme paljastui Luklan kentäksi. Yksi maailman lyhimmistä kiitoradoista (vain 527 m) näytti ilmasta käsin huolestuttavalta, ja viereisen vuoren seinämä vaikutti olevan aivan liian lähellä minikiitoradan päätä. Mutta lukemattomien toistojen tuomalla varmuudella lentäjä laskeutui kentälle vaivattomasti ja jarrutti niin sulavasti, että mieleen tulee monta paljon töyssyisempää laskeutumista vuosien varrelta.
Sateesta raskas ilma vyöryi kasvoilleni ja ihoni nousi kananlihalle, kun astuin pienestä koneesta muutaman portaan kiitoradalle. Nappasimme maahan kasatut laukkumme ja tuskin ennätimme poistua kiitoradalta, kun kone oli jälleen ilmassa. Sääikkunan avautuessa lentojen kanssa ei todellakaan turhia aikailla!
Meitä vastaan riensi kaksi miestä, vaellustiimimme loput jäsenet. Toinen miehistä, oppaamme Binod, oli minua hiukan pidempi, tumma ja pyöreäkasvoinen, joka oli ruumiinrakenteeltaan jotain minun ja Heikin välimaastosta. Toinen miehistä näytti ensisilmäyksellä lähes pikkupojalta, jonka hoikka ja siroluinen ulottui minua hädintuskin olkapäähän. Sain aktiivisesti pidätellä kulmakarvojani pomppaamasta hiusrajaan, kun Binod esitteli lapsukaisen (joka paljastui samanikäiseksi kuin Binod) kantajaksemme Kamaliksi. Huono omatunto aaltoili ylitseni ja olin näkevinäni samanlaiset ajatukset Heikin kasvoilla: miten ikinä voisimme lastata yli 25 kiloa tavaroitamme nuoren miehen kaidoille hartioille?
Ennen kuin ehdin asiaa pidemmälle pohtia, Binod nappasi laukkuni olkapäälleen ja ohjasi meidät kentän vieressä sijaitsevaan majataloon. Hyöryävän kahvikupin ja jakkijuustomunakkaan ääressä hoidimme sitten tarkemmat esittäytymiset ja kävimme läpi vaellusohjelmaa. Iältään kahdenkymmenen jälkimmäiselle puolikkaalle osuva Binod puhui hyvää englantia. Kamal sen sijaan tyytyi usein vain nyökkäilemään, vaikkakin tuntui kohtuullisen hyvin ymmärtävän ja puhuvankin hiukan englantia. Toisin kuin monet vuorille lentävät oppaat, he olivat vuorien vakinaisia asukkaita. Tyylikkäästi pukeutunut Kamal on kotoisin alempana olevasta kylästä, kun taas Binod asuu vaimonsa ja 11-kuisen tyttärensä kanssa Namche Bazaarissa, vuorenseinämälle kiinnittyneessä eläväisessä sherpa-kylässä, jonne vaellusreittimme johtaisi parin päivän kuluttua.
Oppaamme oli saapumisestamme innoissaan; olisimme hänelle ensimmäiset opastettavat todella pitkään aikaan. Korona-ajat olivat rokottaneet elämää ankarasti myös täällä, ja Binod olikin pitkään opastamisen sijasta tehnyt töitä kunnostaen ja rakentaen vuoristopolkujen kiveyksiä. Se on raskasta käsityötä, sillä olipa kyse tien hiekkapohjan rakentamisesta, kivetyskivien keruusta ja muotoilusta tai paikalleen kiinnittämisestä – kaikki tehdään käsityönä ilman koneita.
Ilma oli sadepisaroista tiheä, kun aterian jälkeen astelimme pihalle aloittaaksemme ensimmäisen vaelluspäivän Phakding-nimiseen kylään. Jos mielessä alkuun olikin kantajamme raameja koskeva häkellys, se katosi nopeasti, kun seurasin, kuinka Kamal nopeasti ja tehokkaasti köytti laukkumme yhteen, nosti paketin selkäänsä otsalle vedetyn köyden avulla ja säntäsi matkaan kuin lastina olisi höyheniä.
Vaikka kello oli vasta vähän, hädin tuskin yhdeksän aamulla, ensimmäinen vaelluspäivä olisi oikeastaan vain reilun kolmen tunnin kävely vuoren rinteellä polveilevaa polkua Phakding-nimiseen kylään. Syy oli selvä: olimme lennon aikana pompanneet merenpinnan tasolta lähes 3000 metrin korkeuteen, joten oli enemmän kuin aiheellista antaa keholle aikaa sopeutua muutokseen.
Parin minuutin kävelyn jälkeen saavuimme Luklan reunassa sijaitsevalle portille. Sen toiselta puolen alkoi metsäisellä rinteellä ylös ja alas polveileva, vesiputousten ja kivenjärkäleiden väleissä kiemurteleva, kosteasta säästä tumma ja mutainen polku yhä syvemmälle vuorien syliin. Taivas oli harmaa, mutta ilma lämmin, ja vaatteeni olivat hien ja ilmassa leijuvien sadepisaroiden kostuttamat jo ennen kuin astuin portista seikkailua lupaavalle polulle.
Kuinka ihmeelliset nuo ensimmäiset vaellustunnit olivatkaan! Kaikki näkemäni oli riehaannuttavan uutta ja erityistä: vihreä, elämää pursuileva metsä ympärillämme, yllemme pilviin katoavat vuorenseinämät, muulijonot riippusilloilla, rukousliput, Om mani padme hum -mantralla kuorrutetut kivet ja värikkäät temppelit sekä iloisesti vilkuttavat lapset Namaste-tervehdyksineen. Binod hymyili innokkaille huudahduksilleni ja kerta toisensa jälkeen pysähtyi kärsivällisesti odottamaan, kun valokuvasin näitä hänelle arkisia ihmeitä. Saatoin tuskin uskoa, että kaikki tämä oli oikeasti olemassa eikä elänyt ainoastaan elokuvien lavasteissa!
Iltapäivän varhaisina tunteina saavuimme Phakdingin kylään ja sujahdimme polun reunassa sijaitsevaan majataloon. Oppaamme muistutti, että näin kiipeily- ja vaellussesongin ulkopuolella kussakin kylässä olisi vain yksi tai pari majataloa auki. Valikoima ja palvelut olisivat hyvin rajalliset. Varoituksen mukaisesti valmistautuneelle monisivuinen ruokalista oli yllätys – paikallisten ruokien lisäksi listalla oli hampurilaisia, pitsaa, pastaa ja vaikka mitä. Lihasta ja maitotuotteista tiesimme jo kieltäytyä, mutta kestäisi pari päivää oivaltaa, miksi välillä ruoan valmistus kesti tolkuttoman kauan: oikeasti keittiöissä oli vain muutamia paikallisia ruokatarvikkeita ja jos tilasit jotain muuta, “Ei ole” -vastauksen sijasta kokki lähti ensin etsimään muualta kylästä ruokatarvikkeita. Jos siis mielit saada ruokaa järkevällä odotusajalla, kannatti tilata hyvin yksinkertaista ruokaa: nuudelia, riisiä ja kasviksia.
Päivän työosuus oli tehty, ja vietimme raukean iltapäivän ja illan syöden, torkkuen ja kylää tutkien. Teimmepä erikoisen vierailunkin: avoinna olevaa teetupaa etsiessämme putkahdimme vahingossa keskelle erään perheen olohuonetta kyselemään teetä. Taas paikallinen palvelukulttuuri häkellytti: sen sijaan, että perheen kielitaidoton äiti olisi hätyyttänyt meidät ulos, hän viittoi meidät peremmälle ja selvitettyään käsiviittomin, mitä olimme vailla, hän paineli keittiöönsä ja pisti pannun tulille. En ole varma, mitä saamamme juoma oli, mutta se maistui aivan kammottavalta! En kuitenkaan halunnut väheksyä toisen vaivannäköä, joten pidin kasvoni kurissa ja pakotin itseni nielemään omituisen hapokkaan ja limaiselta kielellä tuntuvan harmaan nesteen – ja jätimme vielä kunnon tipinkin iloisesti hymyilevälle naiselle.
Heikki teki reissun ajalta aivan uskomattoman hienot koostevideot jokaiselta päivältä. Tässä päivä 1:
Päivä 4: Phakding (2652 m) – Namche Bazaar (3440 m)
Kuuden korvilla aamulla havahduin herätyskelloon oivaltaakseni, että pieni huoneemme oli likomärkä. Olin heräillyt muutamaan otteeseen yöllä sateeseen ja rottien rapinaan ja nyt oloni oli pitkästä lepoajasta huolimatta nuutunut. Maanrajassa sijaitseva huoneemme tuntui imevän ulkoa sateesta ja mutaisesta maasta niin paljon kosteutta, että makuupussiani myöten kaikki oli ei vain kosteaa, vaan ihan rehellisen märkää. Monsuunivaelluksen ominaispiirteet olivat siis heti ensimmäisenä vuoriaamuna vastassa!
Seitsemän korvilla laukut oli pakattu, ja astelimme Heikin kanssa ruokasaliin aamiaiselle nauttimaan hunajaa ja pulleita pannukakkuja. Siellä huonetta kehystävien pöytien penkeillä istui muitakin: hollantilainen opettajatar Hilda ja belgialainen Frank oppaineen. Kanssamme samalla reitillä oli yhteensä vain kahdeksan vaeltajaa; itsemme, Frankin ja Hildan lisäksi kolmihenkinen espanjalaisseurue sekä soolona vaeltava saksalainen nuori sotilas Jan, jonka kanssa olimme jutustelleet jo Luklan kentällä. Vaikka olimme erillisiä seurueita, auki olevat teetuvat olivat harvassa ja vaellusrytmi oli kaikilla samankaltainen, joten päätyisimme viettämään varsin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa ja meistä muodostuisi pieni vuoripolkuyhteisö matkamme ajaksi.
Sivumennen sanoen se on yksi vuorireissujen anteja: vuoret tuovat yhteen hyvin erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa ja haastavissa oloissa tuttuuden ja yhteisöllisyyden tunne syntyy usein varsin nopeasti: yhteinen tavoite sitoo ja irrallaan arjen rooleista oleminen vapauttaa keskustelun. Nytkin vielä tuntemattomien ihmisten kanssa luvassa oli paljon keskusteluita sekä Yatzy-turnauksia.
Aamiaisen jälkeen nostimme kantamukset selkään ja aloitimme matkan kohti Namche Bazaaria. Nousisimme tänään jo uudelle tuhatluvulle, 3440 metriin, mikä on varsin nopea nousu, ja Binod varoittelikin edessä olevan raskas päivä. Vaellustahtimme oli erittäin maltillinen, ja puolen tunnin välein Binod tarjosi mahdollisuutta levätä. Toistaiseksi nopea nousu korkealle ei tuntunut kehossani, mutta päätin ottaa ilon irti rauhallisesta tahdista ja jättää kiireen taakse. Edessä oli pitkä vaellus eikä kiirehtimisestä olisi hyötyä – päinvastoin liian kovatempoinen eteneminen tekisi huonoa kehon sopeutumiselle ohueen ilmaan.
Ihana huomata oppivansa pikkuhiljaa fiksummaksi: vielä muutama vuosi sitten olisin sännännyt matkaan osin innosta ja osin tarpeesta todistaa oppaalle kyvykkyyteni. Nyt keskityin kauniisiin maisemiin, tekemään tuttavuutta jatkuvasti vaeltajien ympärillä pörräävien koirien kanssa, ja yritin hahmotella mielessäni, kuinka kuvailisin sinulle ilmassa leijuvaa sateen, talojen lämmikkeenä poltetun katajan ja rehevän vuoristometsän huumaavaa, ilman paksuntavaa tuoksua.
Reittimme myötäili valkoisen, kuohuvan Dudh Koshi – joen rantaa. Se on Nepalin korkeimmalla sijaitseva joki ja saa “maitojoki”-nimityksensä saven harmaaksi värjäämästä vedestään. Kosken kohina sekä tiheästi vastaantulevien kuormamuulien kaulakellojen helinä ja eläimiä eteenpäin patistavien muulimiesten karheat haukahdukset loivat päivämme äänimaiseman.
Ehkä olin hiukan väärässä ja korkeus vaikutti minuun sittenkin, tai ehkä se oli arjen stressin vapautuminen vuoristoilmaan, mutta iloisesta mielestä huolimatta olin väsynyt. Edellisenä päivänä olin epätyypillisesti itselleni nukkunut suuren osan iltapäivää ja nyt olin lounaspysähdykseen mennessä aivan nukahtamisen partaalla, vaikka aamupäivän vaellusreitti oli lähinnä tasaista ja jopa hiukan laskevaa. Olipa syy mikä tahansa, istuessani teetupaan odottamaan lounasta, nukahdin penkille istualleni. Ilmeisesti tämä ei ole kovinkaan epätavallista ja havahtuessani nolostuneena ympärilleni vilkuillen, sain vain lempeitä virnistyksiä sekä oppaaltamme että majatalon emännältä.
Lounaan jälkeen ruoan ja inkiväärisitruunateen vahvistamana aloitimme iltapäivän haastavan osuuden. Olimme aamupäivän aikana laskeutuneet 2500 vertikaalimetrin tienoille ja jyrkkään nousuun kääntyvä polku veisi meidät lähes kilometrin korkeammalle. Melkoisen tiukka nousu olisi siis edessä!
Jos lounas virkisti, todella veren sai kuplimaan eteemme ilmestyvä, rukouslippuihin kiedottu legendaarinen Hillary Bridge – riippusilta. Jos olet katsonut yhtään dokumenttia tai elokuvaa Mount Everestistä, olet varmasti nähnyt tuon kuuluisan sillan, joka ylittää valtavan vuoristojoen kuohuvan haaran. Minulle tuon sillan ylittäminen oli tunteikasta ja tein sen hitaasti askel kerrallaan antaen sormieni lipua siltaan vyötetettyjen lukuisten värikkäiden rukouslippujen ja valkoisten jumalille lahjoitettujen liinojen lomassa kuin imien niistä itseeni edellä menneiden tarinoita.
Sillan jälkeen alkoi tiukka ylämäki, ja seuraavat 2–3 tuntia punnersimme hautovassa kuumuudessa ylös jyrkkää rinnepolkua. Ponnistelu palkittiin ja päivän vaelluksen reilun kuuden hikisen tunnin jälkeen saavuimme Namche Bazariin.
Korkealla kalliorinteellä jyrkänteen partaalla riippuva sherpakylä sai hengen salpautumaan. Värikkäät talot ovat asettautuneet amfiteatterimaiseen kaareen vuoren rinnettä mukaillen ja niiden välissä kiemurtelevat kapeat, kiviset portaat, joiden varret olivat täynnä (nyt sesongin ulkopuolella suljettuja) kauppoja ja teetupia valmiina palvelemaan energiaa etsiviä kiipeilijöitä. Jono suuria rukousrullia pyörii koristeellisten katosten alla kylän halki virtaavan joen veden voimalla ja veden kohinen yllä ilmassa kaikuvat lasten iloiset äänet, koirien haukku ja kiviä vasten kolahtelevat työmiesten hakut.
Ehkäpä häkellyttävintä kylässä oli sen sijainti vuorenjyrkänteen reunalla, kuin se hetkenä minä hyvänsä saattaisi valua vuorten väliseen rotkoon. Olimme lähes 3,5 kilometrin korkeudessa, joten alapuolellamme rotkossa leijui pilviä ja vesiputoukset piirsivät kuvioitaan vastapäisen jättiläisvuoren rinteille.
Kipusimme kylän yläreunassa sijaitsevaan majataloon, jossa asuisimme seuraavat kaksi yötä sopeuttaen kehojamme uudelle korkeuden tuhatluvulle. Majatalon kiiltäväksi lakatulla puulla sisustetussa ruokasalissa istui pieni tyttö: pyöreäkasvoinen, tummatukkainen ja sirorakenteinen. Istuessamme lounastamaan huomasin, ettei tyttö saanut silmiään irti meistä, vaikka joka kerta katseiden kohdatessa hän käänsi ujosti tummat silmänsä pöydän pintaan. Hymyilin tytölle, esittäydyin ja kysyin hänen nimeään. Tyttö hymyili takaisin ja kirkkaalla äänellä, kauniilla englanninkielellä vastasi:
– My name is Anjun Sherpa.
Olen varmasti romantisoinut sherpoja aika paljon mielessäni, sillä olen lukenut lukuisia kirjoja ja katsonut paljon elokuvia ja dokumentteja heistä. Sherpat ovat alunperin Itä-Tiibetistä Nepaliin muuttanut vuoristokansa, etninen ryhmä. Tänä päivänä he ovat kuuluisia siitä, että monet heistä työskentelevät Himalajalla vuorioppaina ja kantajina auttaen länsimaisia kiipeilijöitä saavuttamaan vuoritavoitteensa. Vaikka ennen länsimaisen vuorikiipeilyn saapumista alueelle sherpat eivät kiivenneet vuorille vaan elättivät itsensä maanviljelyllä ja karjalla, he ovat tänä päivänä tunnettuja rohkeudestaan, kiipeilytaidoistaan ja ahkeruudestaan. Ei liene yhtään kaupallista kiipeilyryhmää, joka ei saisi kiittää sherpoja onnistumisestaan, ja traagisen moni sherpa on jopa menettänyt henkensä pyrkiessään turvaamaan asiakkaidensa matkan vuorelle ja takaisin.
Ammatti ja uskonto luovat sherpoille melkoisen ristiriidan: he uskovat korkeiden vuorien huippujen olevan jumalten koteja, ja vuorelle kiipeäminen on jumalten häiritsemistä, josta voi seurata kova rangaistus. Me länkkärit näemme vuorten huiput urheilutavoitteena ja itsemme haastamisena ja alueen temppeleissä järjestettävissä kiipeilijöiden siunausseremonioissa toivomme huiputuksen onnistumisessa. Sherpoille sen sijaan seremoniat ovat keino pyytää anteeksi jumalilta vuorien ja jumalten rauhan rikkomista. Usko asuu vahvana sherpojen joukossa, ja heistä tuskin kukaan suostuu kiipeämään vuorelle ilman tuota katuvaista seremoniaa, jonka toivotaan takaavan jumalten (jopa kuolemaan johtavalta) vihalta.
Nyt tavatessani (tietääkseni) ensimmäisen sherpan, suorastaan ujostelin tuon pienen tytön edessä. Majatalon seinille kiinnitetyistä valokuvista ja kunniakirjoista päättelin, että tytön isoisä oli ilmeisen vaikutusvaltainen sherpa, jolla näytti olevan melkoisia saavutuksia sekä vuorilla että niiden ulkopuolella. Vaikka tyttö ei pidempään keskusteluun antautunut (ehkäpä enempää yhteistä kieltä ei ollut), kohdatessamme seuraavina päivinä molemminpuolinen ujous oli murtunut ja hymyilimme toistemme silmiin liittäen kätemme sydämen eteen Namaste-tervehdykseen.
Namchessa voisimme viimeisen kerran käydä suihkussa. Sen jälkeen olisimme niin korkealla, että oppaamme mukaan sairastumisen riski olisi liian suuri. Tartuin tilaisuuteen välittömästi ja kylmästä hyristen peseydyin hotellin takapihalle rakennetussa kopissa, jonne lisämaksusta tuotiin hitusen lämmintä vettä. Edelleen vesi oli vilpoisaa, mutta nyt sentään sillä sai saippuan huuhdottua pois, toisin kuin vuoristopurojen kylmällä vedellä.
Namchen suihkukoppi, kuten majatalojen seinät kaikkialla vaellusreitin varrella, ovat täynnä laminoituja paperikylttejä, joissa annetaan mitä omituisimpia kieltoja ja käskyjä huteralla englannilla:
- Suihkun hinta on per henkilö, vaikka useampi ihminen menisi yhtä aikaa koppiin.
- Ethän pese vaatteitasi, jalkojasi tai kiipeilyvarusteitasi juomavedenottopisteissä.
- Tulenteko ja trangioiden käyttö majatalon huoneissa kielletty.
…ja vaikka mitä muuta, joista tulee väkisin mieleen, että millainen hulabaloo täällä mahtaisi olla sesonkiaikana? Jälleen tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun sain nauttia vuorten rauhasta hiljaisena ajankohtana.
Illan lähestyessä katselin pienen huoneemme ikkunasta, kuinka majatalon vieressä sijaitsevan koulun pihalla pikkulapset leikkivät ja kirmailivat iloisesti sumukiehkuroiden keskellä, kun hämärtyvän illan turvin pilvet kylän alapuolella nousivat kietoen kylän kosteaan syleilyynsä. Miten erilainen onkaan maailma näille lapsille, jotka viettävät päivänsä leikkien pilvien yllä?
Heikin tekemä koostevideo päivältä 2: