Ilmeisesti on olemassa ihmistyyppi, jolla on sisäsyntyinen tarve synnyttää itselleen fyysistä epämukavuutta? Nimittäin reilun neljän tunnin ajomatkan aikana Sulkavan Suursoutuihin “huomenna tähän aikaan saattaa olla melkoinen jumitus ja kolotus” -naureskelu ehti johtaa ideaan skinnauksesta Kebnekaiselle. Onneksi emme päässeet suunnittelussa pidemmälle, kun auto kaartoi Sulkavan, Saimaan rannalla sijaitsevan noin 3000 asukkaan kylän rantaraitille ja puiden lomasta pilkottava soutustadion toi ajatukset takaisin tähän päivään.
Parin tunnin kuluttua kajahtaisi lähtölaukaus, ja PCC Sisuksi nimetty kirkkovene starttaisi 35 muun veneen kanssa Hakovirran sillan kupeesta tavoitteena kiertää noin 60 kilometrin lenkki Partalansaaren ympäri. Vaikka täysin ensikertalaisista kirkkovenesoutajista koostuva joukkueemme ei ollut lähdössä matkaan kultamitalin kiilto silmissä, aktiiviurheilijoista koostuva ryhmä on sen verran kilpailuhenkistä, että joukkueinfoa ja lähtövalmisteluita värittivät humoristiset kommentit sekä sisarveneemme PCC Tarmon että koko kisan voittamisesta. Kaikki kuitenkin olivat hyvin tietoisia, että parhaat veneet tulisivat taittamaan kisan reilussa 4 tunnissa, kun taas ensikertalaisten (ja kirkkovenesoututekniikan märkäkorvien) osalta ennuste pyöri kuuden tunnin hujakoilla. Perämiesten A-K:n (PCC Tarmo) ja Lassin (PCC Sisu) pitämässä infossa painotettiinkin sitä, että olisimme kisassa mukana rennolla ja kaikkien joukkuelaisten tarpeet huomioivalla otteella. Rentoa asennetta kisaan kuvasti myös se, että tulisimme rantautumaan kerran kisan aikana muutaman minuutin bio-tauolle. Tavoitteenamme oli rantautumisesta huolimatta soutaa matka kuuteen tuntiin.
Kello 15 jälkeen istuin Hakovirran lähtöalueen laiturissa soutupaikallani toisen airoparin oikeanpuolisena soutajana vierelläni soutuparini Elina. Heikki istui samalla puolella venettä neljännessä parissa. Lähtö tapahtuisi näyttävän Hakovirran sillan alta, ja kuhina kapeassa virrassa oli melkoinen, kun lähes neljäkymmentä hyvin eri taitotason venettä hakeutui lähtöasemiin. PCC Sisu oli saanut lähtöpaikan viimeisestä rivistä, mikä oli huojentavaa, sillä näin saatoimme pitää veneen hiukan muiden lähtijöiden takana sen sijaan, että olisimme airoruuhkassa sähläämässä.
Lähtölaukausta odotellessani nautiskelin lähtöalueen upeista maisemista ja urheilusuoritukseen täydellisestä, puolipilvisestä säästä. Varustus oli lopulta hyvin yksinkertainen: airossa neopreenistä valmistettu suojatuppi käsien turvana ja jalassa pyöräilyssä käytetyt “apinapeppuhousut” sekä runsaasti vaseliinia suojaamassa takapuolta tulevien tuntien aikana hiertymiltä. Treeneissä vasen sääreni tuntui usein osuvan soutupenkin liukukiskoon, joten olin varustautunut pitkäpunttisilla housuilla ja laitoin vielä säären kriittisen kohdan suojaksi pätkän jesaria. Evääksi mukana oli pari proteiinijuomaa ja pähkinäpatukkaa teipattuna soutupenkin viereen iso vesipullo seuranaan. Olin valmis!
Kuuluttaja toivotti lähtiäisiksi onnea nykypäivän gladiaattoreille, mikä synnytti hilpeitä naurunpyrskähdyksiä joukkueen keskuudessa – tämä taisi olla romantisoitu versio sanonnasta, että Sulkavan Suursoudussa voi käydä laskemassa Suomen hullut. Sitten perämiehemme komensi airot veteen, lähtölaukaus pamahti, ja hyvän tovin kaikki keskittyivät oikean souturytmin löytämiseen. Koska olimme lähtöasetelmassa jättäytyneet hyvän matkaa muiden taakse, saimmekin sillalle kerääntyneeltä yleisöltä erityishurraukset ja kuuluttajalta rohkaisevan “näin saatiin viimeinenkin vene matkaan” -kannustuksen, kun PCC Sisun keula ylitti lähtöviivan ja olimme viimein matkalla!
Soutu lähti jouhevasti käyntiin. Löysin oikean rytmin ja yritin samantien hakea oikeaoppisen asennon. Talven ja kevään aikana olen soututreeneissä onnistunut kipeyttämään ja jumittamaan niskan, selän ja takapuolen muutamaankin otteeseen oikein kunnolla. Jos reilussa tunnissa on saanut paikat niin jumiin, nyt edessä olisi kuuden tunnin puristus eli tänään jos koskaan kannattaisi ottaa opit aiemmista kokemuksista! Toinen asia olisi taloudellinen soutaminen. Niinpä ensimmäiset kilometrit pidin katseen tiukasti etuoikealla punaisessa tahtiairossa sekä varmistin, ettei omani sukeltanut liian syvälle.
Ja hyvinhän se alkoi! Halki matkan tulisivat joukkueemme airot kolisemaan toisiinsa ja heilumaan hiukan eri tahtiin, mutta tästä huolimatta tuntui, että yhteinen rytmi tekemiselle löytyi. Toki sain ja annoin osani selkään jysähtävistä airoista ja päälle roiskuvasta vedestä – mutta kolhut ovat osa uuden asian tekemistä ja oppimista!
Pääsimme pian tavoiteltuun etenemisvauhtiin, ja kauaa ei kilpailunhaluakaan tarvinnut odotella. Toisen veneen ilmestyminen näkökentän laitamille kasvatti joka kerta airojen tempoa ilman erillistä kehotusta. Ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin aikana ohitimmekin viitisen venettä, ja etenimme mukavaa tahtia sisarvene PCC Tarmo pienen etäisyyden päässä takanamme.
Soutaminen tuntui mukavalta, sykkeeni pysyi sopivasti sadan iskun tiimoilla, ja pieni tuuli piti kehon miellyttävän vilpoisena. Jutustelin hiukan vetojen lomassa vieruskaverini kanssa sekä vitsailin perämiehen ja tahtiairojen kanssa “vihollisten” ohitustavoitteista – ja vain nautin ihanasta kesäpäivästä yhdellä Suomen kauneimmista järvialueista.
Soudun toisella kolmanneksella alkoivat ensimmäiset matkanteon haasteet tuntua. Ihan pieniä signaaleja vain: Juoksussa täydellisten lenkkareiden kantapäät hiersivät sen verran, että aloin aavistella veristä loppumatkaa. Pienet poltteet kämmenten eri kohdissa ja takapuolessa vihjaisivat, että soutuotetta ja -asentoa kannatti vaihdella muutaman kilometrin välein. Niskan jäykkyys vihjaisi, että soutuasentoni saattoi olla toispuoleinen.
Nyt 20 kilometrin rajan ylitettyämme painelimme edelleen vastatuuleen, mutta tämä matkan toinen kolmannes soudettiin ulapalla, missä tuuli nosti enemmän aaltoja, ja se sai myös vastatuulen tuntumaan enemmän. Kuitenkin edelleen auringonpaiste suosi soutajia ja hymyssäsuin teimme vielä pari ohitusta.
Tovin kuluttua osa alkoi kaipailla reitin keskivaiheille suunniteltua rantautumista. Niinpä perämiehemme bongasi lähisaaresta lossilaiturin, jonne rantautuminen saataisiin onnistumaan nopeasti – ainakin teoriassa.
Jos olisin ollut Sulkavan Suursoutuja katsomassa, olisin halunnut istua nimenomaan siinä veneessä, joka oli kiinnitetty bio-taukopaikaksi valikoidun rannan lossilaituriin:
Valkoisen moottoriveneen takatuhdolla istuva porukka seurasi hämmentyneenä, kuinka tottumattomat kirkkoveneen käsittelijät sekoilivat ensin tovin saaren edustalla veneen kääntämisessä, kolistelivat sitten poijuja ja venkoilivat tovin saadakseen veneen käännettyä laiturin kylkeen. Yleisömme leuat putosivat rintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun neljätoista yhden asennon ja monotonisen liiketoiston jäykistämää soutajaa kampesi veneestä laiturille mitä erikoisimmilla tyyleillä, juoksi sitten koikkelehtivaa puujalkajuoksua pitkin laituria hajautuen lähimpiin pensaisiin vessa-asioille. Tilanteen kruunasi se, että ensimmäisen porukan päästyä laiturille, PCC Tarmo rantautui PCC Sisun viereen yhtä sulokkaasti kuin ensimmäinenkin vene – ja sen 14-henkinen soutumiehistö suoritti täysin identtisen “puujaloilla pikapissalle” -juoksun. Niin paljon kankeita kinttuja ja paljaita takapuolia ei ole kerralla nähty varmasti edes saunomisen Suomen mestaruuskilpailussa!
Kauaa ei tuota silmäniloa kestänyt, sillä pian perämiesten tiukkaa kolmen minuutin aikarajaa ja hoputushuutoja noudattaen laumamme koikkelehti takaisin, könysi veneeseen ja suoritti liikkeelle lähdön yhtä kömpelösti kuin rantautumisenkin.
Rantautuminen maksoi meille reilun vartin verran ajassa. Rennon letkeästä tavoiteasetannasta huolimatta kurkussani tuntui vähän kireältä, kun laiturista lähtöä odottaessani katselin ainakin neljän veneen porhaltavan ohitsemme. Mutta perämiehen hyvän paussipaikan valinnan johdosta olimme taas pian takaisin reitillä ehkäpä hitusen pienemmällä lastilla ja aavistuksen vähemmän verenkierron vaikeutumisesta sinertävillä varpailla varustettuna.
Puolimatka ohitettiin hurraten, ja pontta airotyöskentelylle antoi nyt matkakaiuttimesta kajahtava Suomi-iskelmä. Mahtavien matkamuistojeni kokoelmiin talletan hetken, jolloin ohitimme puutuneelta näyttävän soutujoukkueen laulaen Pave Maijasen tahdissa “Lähtisitkö silloin kanssani järvelle…”
Neljänkymmenen kilometrin rajapyykin lähestyessä matkan rasitteet alkoivat tuntua todenteolla. Rakot kantapäissäni ja vesikellot kämmenissä kirvelivät tuskaisesti, ja vasen puoli niskasta jumitti niin, ettei pääni enää tahtonut kääntyä. Tuntien soutu nosti polttavat aallot alaselkään ja pakaroihin. Kuitenkin näitä odotettavissa olleita tuntemuksia lukuunottamatta aironi rullasi hyvin, kun taas muutamalla joukkueen jäsenellä oli enemmän vaikeuksia; tämän tyyppinen pitkäkestoinen rasite löytää kyllä kehon heikot kohdat ja on omiaan äkämystyttämään vanhat “taisteluvammat”. Ylimääräisen tauon aikana olkapäähankaluuksien takia perämieheksi ryhtynyt Lassi siirtyi airon varteen ja näin saatiin yksi soutajavaihdos tehtyä.
Matka jatkui, mutta neljänkymmenen kilometrin jälkeen seurasi jotain, jota voisi kuvailla juoksijan seinän kaltaiseksi tunteeksi. Kun laskeva ilta-aurinko maalasi tyynen järven kultamaalillaan, taisi se ujuttaa salaa pinnan alle tervaa, sillä yhtäkkiä kilometrit kulkivat hitaammin kuin kertaakaan aiemmin, vaikka olimme päässeet viimein pois ulapan aallokosta ja vastatuulesta. Toviksi veneen koko päivän korkealla pysynyt tunnelma tuntui hiipuvan hiukan, kun kaikki keskittyivät ponnistelemaan eteenpäin. Kuulin vieressäni istuvan Elinan laulavan hiljaa itsekseen taustanamme soivan idyllisen iskelmään tahtiin. Liityin mukaan lauluun saadakseni muuta ajateltavaa kuin korventavat lihakseni ja ihailin kesäillan meille tarjoilemaan mitä kauneinta maisemaa unohtaakseni alaselästä lapoihin kiipeävän hapotuksen.
En ole varma, milloin pääsimme yli tuosta vaiheesta, mutta ainakin omalta osaltani voitto tervataistelusta syntyi, kun takaa kuului ehdotus:
– Mitäs jos otettaisiin 20 voimavetoa?
Ehdotuksen hetkellä ajatus tuntui mahdottomalta, mutta samalla se syöksi päättäväisyyden vereeni ja vastoin järjen ääntä yhdyin hyväksyviin huutoihin. Oli kuin vene olisi noussut lentoon, ja laskimme jokaisen voimavedon karjahtaen kuin lauma vihaisia (mutta epätahtisia) viikinkejä. Voimavedot irrottivat veneemme tervasta ja yhtäkkiä vauhti alkoi palautua. Enää en epäröinyt hetkeäkään, kun takaa tuli jatkoehdotus:
– Mitä jos vedetään 20 voimavetoa joka kilometrin alussa koko loppumatkan?
Niin me teimme, ja aina veneen syöksähtäessä eteenpäin ärjähdyksien säestämien voimavetojen työntämänä, addrenaliini nosti tunnelman yläilmoihin. Kukaan ei halunnut enää taukoa. Me halusimme maaliin.
Rannan asutus tiheni nopeasti, ja laitureille oli ilmestynyt ihmisiä katsomaan ja hurraamaan viimeisiä kilometrejä soutaville.
Sitten yhtäkkiä uusi perämiehemme karjahti maaliviivan olevan näkyvissä!
Siellä se oli, laskevan auringon lempein värein maalaama veteen piirretty viiva, jota olimme tuntien ajan tavoitelleet. Yhtäkkiä se oli aivan käsiemme ulottuvilla, ja jälleen ihmiskehon voimavarat yllättivät: olen vakuuttunut, että viimeiset pari sataa metriä vene lensi vedenpinnan yläpuolella – niin raivokkaita olivat maaliintulomme vedot ja niitä säestävät karjahduksemme!
Yksi päivän haastavimmista tehtävistä oli rantautuneesta veneestä pois pääseminen. Noustessani paikaltani selkä ei alkuun suostunut suoristumaan eivätkä jalkani kertakaikkiaan vastanneet komentoihin. Siinä sitten seisoa tönötin soutupenkkini takana puolikumarassa ja mietin, että mitenkäs saan jalan tuosta ylitse. Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa housunpuntista kiinni ja vuorotellen nostaa kumpikin jalka käsivoimin penkin yli. Venettä paikallaan pitävä tapahtuman toimihenkilö naureskeli ilmiön olevan Sulkavalle tyypillinen ja ojensi kätensä auttaen minut veneen reunan yli rantaan. Nyt se oli ohi!
Maa keinui jalkojen alla, eikä selkä suoristunut vielä hyvään toviin, mutta hilpeä ja huojentunut tunnelma paikkasi päivän haavat, kun joukkueemme kokoontui vastaanottamaan nyt rantautuvaa PCC Tarmoa. Halasimme, kuvasimme ja juhlimme nopeasti viilenevässä illassa, eikä iloamme yhtään himmentänyt se, että lopullinen aikamme oli vaivaiset neljäkymmentäviisi sekuntia yli tavoiteaikamme eli kuuden tunnin.
Kisapaikalla kilpailijoille tarjottu ateria oli todellinen eliksiiri, nimittäin “Ei koskaan enää” -kommenteista siirryttiin varovaiseen “jos tulisi uudelleen, niin silloin pitäisi…” -keskusteluun lämpöisen keiton ja ruisleivän valuessa kurkuista alas. Sitten raahasimme tutisevat kehomme autoille ja suuntasimme kohti majoitustamme.
Oli kylmälaukussa varattuna minulle grillattavaa ja muutama siiderikin, mutta valahtaessani kuuman suihkun jälkeen mökkimme lokoisaan nojatuoliin tiesin, että minun osaltani maalijuhlat juhlittaisiin petivaatteiden välissä. Yleensä nautin suuresti myös puristusten jälkipuinneista, mutta tällä kertaa soutelin unten maille upeaa kokemusta rikkaampana.
Suuri kiitos Cycling Club Pullukat kutsusta soutujoukkueeseen ja mahdollisuudesta viettää mitä mainioin kesäilta kanssanne! #ainakannattaalähteä