“Kuka näitä lentoja mulle aina buukkaa?” naureskelin itsekseni aamuyön tunteina lentokentälle suuntaavan taksin takapenkillä. Toistin saman kysymyksen, kun torkuin Amsterdamin lentokentän penkillä kuluttaen kahdeksan tunnin välilaskuaikaa. Toki valitsen kiipeilyreissuille aina pidemmät välilaskut ja yritän sillä varmistaa, että matkatavarat ehtisivät myös jatkolennolle. Edelleen kiipeilyn kannalta keskeisimmät varusteet ja vaatteet kulkevat käsimatkatavaroissa – omituisen suuret ylävuoristokengät ovatkin muuten melkoisen varma tapa bongata kiipeilijöitä lentokentillä. Varsinkaan syrjäisemmissä paikoissa ei ole aina mahdollista vuokrata varusteita – ja sitäpaitsi kiipeilykengät ovat ehkä varusteista se henkilökohtaisin ja niiden istuvuus on valtavan tärkeää. Siksi harva kiipeilijä lastaa ylävuorikengät lentokoneen ruumaan.
Olin ensimmäistä kertaa Marokossa ja ensimmäisen vuorokauden vietin tutkien vanhan kaupungin kujia ja hengittäen sisään lähes neljänkymmenen asteen lämpöistä ilmaa. Asetuin ensimmäiseksi yöksi pieneen sievään hotelliin vanhaan kaupunkiin, vietin illan kauniilla kattoterassilla ja nautin loistavaa kana-Tajinia ja loin suhteita paikallisten hurmureiden kanssa (heistä pari esimerkkiä alapuolella olevissa kuvissa).
Aamulla, pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen puhdistin viimeisetkin arkipölyt itsestäni perinteisen turkkilaisen saunan hammamin pesijän taitavassa käsittelyssä ja aloin olla valmis vuorille.
Ryhmän kokoontuessa kaupungin toisella laidalla olevan hotellin aulaan, huomasin porukan kasvaneen melkoisesti. Pääopas Samir kertoikin heidän yhdistäneen kaksi porukkaa – mikä ei tuntunut pieniä ryhmiä preferoivalle parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kyseessä oli kuitenkin alppikorkuinen vaellushuippu, joten sinällään ryhmäkoko ei ollut niin kriittinen asia kuin isommilla vuorilla.
Tulin juttuun heti runsaspuheisen ja -nauruisen Daven sekä irlantilaisen arkeologipariskunnan Ciaran ja Steven kanssa ja muutkin vaikuttivat mukavilta. Yhteisen päivällisen jälkeen naljailimme jo toisillemme kuin olisimme tunteneet pidempäänkin.
Illalla pyörin huoneessa malttamattomana. Lähtöä edeltänyt jännitys oli sulanut täysin. Olin vain malttamaton – eikä puhelimeeni tallennetussa päiväkirjamuistiinpanossa luekaan muuta kuin: “Mennään nyt jo!”
PÄIVÄ 2: Helteinen vaellus
Olin hereillä jo runsaasti ennen kuin herätyskelloni pirahdusta kello 05:30. Aamupalalla pakotin itseni asettumaan saksalaisten ystävysten Jessin ja Natashan seuraan, mutta tuntui vaikealta saada alas muruakaan. Niin kiire minulla oli lähteä matkaan.
Aamuseitsemältä nakkasimme varusteet pikkubussiin ja auton keula suuntasi ulos kaupungista. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme, suuret laukut lastattiin muulien selkään, päiväreput hinattiin selkään ja Samir-opas ohjasi meidät ylämäkeen. Vaikka kello ei ollut kuin yhdeksän aamulla, ilman lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta. Ensimmäiset tunnit olivat hikistä pakerrusta kuumuudesta hehkuvaa hiekkarinnettä ylös. Ryhmä venyi rinnepolulle pitkäksi jonoksi, jonka viimeisiä vaeltajia jouduttiin odottamaan. Huolestuneena seurasin Oregonista kotoisin olevan Nancyn kamppailua rinteessä. En ollut ainoa ja pian norjainen Espen tarjoutuikin kantamaan naisen vesivarantoja. Itsekin kylvin hiessä ja jo parissa tunnissa olin tuhonnut puolet päivän vesiannoksesta.
Lounaaseen mennessä olimme pensaiden ja matalien puiden keskellä nousseet harjanteelle kahteen tuhanteen metriin merenpinnasta. Ryhmä hurrasi ilosta, kun kokkimme taikoi retkihuovalle runsaan salaattikulhon sekä valtavan pannullisen linssimuhennosta. Jälkiruoaksi saimme tuoretta meloonia ja tietenkin teetä. Huumori kukki jo ja naureskellen kiusoittelimme pääopasta Samiria huomattuamme, että perinteisistä marokkolaisista kannuista tarjoiltu tee oli paketin kylkitekstin mukaan itseasiassa peräisin Kiinasta.
Leppoisan lounaan jälkeen jatkoimme matkaa yli hiekkaisen harjanteen ja laskeuduimme rinteen halki kohti karummaksi muuttuvaa maisemaa. Laskeuduttuamme 300 vertikaalimetriä, päädyimme pieneen solaan, jossa paikallisen kylän lapset keskeyttivät hiekkatiellä käynnissä olevan jalkapallopelinsä heiluttaakseen seurueellemme.
– Pyydän näissä syrjäisemmissä kylissä naisia peittämään hartiat sekä sääret. Älkää antako lapsille rahaa tai makeisia – emme halua heidän oppivan kerjäämään, Samir ohjeisti tiimiämme.
Vielä parin tunnin vaellus takaisin 2000 metrin tuntumaan, missä meitä odotti karu mutta oikein toimiva vierastupa. Vietimme leppoisan illan maisemista ja tajini-illallisesta (– joka sivumennen sanoen maistui paremmalta kuin ravintolassa) nautiskellen.
– Miten muka saamme unen päästä kiinni näin aikaisin? Minulla menee viikko sopeutua tällaiseen rytmiin, Dave tuskaili tähyillen täysin säkkipimeäksi muuttuneella pihalla käyskenteleviä muuleja, kun Samir alkoi hätistellä meitä yöpuulle iltayhdeksän tietämillä.
– Älä huoli, vuorilla kroppa alkaa nopeasti elää kellon sijasta auringon mukaan, hymyilin miehelle. Hän tuhahti vastaukseksi – mutta jo puolisen tuntia myöhemmin viereisestä huoneesta kantautuvat syvä rohina paljasti, ettei mies niin kovin pitkää sopeutumisaikaa kaivannut.
Hymyilin tyytyväisenä pimeään, ja samalla olo oli jopa vähän haikea. Ennakkoon tuntui hyvältä ajatukselta tehdä lyhyt vuorireissu ja sillä tavoin testata kehon palautumista. Pidemmissä reissuissa nautin kuitenkin erityisesti siitä, kun vaeltaja kadottaa tajun ajasta ja päivistä. Mahtaisinko viiden vuoripäivän aikana ehtiä irrottaa arjesta kunnolla?
Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.
Aamun hikiset taivaltajat
Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.
Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.
Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.
Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.
Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.
Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.
Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.
Maisema harjanteen taukopaikalta
Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.
Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!
Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!
Layla Pass -kivikuru
Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.
Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.
Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti
Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.
Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.
Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?
Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:
– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.
Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.
Yläleiri
Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.
Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.
Kuin maissimuropaketin vanhassa televisiomainoksessa, vaatimattoman georgialaisen maatalon kukko ilmoitti uuden päivän alkamisesta samalla hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet ujosti hipaisivat Tshukmar-kylän talojen karkeita kattoja. Olimme saaneet oppaaltamme Alexilta luvan nukkua rauhassa ja edelleen taisin olla aika uuvuksissa, sillä kaivauduin takaisin karheiden vilttien alle ja suljin silmäni uudelleen piittaamatta kukosta tai sen huomenen toivotusta seuranneista, pihassa yöpyneiden lehmien innokkaista mölinöistä.
Kun pari tuntia myöhemmin kömmimme viimein ulos pienestä huoneestamme, pihalla seisova Alex virnistellen totesi luulleensa meidän jo kuolleen:
– Opinpahan teistä nyt sen, että jos teille sanoo: “nukkukaa niin pitkään haluatte”, te todella nukutte!
Ryhmä valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle Heikki, minä Alex ja Gleb
Juustoisen aamupalan jälkeen edellisenä iltana aloitettu pakkaaminen jatkui. Jo valmiiksi täysiin rinkkoihin lisättäisiin vielä ruokaa seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Alexilla oli valtava ruokavuori, josta saimme valita itsellemme mieluisimman kokonaisuuden. Värikkäät, kyrillisiä kirjaimia täynnä olevat pakkaukset paljastuivat puuro- ja nuudelipaketeiksi, sulatejuustoksi ja meetvurstipötköiksi. Lisäksi maassa lojui valtava säkki pikkuruisia kuivattuja rinkeleitä, jotka osoittautuivat mainioksi leivän korvikkeeksi: kourallinen rinkeleitä vastaa noin 300 grammaa tuoretta leipää mutta painaa vain murto-osan siitä. Lisäksi mukaan pakattiin teetä, sokeria, kaasua ja retkikeitin. Kumpikin telttakunta varustettiin siten, että olisimme toisistamme riippumattomia.
Heikki oli ottanut kantaakseen valtavan telttamme, joten minä haalin omaan rinkkaani retkikeittimen, kaasun ja osan Heikin vaatteista. Kun lopulta kaikki oli pakattu mukaan, astuin kauemmas ja silmäilin huolestuneena rinkkojamme. Itselleni sallimani luksus olivat ylimääräiset vaihtoalushousut, yhdet lisähanskat ja nopat Yatzya varten (erinomainen ajanviete lepo- ja odottelutauoille). Heikin rinkka oli hurjan kokoinen, ja jälleen harmittelimme, että oma vain pari kiloa painava kiipeilytelttamme oli jäänyt kotiin. Alexin tuoma teltta oli ehdottomasti hyvä teltta, mutta painoi ainakin viisi kiloa, mikä oli mielestämme ihan liikaa. Mutta nyt oli turha jäädä murehtimaan ja jossittelemaan.
Kello oli jo 11 ja lämpötila oli kivunnut jo lähelle 40 astetta. Halusimme päästä nopeasti liikkeelle, vaikka päivän matka oli varsin maltillinen. Toivoin pääseväni nopeasti korkeammalle, jotta saisin jälleen hengittää kaipaamaani jäätikön tuoksua ja kehon sopeutuminen ohuempaan ilmaan voisi alkaa. Nostimme rinkat selkään, heilutimme hyvästit maatalon perheelle ja suuntasimme ulos portista.
Ensimmäisen lähestymispäivän kulkisimme koko matkan tietä tai polkua pitkin, joten ainoan kiipeilyllisen haasteen tuotti se, että reitti kulki todella jyrkästi ylämäkeen.
Kylän reunalta tie sukelsi metsään, jossa vanhat, runsaat lehtipuut kurottivat vankat oksansa tien yli tarjoten hiukan helpotusta ilmassa poreilevaan kuumuuteen ja auringon pistäviin säteisiin. Runsas maisema kylpi vihreän sadoissa sävyissä, ja kuoppaisen tien mutalammikot paljastivat sateiden olleen alueella säännöllinen vieras. Ilmassa tuoksui heinä, muta ja kuiva hiekka.
Alex piti nopeaa tahtia yllä, ja ensimmäisen tunnin aikana nousimme jo 400 vertikaalimetriä. Minä en yleensä hikoile kovin runsaasti, mutta nyt jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin aivan likomärkä ja kerrostalon kokoisen rinkkani alla puhalsin rinteessä hengästyneenä kuin maaliviivan ylittänyt ravihevonen. Pysähtyessämme Heikin kanssa juomatauolle, naureskelimme, että kaasu pohjaan -mentaliteetilla kiipeävän oppaamme lisäksi myös tie oli rakennettu samalla slaavilaisella asenteella: suoraan ylös rinnettä, vailla helpotusta tuovaa siksak-mutkittelua.
Vuoripurot toivat ihanaa viileyttä helteiseen vaellukseen
Reilun tunnin kuluttua maisema oli jo muuttunut havupuisemmaksi. Pysähdyimme tien poikki ryöppyävälle joelle lepäämään ja virkistäytymään. Syvyyttä joessa oli tuskin polviin, mutta oppaamme teki saman kuin aina nähdessään teelusikallisenkin vettä: tempaisi vaatteet pois ja syöksyi uimaan. Itse en intoutunut uimareissulle mutta kastelin puhvihuivini ja laitoin sitten suoraan jäätiköltä syöksyvästä vedestä vilpoisan huivin päähäni viilentämään marssin jatkoa.
Vesi oli Alexin mukaan niin puhdasta, että sitä saattoi huoletta juoda. Lisäksi sitä oli runsaasti tarjolla hyvin korkealle asti ja näin ollen sitä ei ollut tarpeen kanniskella suuria määriä mukana. Tosin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olisi ollut järkevää silti käyttää puhdistustabletteja. Lähes aina matkustaessani pyrin juomaan hanavettä, ellei se ole totaalisen kielletty. Tavoitteeni on, että keho pysyisi vastustuskykyisenä ja sopeutuisi erilaisiin bakteerikantoihin nopeasti. Nyt hyper-pöpökammoisen covid-ajan keskellä ehkä keho ei ollut yhtä valmis uuden bakteerikannan haasteisiin, mutta eipä tuo tullut mieleen hetkessä, jossa kuuman kesäpäivän keskellä kasvoille pirskahteli kirkasta ja ihanan makuista vuoristopurovettä.
Vapaana rinteellä satunnaisesti vastaan tallustelevia lehmiä lukuunottamatta vuorella ei näkynyt ketään. Puusto harveni runsaiksi ja vihreiksi nurmikedoiksi, joita väritti kukkaloisto. Puuston harveneminen on tietysti mukava ajatus sikäli, että nousimme ylöspäin. Samaan aikaan menetimme suojan auringolta ja kuumuus koveni entisestään. Lisäksi tuulettomuus pölläytti paikalle melkoiset pilvet napakasti purevia itikoita, joille hikiset ihomme tarjosivat melkoisen buffetin. Oloni oli kuitenkin vahva ja lihakset vastasivat komentoihin innokkaasti. Keskityinkin varmistamaan riittävän nesteytyksen ja tasaisen vauhdin. Edellä silmänkantamattomissa laukkaavan oppaan perään on helppo sännätä, ja kaltaiselleni ajokoiraluonteelle ei ole ihan helppoa pitää kiinni omasta tahdista. Kuumuus ja painava kantamus ottivat veronsa, ja päivän viimeisellä tauolla vehreällä vuoriniityllä solisevan vuoristopuron varrella, silmäni painuivatkin kiinni. Kesken vaelluksen nukahtaminen ei ole minulle ihan tavallista, joten selkeästi keho oli ihmeissään tästä shokkihoidosta.
Nelisen tuntia lähdön jälkeen päivän matka oli taitettu ja pysähdyimme Hotel Laylan eteen. Pudottaessani rinkan harteiltani, olin aika väsynyt. Olimme kiivenneet ensimmäisenä päivänä yli 1000 vertikaalimetriä jatkuvasti jyrkkenevään ylämäkeen isojen kantamusten kanssa ja nopealla tahdilla. Oli kuitenkin ilo huomata, että väsymyksen tunne haihtui pian eli palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti.
Hotel Layla, Ushba vasemmalla taustalla
Leikkisästi hotelliksi nimetty etappimme oli pieni, matala ja karu vuorimaja, jonka ovessa oleva munalukko pitää ei-toivotut vierailijat loitolla. Avainta lukkoon ei ollut kenelläkään, vaan ovi avattiin irrottamalla sormin lukon kiinnikkeiden naulat. Sisällä pimeässä tuvassa oli vanerilaverit noin kymmenelle hengelle sekä kiikkerä pöytä ja nurkassa pieni uuni. Tänne jäisimme loppupäiväksi lepäämään ja akklimatisoitumaan.
Iltapäivä kului rattoisasti nuudeliaterian, Yatzyn ja rennon lekottelun parissa. Tulimme pian huomaamaan, että erityisesti Alexilla oli vahvat poliittiset näkemykset, ja riippumatta keskustelun alkuperäisestä aiheesta, ennemmin tai myöhemmin se johti aina politiikkaan ja nimenomaan Venäjän politiikkaan.
Alex sai päivityksen Ushbalta: säätilanne oli edelleen huono ja uusi myrsky nousemassa.
– On tavallista, että tällä alueella myrskyää heinäkuussa. Mutta nyt myrskykauden pitäisi olla ohi, en ole koskaan nähnyt vastaavaa. Toivon, että ennusteessa on virhe, sillä ison myrskyn seurauksena reitit ovat vaarallisia ja niiden vakautumiseen voi mennä jopa viikko, Alex pudisteli päätään.
Myrskyrintama lähestyi myös Laylaa. Alex ennusti, että parin päivän kuluessa se saavuttaisi meidät:
– Huomenna nousemme yläleiriin. Näillä näkymin ainoa vaihtoehtomme on lähteä huipulle heti seuraavana yönä. Ukkonen näyttäisi olevan saapumassa seuraavana iltapäivänä ja tuolloin olisi turvallista olla takaisin kylässä. Edessä on siis vaativat kaksi päivää!
Sviittimme Hotel Laylassa
Illan laskeutuessa tuuli nousi, lämpötila laski ja siirryimme sisään matalaan majaamme…mutta emme olleet ainoita. Yhtäkkiä pimenevän majan lattia vilisi hiiriä, jotka paikalle houkutteli ihmisten lämpö ja tietenkin eväidemme tuoksu. Alex kertoi hiirien olevan melko rohkeita ja varoitti useammin kuin kerran heränneensä majalla siihen, että ne kiipeilivät hänen päällään. Pienet karvaiset otukset eivät minua yleensä pelota, mutta pakko myöntää, että hiukan olo tuntui epämukavalta, kun yritin asetella itseni makuupussin sisään kalsassa majassa taustamusiikkinani hiirten tauoton rapina ja tuulen ulvonta ulkopuolelta.
Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin nousevan yön ääniä. Alexin kuvaama säätilanne oli monessakin mielessä huolestuttava: ensimmäinen kiipeilypäivä oli tuntunut ihan tiukalta suoritukselta huomioiden, ettemme olleet ehtineet yhtään akklimatisoitua. Jotta ehtisimme huipulle ennen myrskyä, meidän tulisi kiivetä huomenna samaa vauhtia edelleen jyrkkenevää reittiä ja ohenevassa ilmassa. Alkuperäinen joustava suunnitelma, joka mahdollisti tarvittaessa pidemmän levon yläleirissä, oli vaihtunut kilpajuoksuun ukkosen kanssa. Huippupäivästä olisi tulossa todella pitkä ja raskas.
Iltapesulle kömpiessäni pohdinnot vaihtuivat autuaaseen onneen siitä, että olin jälleen Kaukasuksen tähtitaivaan alla. Seisoin majamme takana kanervikossa pimeässä hyvän tovin ja imin itseeni ylläni kaartuvaa säkenöivää tähtikartastoa. Se tuntui yhtä aikaa uudelta ja ihanan tutulta, ja hetkellisesti palasin mielessäni edellisiin kertoihin, jolloin olen vuosien varrella saanut ihailla tätä taivasta, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Elbrusilla. Kun sammutin otsalampun ja odotin rauhassa silmien tottuvan pimeään, saatoin etäisesti erottaa taivaanrannassa Ushban kauniin profiilin. Vielä tästä korkeudesta Elbrus ei näkynyt, mutta puolimatkassa oleva Ushba näytti kuin hopeanhohtoiselta majakalta. Pienen hetken ajan epäilykset kaikkosivat, minut valtasi kotoisa rauha ja tiesin, että pelkästään tämän taivaan näkeminen varmisti, että huiputuksia tai ei, osa tämän matkan tavoitetta oli saavutettu.
Päivällinen hotelli Laylan tapaan
Yöstä tuli levoton. Ensimmäisen kerran havahduin alle tunti nukkumaanmenon jälkeen, kun yläpunkassa nukkuva Alex hypähti yhtäkkiä agenttimaisella loikalla sängystään ja alkoi hurjan touhuamisen majassa. Kesti hetken ymmärtää, mitä pilkkopimeässä tapahtui: mies oli unohtanut oman eväspussinsa pöydälle ja kävi nyt hurjaa taistelua hiirien kanssa ruoistaan.
Tuntia myöhemmin olimme jälleen hereillä, sillä majan ulkopuolelta kuului omituisia ääniä. Jälleen Alex säntäsi katsomaan ja kyllä, olin kuullut oikein: siellä oli hevonen. Matala venäjänkielinen keskustelu hätisti molemmat oppaat ulos ja hiukan myöhemmin saimme tilannetietoa: ylempänä vuorella toiselle kiipeilyryhmälle oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen pieni onnettomuus. Tarkempaa tietoa tapahtuneesta ei ollut, mutta ryhmä oli hälyttänyt ainoa käytettävissä olevan avun, hevosmiehen, mahdollista evakuointia varten. Kaikkiaan tilanne oli sekava: kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, mutta kun Heikin kanssa nousimme ylös lähteäksemme mukaan auttamaan, oppaat ilmoittivat, ettei ryhmämme liikkuisi mihinkään.
Odottaessamme tilanteen aukenemista keskustelimme hiljaisella äänellä Heikin kanssa. Meitä hämmensi outo toimintatapa tilanteessa, jossa joku oli hälyttänyt apua. Ensimmäinen reaktiomme oli tietenkin pukea päälle ja lähteä auttamaan, tai vähintäänkin tyhjätä majaan tilaa, jotta vuorelta pilkkopimeässä laskeutuvat pääsisivät suojaan. Alex kuitenkin toisteli päättäväisesti haluavansa varmistaa, että muut kiipeilijät eivät pääsisi majaan.
Toinen asia oli kuinka syrjäisellä seudulla olimme: jos joudut kiipeilyonnettomuuteen Alpeilla, helikopterievakuointi järjestyy nopeasti (toki tietenkään koskaan sen varaan ei pidä asioita rakentaa, mutta kyllä ajatus tuntuu rauhoittavalta). Tällä vuorella ainoa tapa päästä pois, on kiivetä takaisin itse. Hätäevakuointikeino on hevosta taluttava maatalon isäntä. Tuon parivaljakon saapuminen – vaikka tottuneita vuoripoluilla liikkujia ovatkin – kestää tunteja. Ja ajatellen tilannetta, jossa kiipeilijä on loukkaantunut, “ambulanssikyyti” on kaikkea muuta kuin vakaa ja nopea. Hevonen pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti ja silloinkin evakuointia tarvitseva kyyditään köydellä sidottuna hevosen selkään jyrkällä polulla – ja tässä tapauksessa pilkkopimeässä.
Tilanne jatkui parin tunnin ajan, ja meille ei koskaan selvinnyt, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Lopulta ryhmä ohitti majamme kahdessa osassa, ensimmäinen omin avuin ja toinen hevosen avustamana. Alex komensi meidät pysymään majan sisällä ja mumisi ohimennen ryhmän ajautuneen sisäisiin riitoihin. Tietoomme tuli vain, että joku kiipeilijä oli loukannut jalkansa ja ryhmä oli jakautunut laskautumisnopeuden mukaan kahteen ryhmään palatakseen laaksoon. Tarinassa ei tuntunut olevan järkeä: miksi kiipeilijät olivat lähteneet laskeutumaan pilkkopimeässä, jos hätä ei ollut akuutti? Miksi Alex ei päästänyt heitä majaamme lepäämään? Alex ei joko tiennyt tai halunnut kertoa tapahtumista enempää, mutta yölliset tapahtumat jäivät meille omituiseksi mysteeriksi.
Kun lopulta tilanne asettui, vaivuin uneen vain herätäkseni pari tuntia myöhemmin siihen, että makuupussini oli likomärkä. Ensin etsin syyllistä mahdollisesti kaatuneesta vesipullosta ja mietinpä jopa, oliko majassa jatkuvasti rapistelevilla yön eläimillä jotain tekemistä asian kanssa. Ajatusten selkeydyttyä hiukan aloin tunnistaa oman kehoni kuumeisen tilan. Vilunväristykset halkoivat vartaloani ja saivat minut tutisemaan, samaan aikaan märän pussin sisällä tuntui tuskaisen ahdistavalta.
Tämä ei ollut ensimmäinen yökuumeiluni vuorilla. Muutaman kerran aiemminkin olen kokenut vastaavaa ja oma teoriani on, että se liittyy kehon yrityksiin akklimatisoitua. Toinen jokaista kuumeilukertaa yhdistävä tekijä on se, että takana on yleensä raskas suorituspäivä, joten ehkä kroppani taistelee palautuakseen. En siis suuremmin huolestunut, vaikka oloni olikin kurja. Hiiri-invaasion uhallakin avasin makuupussini ja yritin tuulettaa sitä. Onneksi huippuhyvä Rabin pussini on märkänäkin lämmin!
Toinen välitön huoleni oli nesteytys: 40 asteen helle ja raskas nousu ylämäkeen olivat pistäneet minut hikoilemaan itselleni epätyypillisen voimakkaasti. Olin yrittänyt nestetankata koko illan, mutta nyt vaikutti siltä, että jokainen litkitty teemukillinen oli valunut suoraan ihoni läpi maapussini täytteisiin. Nesteytys on yksi harvoja asioita, jolla tiedetään olevan suora vaikutus vuoristotaudin syntymiseen, joten suhtaudun vuorilla nesteytykseen tarkasti. Niinpä nyt, vaikka hytisin kylmästä ja kuumasta yhtä aikaa, ja juominen tuntui ikävältä vaihtoehdolta, pakotin itseni hapuilemaan juomapulloa ja nielemään useamman desilitran vettä.
Majan lattianrajasta pilkotti jo aamunkajastuksen vaalentama valojuova. Lepoaika lähestyi loppuaan, ja tarvitsin kaiken mahdollisen unen, jotta pian jaksaisin nostaa rinkan selkääni ja jatkaa matkaa kohti yläleiriä. Niinpä puristin silmät päättäväisesti kiinni ja vielä hetkeksi ajelehdin levottomien unien maille.
