Tag: lepo

Maailma rullaa eri suuntaan kuin luulit

PÄIVÄ 8 JA 9: LEPOA JA UUSIA TAVOITTEITA

Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.

Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.

Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.

Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!

Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.

Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.

Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan:
“Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”

Pöntöt päiväntasaajalla

Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!

Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.

Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!

Viimeinen hetki ennen tositoimia

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Reittiä etsimässä

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Breithorn traverse huippuharjanteella

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Railomaisemaa harjanteelta jäätikölle

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén