Vuorten takana on uusia vuoria. Tuskin jalkani olivat koskettaneet Suomen kamaraa, kun uudet suunnitelmat alkoivat etsiä muotoaan.
Uuden vuorisuunnitelman syntymisen odottaminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Toisaalta se on kuin lekottelisi kesäisellä niityllä ja katselisi pilvenhattaroiden tanssia taivaalla koettaen arvuutella, millainen hahmo niistä seuraavaksi muodostuu. Samaan aikaan mielen ponteva harhailu on kuin kesäkuuman tuoma kärpänen, jonka hypnoottinen pörinä ei anna rauhaa. Välillä tuo kaikille ajatusaalloille ulottuva surina hiukan taukoaa, kun tavoitekärpänen laskeutuu ja asettaa kutittelevat jalkansa iholle. Hetken jo luulen saavani sen kiinni, kunnes se taas vaivattomasti livahtaa karkuun kämmenen alta – vain palatakseen taas korvani juureen surisemaan hellittämättömästi.
Mikä saa lopulta pilvet ottamaan muotonsa ja kärpäsen asettumaan? Minulla on aina ollut pidemmän tavoitteen suunnitelmia; lista vuoria, jotka haluan kiivetä, sekä summittainen ajatus niiden järjestyksestä. Listan sisältöön ja järjestykseen vaikuttavat monet asiat, vaikkapa vuorten sijainti, korkeus, haastavuus ja tekninen luonne sekä vuoriin liittyvät tarinat. Lisäksi tietysti valtava vaikutus on myös resurssirajoitteilla kuten aika ja raha.
Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyrkineet pitämään tarkemmin määriteltyä kiipeilysuunnitelmaa aina noin vuodeksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus on, että yritämme kiivetä kaksi isompaa kohdetta vuodessa: yhden expedition-henkisen vaellusvuoren ja toisen, joka haastaa meitä teknisellä puolella. Vaikka pääsääntöisesti vaellusvuorilla pyrimme aina korkeammalle, lopulta korkeus ei ole ratkaiseva vaan kokonaisuus. Hiukan epätavalliset ja syrjäiset kohteet tuntuvat kovasti kiehtovan mieltä. Teknisempien vuorien osalta katsomme lähestymisreittiä enemmän teknistä soveltuvuutta meille: paras olisi juuri pikkuisen yli sen hetkisen osaamistason, jotta harjoitellessa joutuu todella laittamaan itsensä peliin. Kaikenlaisilla mittareilla voi vuoria analysoida, mutta lopullisen päätöksen tekee aina sydän. Sen valintojen perusteita on usein vaikea ymmärtää itsekään, eikä kai tarvitsekaan.
Mutta kuten ennenkin todettua, tämän lajin kanssa asiat harvoin menevät ihan suunnitelmien mukaan. Elbrusilta ja Matterhornilta palatessamme seuraava iso tavoite oli Mount Kenya (5199 m). Se on suurimmaksi osaksi vaellusvuori, mutta ylimmän Batian-huipun saavuttaminen edellyttää kalliokiipeilyä ja liidaustaitoja (viralliselta nimeltään alaköysi- eli lead-kiipeily eli kiipeilijä kuljettaa köyden itse mukanaan ylös ja kiinnittää varmistuspisteisiin). Tekniseltä vaatimustasoltaan Mount Kenya olisi juuri osaamisemme rajan yläpuolella. Itse ensin olin hiukan epävarma, oltiinko tässä haukkaamassa liian suurta palaa, mutta haastateltuamme kiipeilyparini kanssa mahdollisimman montaa vuorella ollutta kiipeilijää, olimme optimistisen varmoja, että jos koko syksyn tekisimme kovasti töitä, saisimme riittävät valmiudet jouluksi Mount Kenyalle.
Mount Kenyaa odotellessa sain akuuteimpaan vuori-ikävään hoitoa, kun saimme työmatkaan kytketyn mahdollisuuden kiivetä Sokeritoppakukkulan (Sugarloaf Mountain) Rio de Janeirossa Brasialiassa.
Sokeritoppakukkulan seinällä (10/2019)
Mount Kenya vaatisi enemmän alaköysikiipeilytaitoja kuin minulla oli osaamista. Olen liidauksessa (alaköysikiipeilyssä) vasta aloittelija, vaikkakin Fabrizion johdolla sitä on jo tehty jonkin verran sekä Dolomiiteilla että Matterhornilla. Syksyn tavoitteena oli kuitenkin käydä Salmisaaren Kiipeilyareenan lead-kurssi, jotta saisimme tekniikan ohjausta ja lead-kiipeilyluvan, joka mahdollistaa lead-harjoittelun myös kiipeilyareenan sisäseinillä.
Palaan sekä Brasiliaan että liidauskurssiin vielä myöhemmin. Nyt kuitenkin haluan puhua muusta. Nimittäin juuri kun suunnitelmat oli lukittu, tavoitepilven kuva muotoutunut taivaalleni ja harhailevan mielen surina tauonnut, kohtalo puuttui peliin…
…höpöhöpö, ei siinä mistään kohtalosta ollut kyse, vaan liian tiukille laitetusta kehosta.
Tällä kertaa vuorossa oli Heikki, jonka olkapää oli kipuillut jonkin aikaa. Puupäiselle tiimillemme tyypilliseen tapaan Heikki oli treenannut kivusta huolimatta. Vakavasti sanottuna ei kyse ole siitä, että meistä kumpikaan haluaisi jättää kehon merkit huomioimatta. Mutta vuorikiipeily on suurelta osin itsensä äärirajoille viemistä ja kovan epämukavuuden sietämistä. Niinpä harjoittelukaan ei aina ole kivutonta, päinvastoin. Välillä on vaikea erottaa, mikä on ponnistuksen vaatimaa tuskaa, ja mikä on viesti siitä, että jokin hajoaa.
En minäkään ymmärtänyt Heikkiä asiasta kovistella. Luultavasti hän puheissaan vähätteli kipujaan, ja toisaalta olemme tottuneet kuulemaan toisiltamme erilaisista kolotuksista. Kuvittelin tilanteen olevan kunnossa, sillä kesällä hartiaan laitettiin kortisonipiikki, jotta olkapää paranisi nopeammin Elbrus–Matterhorn-reissulle. Olkapää kestikin tuon reissun hyvin. Mutta paluun jälkeen syksyllä alkoi jälleen tapahtua, ja lopulta käsi oli lähes käyttökelvoton. Ensin lääkäri totesi hartiassa kiertäjäkalvon tulehduksen, ja lopulta kävi ilmi, että kalvossa oli myös repeämänä.
Hartian toipuminen edellytti ensin monen viikon lepoa ja sen jälkeen rauhallista kuntoutusta. Vaikka Heikki saisi hartian kuntoon jouluksi, emme ehtisi treenata tarpeeksi teknistä kiipeilyä, jotta Mount Kenyalle olisi järkeä lähteä yrittämään. Mikä pettymys.
Muutaman viikon ajan sulattelimme tapahtunutta. Kysymykset leijuivat välillämme ääneen lausumattomina, ja melkein hengitystä pidätellen seurasimme olkapään toipumista. Tovin kuluttua aloimme kevyeen sävyyn jutella, että onhan ihan hyvä välillä vain levätäkin – jos vaikka napattaisiin äkkilähtö johonkin aurinkoon, kun nyt kerran kesälomakin tuli vietettyä melko hyisissä olosuhteissa.
Kauaa tuo rento joulusuunnitelmakaan ei pysynyt maantasalla, vaan pian keksimme, että esimerkiksi Thaimaassa on loistavia kalliokiipeilykohteita. Voisimme nautiskella auringosta, rentoutua ja samalla hartian kestokyvyn rajoissa kehittää liidaustaitoja. Innostus leijui lievänä ilmoilla. Töissä oli hurjan kiireistä, ja pimeys vei voimia. Aurinko tuntui kivalta ajatukselta sateisen, pimeän syksyn ja kylmyyden keskellä. Laiskasti katselimme lentojakin. Mutta jotain puuttui.
Rakastan matkustamista myös muualla kuin vuorilla, enkä missään tapauksessa ylenkatso yhtään mahdollisuutta seikkailla tällä upealla maapallolla. Mutta koetathan ymmärtää: Olin jo ehtinyt nähdä taivaalla leijuvissa pilvihattaroissa muodon. Se ei ollut palmupuu, vaan vuorenhuippu. Luulen, että Heikistä tuntui samalta.
En tarkalleen ottaen muista, kumpi sen ensin ääneen sanoi: Ojos del Salado.
Maailman korkein (6893 m) aktiivinen tulivuori Chilen ja Argentiinan rajalla, keskellä Atacaman aavikkoa. Se on reilusti toista tuhatta metriä korkeampi kuin elokuussa huiputettu Elbrus. Vuorihaasteiden korkeutta ajatellessa on hyvä muistaa, että aina siirryttäessä metrien uudelle tuhatluvulle, vaikeusaste kasvaa paljon enemmän kuin vain metrien määrän. Jos 4-tonnisista 5-tonnisiin on iso muutos, Ojos del Salado lähestyy maagista 7000 metrin rajaa. En ollut uskonut seitsemän tonnin rajaa vielä toviin tavoittelevani.
Korkeuden lisäksi tämän vuoren toinen haaste liittyy ympäristöön. Ojos del Salado on todellisella syrjäseudulla; Atacaman aavikkoa on kuvailtu yhdeksi maapallon ihmiselle vihamielisimmistä ympäristöistä. Autiomaa on kuiva ja kylmä, varusteissa tulisi varautua 35 asteen pakkasiin, koviin tuuliin ja monin tavoin ankariin olosuhteisiin.
Ojos del Salado oli ollut jo jonkin aikaa listallamme, mutta Matterhornin innostamana olimme halunneet testata teknisempiä haasteita. Ojos del Salado on vaellushuippu, jossa teknisemmät kohdat ovat helpohkoja kivikko-osuuksia. Mutta nyt, kun seinällä rimpuilu ei tullut kyseeseen, voisimmekin puskea korkeusrajojamme ylöspäin… Voisimmeko? Heikin kuntoutusta valvova fysioterapeutti ei ainakaan kumonnut ajatusta, ja se riitti meille.
Pilvet nousevat Elbrusilla (pohjoisreitti 2019)
Sydämeni oli lähtenyt niin kovalle laukalle, että melkein saatoin kuulla sen poukkoilun, kun istuimme vierekkäin kotisohvalla sormet kuumeisesti näppäimistöillä tanssien ja etsimme palveluntarjoajaa. Olimme pahasti myöhässä, jouluun oli enää kuukausi. Aluksi vaikutti, että ennen tammi–helmikuuta ei ryhmistä paikkoja heltiäisi. Yksityisiä reissuja oppaiden kanssa toki saisi tehtyä, mutta suhtauduin siihen hiukan empien: kyseessä olisi kahden viikon reissu varsin villissä autiomaassa. Meillä ei ollut suosittelijoita ja yksityisen oppaan varaaminen viime hetkellä huonosti toimivan nettipalvelun kautta ilman referenssiä tuntui huolestuttavalta. Jos löytäisimme kunnon ryhmän, olisi todennäköisempää, että oppaat sekä retken tukirakenteet olisivat kunnolliset – ja kuten viimeksi Venäjällä opittiin, hyvä ryhmä selviää yhteistyöllä monenlaisista tilanteista.
Mutta sitten onnisti. Nyt on alle kolme viikkoa lähtöön. Ojos del Salado (6893 m) sekä aklimatisoitumisnousuina Cerro Dona Ines (5095 m) ja toinen tulivuori nimeltä San Francisco (6018 m).
Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.
Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa
Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.
Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus. Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.
Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.
Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo
Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa. Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!
Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.
Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.
Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään. Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?
Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.
Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.
Lumiraja oli yllättävän alhaalla
Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.
– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.
Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.
Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.
Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.
Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman: – Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.
– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.
Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.
Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.
Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen
Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen. Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.
Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet. Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!
Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti: – Yllätys!
Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!
Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä
Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.
– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle. Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!
Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä: – Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!
Veden sulatusta
Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.
Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!
– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!
Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta
Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.
Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.
Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.
Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti: – Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.
Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.
Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.
Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani: – Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?
Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.
Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.
Näkymä terassilta alas iltapäivällä
Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.
Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.
Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.
Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.
Nojasin taaksepäin terassituolillani, käänsin kasvoni aurinkoon ja unohduin tuijottamaan Aosta Valleyn kaunista vuorimaisemaa. Edessäni tuoksui kupillinen herkullista cappuccinoa, ja sormenpäissäni pyörittelin läpinäkyvää muovilusikkaa, jonka upottaisin kohta kuohkeaan italialaiseen jäätelöön. Pienen Saint-Vincent-vuoristokylän raukea tunnelma oli mitä parhain ympäristö rentoutua kahden vuorihaasteen välissä.
Lähdössä ylä-basecampistä alas
Oli vaikea uskoa, että vain muutamia päiviä sitten olin herännyt Elbrusin ylä-basecampissä huiputuspäivän jälkeiseen aamuun:
Viimeinen laskeutuminen ala-basecampiin kului mukavasti Eddien, Heikin ja Miken kanssa jutustellen. Oloni oli juuri sellainen kuin huippupäivän jälkeen kuuluukin: väsynyt ja onnellinen. Vaikka huiputuksen rasitus jomotti lihaksissa ja auringon suun sisälle ja sieraimien sisäpinnoille tekemien polttamien vuoksi syöminen oli hankalaa ja niistin nenänriekaleita, tunsin itseni vahvaksi ja energiseksi. Pidin sitä hyvänä enteenä edessä muutaman päivän kuluttua olevaa Matterhornia ajatellen!
Ala-basecampin suihkun lämpötilavaihtoehdot olivat tuttuun tapaan jääkylmä tai tulikuuma, eikä mitään siltä väliltä, mutta parkkiintunut nahkani kesti hämmästyttävän hyvin kahden edellä mainitun vuorottelua. Kun kääntelin hanaa laidasta laitaan, keskivaiheilla oli aina sekunnin hetki lähes mukavan lämpöistä vettä. Se sai minut huokaisemaan nautinnosta, kunnes aina puolikasta silmänräpäystä myöhemmin vesi vaihtui jälleen höyryävän kuumaksi tai ratisevan kylmäksi.
En kasvaneesta kylmänsietokyvystä huolimatta kuitenkaan uskaltanut Heikin ja Eddien kanssa uimaan läheiseen vuorijokeen, joka oli lämpötilaltaan sellaista, että melkein saatoin kuvitella sen joukkoon jääpaloja.
Paluumatkan vaelluksen maisemia
Uimapaikka oli pieni, tyyni poukama vuorenrinteeltä syöksyvän joen mutkassa. Saapuessamme poukamalle oli rantaan peruutettu auto, jonka takapenkki ja peräkontti olivat täynnä tyhjiä pulloja –täsmälleen samanlaisia kuin joista olin basecampin keittiössä täyttänyt vesipulloani. Ympärillä parveili joukko paikallisia miehiä, jotka pienellä sähköpumpulla täyttivät pulloja varoen niiden kylkiin liimattujen etikettien kastumista.
Koska vesipullot oli ilmiselvästi tarkoitettu myyntiin, jäimme odottelemaan rannalle projektin päättymistä naureskellen, mitä ”pullotettu vesi” eri paikoissa tarkoittaa: jossain se on puhdistettua ja moneen kertaan käsiteltyä ja huolella vaalitun brändin valovoimalla kirkastettua taikajuomaa. Toisissa paikoissa se on todellakin vain vettä pullossa.
Kun tovin odottelun jälkeen auto oli täynnä täysiä vesipulloja ja miehet kaasuttivat sen takarenkaat rantavettä porskuttaen vesirajasta sivummalle, ajattelimme Heikin ja Eddien uimahetken koittaneen. Rannalle oli saapunut myös muita uimareita, muun muassa pikkuruinen leikki-ikäinen poika isänsä kanssa. Auton siirryttyä rannasta uimarit alkoivat riisuutua mennäkseen veteen. Mutta samantien edellisen auton tilalle peruutti toinen, joka oli odottanut vähän matkan päässä ensimmäisen täyttöoperaation ajan. Voi ei, myös toinen auto oli täynnä tyhjiä pulloja – tässä menisi ikuisuus!
Uimaan menossa olleet Heikki ja Eddie pysähtyivät rantakiville, kun vesiprojektia puuhaavat miehet työnsivät sähköpumpun takaisin veteen ja alkoivat täyttää uusia pulloja. Poukama oli niin pieni, ettei uimaan mitenkään voinut mennä muualta kuin juuri pumpun vierestä. Mutta pumppua hoidellut mies virnisti leveästi ja huitaisi kädellään kylmässä säässä hytiseville uimareille luvan mennä veteen. Samalla näin, kuinka hänen suupielessään olleesta tupakasta putosi veden pinnalle pitkä tuhkatorni, joka imeytyi suoraan pumpun sisäänottoletkun suuhun.
Niin katselin, kuinka kylmyydestä sinertävät vuorikiipeilijät ähisten pesivät huiputustahmat poukamaan sähköpumpun imaistessa varmasti suurimman osan aromeista kaupan hyllyille vietäviin pulloihin. Myös muut uimarit seurasivat perässä, pikkuruinen poika tosin pissasi ensin komean kaaren poukamaan rantakiviltä veteen. Maassa maan tavalla!
Huiputusjuhlien herkkuja
Viimeisellä illallisella ala-basecampissa messikeittiön henkilökunta yllätti meidät perusteellisesti. Ruokailun päätyttyä yhtäkkiä messin kauittimista jyrähti täydellä volyymilla Queenin “We are the champions”. Laulua Freddie Mercuryn johdolla laulava messihenkilökunta kantoi keittiöstä pöytäämme tarjottimellisen tuoreita hedelmiä (jotka ovat vuorilla harvinaista herkkua) ja kappaleen loputtua he halasivat meitä kaikkia onnitellen huiputuksesta muiden messissä olleiden kiipeilijöiden taputtaessa ja hurratessa ympärillä. Tuskin lienee yllätys, että sain pyyhkiä silmäkulmasta karkailevia kyyneliä. Ehkä osasyy kauniiseen eleeseen se, että ryhmämme oli koko ala-basecampissa asumisemme ajan pyrkinyt auttamaan keittiötä siivoamisessa ja kattamisessa, ja olivatpa Maya ja Angela valmistaneet yhden ateriankin tiimillemme, kun saavuimme leiriin liian myöhään ja nälkäisinä, ja keittiö oli jo sulkeutunut. Niin tai näin, noin kultaista huomionosoitusta ei ole osakseni vuorien majoilla tai leireillä aiemmin tullut!
Italian ilta-auringossa viileä jäätelö suli makoisaksi kookoksen ja suklaan yhdistelmäksi, ja olin vielä siinä autuaassa olotilassa, jolloin muistaa venäläisen vuorimajakahvin karvaan maun, kun hörppää pehmeää italiaisella rakkaudella valmistettua maitokahvia. Kohta tapaisimme Matterhorn-oppaamme Fabrizion ja Carlon. Jännittävää! Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tehdä ja kokea tällaisia asioita. Toki Heikki ja minä olemme valinneet tehdä arkena kovasti – ja usein kelloon katsomatta – töitä, jotta voimme sitten välillä kadota vuorille. Mikään ei ole tullut eteen kannettuna. Mutta hetket, jolloin istuu Alppien ilta-auringon sylissä takanaan Elbrus-huiputus ja ajatuksissa seuraavan aamun lähtö kohti Matterhornia, muistuttavat siitä, että en mistään hinnasta valitsisi toisin. Hymyilin itsekseni ja annoin itseni hetkeksi palata edellisiin päiviin.
Siirtymä Venäjän Kaukasukselta Italian Alpeille oli sujunut yhdessä hujauksessa. Basecampistä lähtö tosin tapahtui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: monta tuntia myöhässä. Apuopas Diman hankkimista kantajista, joiden tehtävä oli auttaa meitä saamaan osa kahdessa erässä ylös kannetuista varusteista alas, yksi oli kadonnut muassaan Michaelin ja Mayan ylävuoristokengät. Itse asiassa tämä kantaja oli lähtenyt liikkeelle jo heti meidän saavuttua huipulta ylä-basecampiin. Siinä kohtaa, kun seisoimme laukut valmiina odottamassa noutamaan saapuvia autoja, kantaja oli viipynyt muutaman tunnin vaelluksella kaksi vuorokautta – eikä vastannut Diman epätoivoisiin puheluihin. Minun kävi sääliksi Dimaa; nuorta, kokematonta miestä, joka oli koko reissun ajan ollut hankalassa tilanteessa ja välikädessä. Hänellä selvästi ei ollut tarpeeksi auktoriteettia, kokemusta tai taitoja tämänkaltaisen matkan johtamiseen, eikä äkkipikainen ja epävakaa pääoppaana toiminut isä tai epäluotettavat opaskollegat tehneet asioita ollenkaan helpommiksi.
Joudimme tosin vielä odottelemaan, sillä autotkin olivat paikalliseen tapaan kolmisen tuntia myöhässä. Lopulta, lähes samalla hetkellä, kun näimme kaukana rinteellä serpentiinitien mutkasta ilmestyvän auton keulan, kantaja pöllähti leiriin muina miehinä ja häkeltyneenä siitä, että hänen yli puolitoista vuorokautta liian pitkään kestänyt kenkätoimituksensa synnytti tiukkaa palautetta. Miehen saapuessa leiriin oivalsin vaatteiden perusteella, että kyseessähän oli sama henkilö, joka oli toiminut mystisenä kolmantena oppaanamme huiputuspäivänä.
Ensimmäinen tekstiviesti perheelle kymmeneen päivään suostui lähtemään kolmen tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki muut autossa istuvat torkkuivat ajomatkan, mutta minä olin kuin tulisilla hiilillä. Ikävä lapsia oli korventanut sydäntä päiväkausia, ja nyt kun viestin lähteminen saattoi olla minkä tahansa mutkan takana, en kertakaikkiaan pystynyt sulkemaan silmiäni.
Huippuhetkimuistoja
Viimeinen illallinen Pyatigorskin keskustan pizzeriassa sujui haikeissa tunnelmissa. Saimme kiipeilykavereiltamme kutsut sekä Tasmaniaan että Skotlantiin. Vaihdoimme tarinoita ja suunnittelimme tulevaa: Angela oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa New Yorkiin, Miken seuraavat haasteet liittyisivät purjehdukseen, Maya aikoi tehdä paluun Australian MasterChefiin, jonka karsinnoissa hän oli edellisenä vuonna edennyt lähes kalkkiviivoille. Suurimman vaikutuksen jälleen minuun teki 73-vuotias Michael: – Seuraavaksi teemme vaimoni kanssa parin viikon vaelluksen Japanissa. Vuorista aion vielä kiivetä ainakin Denalin. Isoisäni kiipesi sen 95-vuotiaana, ja kyllä minussakin vielä sen verran on virtaa!
Varhain seuraavana aamuna nousimme Mineralnye Vodyn lentokentällä koneeseen ja Moskova-pompun kautta päädyimme Milanoon. Heikki vietti lentotunnit untenmailla. Lieneekö johtunut korkeusvaihtelusta, monista vähäunisista öistä, nestehukasta vai kaikkien edellä mainittujen yhdistelmästä, reisilihakseni kramppailivat voimakkaasti molempien lentojen ajan, joten minun kohdallani nukkumisesta ei tullut mitään.
Milanosta vuokrasimme auton, ja parisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtosivat Kaukasuksen kentästä, Alppien huiput piirtyivät taivaanrantaan.
Kaunis Saint-Vincent
Nyt, kaksi päivää myöhemmin hypähdin säikähdyksestä, kun ohitse ajava auto tööttäsi kohdallamme ja heilutin sitten ilahtuneena, kun näin jo useammalta vuoriseikkailulta tutun oppaamme Fabrizion hiuspörrön etupenkillä.
Kaksi lepopäivää oli tullut tarpeeseen. Olimme lopen uupuneita saapuessamme Saint-Vincentin hotelliimme. Lihakset tuntuivat koppuroilta. Unenpuute painoi raskaana kehossa, ja siitä huolimatta sekaisin oleva sisäinen kello herätti minut joka aamu kello 04. Auringonpolttamat olivat äityneet melkoiseksi riesaksi ja vuorotellen niistimme verisiä nenänriekaleita. Vaikka molempien ajatukset olivat jo Matterhornissa ja olimme innoissamme, tunsimme pientä helpotusta, kun Fabrizio viestitti, että sää oli kääntynyt ja olisi turvallisempaa lähteä yrittämään huiputusta päivää aiottua myöhemmin. Lisäpäivä lepoa teki hyvää.
Edelleen keho totteli käskyjä hiukan viiveellä noustessani halaamaan kahvilaan säntäävää opastamme: – Congratulations on summiting Elbrus! Are you ready for Matterhorn? Tomorrow morning we go!
Lähtöä edeltävät päivät ovat innostuksen, jännityksen ja tuskastuksen kitkeränsuloinen juomasekoitus, joka vihloo hampaita ja poreilee kurkussa. Viimeisen viikon ajan olen hiljalleen ratkonut arjen saumoja lanka kerrallaan, jotta voisin kolmeksi viikoksi ravistaa rutiinien viitan harteiltani. Iltaisin olen meditoinut, hiljentänyt mieltä ja valmistanut sitä nauttimaan jokaisesta sekunnista, mutta myös kuunnellakseni kehoani. Se kertoo minun olevan valmis.
Näkymä Elbrusin rinteeltä auringon noustessa
Voi kuinka lujasti halasin – ja silläkin uhalla, että kaverit näkisivät – tytärtä tänä aamuna, kun saatoin hänet koululle, josta isänsä noutaisi hänet koulupäivän päätyttyä.
Olenko kertonut, että hän on enää vain muutaman sentin minua lyhyempi? Ensimmäisen vuorireissuni alkaessa lähtiäisiksi halatessamme hän painoi kasvonsa vatsaani vasten. Nyt vaaleansiniset silmät katsoivat omiini melkein samalta korkeudelta. Ennakkoikävän keskellä myös toisenlainen haikeus kouraisi vatsaa.
Tytöt vauhdissa viime kevään Sri Lankan matkallamme
Kiipeilyparini, puolisoni Heikki osaa suhtautua lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen hienolla tavalla; innostuneesti ja sen sijaan, että kokisi menettävänsä taakse jäävät asiat, hän onnistuu aina iloitsemaan uusista muodoista, joita suhteet hoivattaviimme saavat.
Olen minäkin valtavan ylpeä tavasta, jolla lapset ottavat koko ajan vahvemmin oman paikkansa tässä maailmassa. Vaikka pieni käsi ei enää yhtä usein tartu sormiini ohjausta kaivaten, onneksi saan yhä olla opas ja turvapaikka.
Pieni tyttöni kauan sitten, eli ihan eilen
Mutta. Lieneekö se sitten enemmän “äidin luopumisen tuskaa” -juttu, ajan kultaamat muistot vai omaa kasvukipuiluani, mutta aina välillä niin kovin kaipaan hetkiä, jolloin pieni pellavapää kietoi pehmeät käsivartensa säärieni ympärille ja silmät tuikkien kohotti harvahampaisen hymynsä kohti omaa supersankariaan – äitiä.
Siinä kadulla seistessämme vatsanpohjassani kouri jo valmiiksi tulevien viikkojen ikävä. Pyyhkäisin vaalean suortuvan korvan taakse, rutistin lujaa ja suukotin poskea kaverinolostuksen vaaraa uhmaten. Yritin nielaista kurkussa puristavan möhkäleen ja sanoa reippaalla äänellä samat sanat, jotka sanon joka aamu hänen lähtiessään kouluun:
– Rakastan sinua. Mene reippaasti ja turvallisesti!
Siniset silmät katsoivat minuun, huulille nousi lempeä, hiukan ilkikurinen hymy:
– Jos säkin meet!
Sitten tyttöni kääntyi ja esiteinin arvokkuudella käveli kohti koulun pihalla odottavia kavereita, – mutta kääntyi vielä kerran, kahdesti ja vielä kolmannenkin kerran heiluttamaan. Sitten hän kohtasi ystävänsä, ja kikattaen he katosivat pihassa vellovaan lapsimassaan. Matkalla takaisin kotiin laukkuani hakemaan tuttuun tapaan itkin silmäni turvoksiin. Kotirapun ovella pysähdyin, vedin syvään henkeä ja annoin seikkailun laskeutua minuun.
Elbrusin huipulle yritin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 eteläistä reittiä, mutta vuoristotauti katkaisi tien. Päätimme “kostoksi epäonnistumisesta” palata vaativampaa pohjoisreittiä ja kiivetä vuoren kuten se on tarkoitettu: laaksosta laaksoon, ilman lumikissoja ja moottorikelkkoja. Uutta mahdollisuutta olemme saaneet odottaa pari vuotta. Matterhornin taas olin uskonut siintävän vielä pidemmän matkan päässä. Kunnes luotto-oppaamme Fabrizio yllättäen sanoikin meidän olevan valmiita – kunhan tekisimme lujasti töitä.
Nyt ollaan tässä. Odotus on takana, ja työ on tehty. Yleensä vuorelle lähtiessä minua on riivannut pieni epävarmuuden tunne siitä, olenko tehnyt tarpeeksi, ja olisinko voinut valmistautua paremmin. Tällä kertaa se tunne on poissa. On ilahduttavaa huomata, ettei kyse ole loputtomasta perfektionismin spiraalista, vaan aidosti tavoitetasoon kytketystä odotusarvosta, jonka tunnen nyt saavuttaneeni. Se tekee poreilevan odotuksen pohjavirtauksesta vakaamman.
Jännityksen ja innostuksen keskellä yksi tunne nousee ylitse kaiken. Saan olla kiitollinen paljosta.
Mahdollisuuksista tavoitella näitä unelmia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen rakentaa oman onnensa ja mahdollistaa omat unelmansa. Olen tehnyt paljon töitä rakentaakseni polkuni sellaiseksi kuin se on, ja tehnyt – ja edelleen teen – valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Samalla olen erittäin tietoinen siitä, kuinka moni asia vaikuttaa mahdollisuuksiini kokea tällaisia asioita.
Merkityksellisyyden ulottuvuudesta, jonka rakkaus vuoriin on tuonut elämääni. Se on muuttanut minua perusteellisesti ja lopullisesti – parempaan suuntaan. Olen aina kuin ensilennolleen lähtevä astronautti, joka astuessaan avaruussukkulaan pysähtyy oviaukkoon ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Vaikka astronautti tietää palaavansa pian, ei hän oikein osaa ajatella aikaa matkan jälkeen. Kuinka voisi etukäteen tietääkään, miltä maapallo näyttää läheltä sen jälkeen, kun on katsonut sitä avaruudesta?
– Okei, ehkä hiukan dramaattinen vertaus, mutta halusin välittää sinulle ajatukseni siitä, kuinka jokainen matkamme on minulle seikkailu suureen tuntemattomaan, ja kuinka jokainen vuori opettaa minulle uutta, sekä itsestäni että tästä maailmasta.
Perheen ja ystävien – ja tietenkin blogijoukkueeni – tukiverkosta, joka jaksaa kannustaa meitä arjen harjoitusrutistuksissa, rohkaista tarttumaan haasteisiin ja myötäelää matkalla. Kotijoukot ovat ihan valtava voimavara. Esimerkiksi rakkaat appivanhempani Eeva ja Markku ovat väsymättömät kannustajamme: aina tavatessamme he muistavat kysyä, miten harjoittelu etenee, ja tämän kesän pitkillä pyöräreissuilla he olivat välillä kesämökiltä käsin seuranneet etenemistämme WhatsAppin jaetun paikkatiedon kautta!
Lasten toiset vanhemmatkin osallistuvat ja sumplivat sujuvasti kiipeilyreissujen aiheuttamat aikataulumuutokset kalentereihinsa. Kaikki jaksavat kysellä kuulumisia, seurata vointia ja kuunnella suuria suunnitelmiamme. Se saa tuntemaan olon arvokkaaksi ja pistää mielen nöyräksi. Kiitos teille jokaiselle!
Nyt nielen kyyneleeni, painan julkaisupainiketta ja suljen läppärin kannen. Valtava, kolhuinen, keltainen varustesäkki notkauttaa polvia, kun heitän sen olkapäälle.
Nyt mennään – tule mukaan!
p.s. Tuttuun tapaan pyrin päivittämään reissukuulumisia Facebookiin ja Instagramiin silloin, kun verkkoon pääsen. Koko tarinan kerron sitten täällä blogissa palatessani.
..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!
Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”
Kaukasuksen maisemia 2016
Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.
Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!
Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.
Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀
Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.
Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.
Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.
Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty. Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.
Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!
Lohjalle lähdössä
Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä! Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.
Aina eivät pyöräilytkään mene ihan suunnitelmien mukaan
Bussilla pyöräkorjaamolle
Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.
Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.
Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.
Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla. Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla
p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?
