Tag: Mount Ushba

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoin tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Musertava tavoite – Vuorenvalloitus 2021

Olin kynsin ja hampain takertunut ajatukseen Denalin kohtaamisesta 2021. Mutta lopulta oli uskottava, että vaikka kuinka ensi vuoden kalenteria rukkasi, ei sinne mitenkään päin sopinut kuukauden reissu Alaskaan.

Niinpä laskeutuessamme Matterhornin huipulta, avautui keskustelu seuraavasta kiipeilyhaasteesta. Oppaamme Fabrizio ja Enrico innostuivat heittelemään mitä erilaisimpia ehdotuksia, joita me sitten Heikin kanssa pyörittelimme.

Lopulta idea yksinkertaisuudessaan oli selkeä: Olen kiivennyt Alppien korkeimman huipun Mont Blancin kahdesti. Nyt laskeuduimme parhaillaan Matterhornilla. Kolmesta Alppien klassikkohuipusta vielä kohtaamatta on vuorikiipeilijöiden legendaarinen Eiger.

Eiger – kuva: L.Terray

Mont Blancia ja Matterhornia matalampi, tekninen Eiger (3970 m) on tullut kuuluisaksi erityisesti pahamaineisesta pohjoisseinämästään, jonka selvittäminen on monen kiipeilijän uran huippuhetki. Vaikka pienen kiipeilytiimimme taidot eivät pohjoisseinämälle vielä riittäisi, Fabrizion mukaan huipulle vievä traverse-reitti olisi kunnon harjoittelulla tehtävissä. Tunsin tutun kutinan vatsanpohjassani ja näin Heikin silmien syttyvän. Mieletöntä, kuin klassikkohuippujen myötä Alppien ympyrä sulkeutuisi!

Matterhornin laskeutumisen ja seuraavan kiipeilyhaasteen tunnelmia

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki – ei läheskään:
Muutama viikko Alpeilta paluun jälkeen eksyimme Heikin kanssa katsomaan kiipeilyvideoita YouTubessa. Yhtäkkiä ehdotettujen videoiden listalla näkyi tuttu nimi.

Ensimmäisellä, epäonnisella Elbrus-reissullamme (2018), jonka tavoitteena oli Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Euroopan mantereen korkeimman huipun huiputus eteläistä reittiä, kirjoitin näin:
“Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.” (koko teksti täällä: Elbrus high-way ja basecamp)

Myöhemmin samalla reissulla oppaamme Viktor kertoi kiivenneensä Ushballe (tekstissä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen).

Syksyllä 2019 näin Ushban pirullisen kaksoissarven uudelleen kiivetessämme Elbrusille uudelleen, haastavampaa ja villimpää pohjoisreittiä (ja tällä kertaa mentiin huipulle asti). Enkä saanut silmiäni irti Ushbasta. Se on maaginen! Tuolloin päätin saman kuin vuotta aiemmin: kiipeäisin sen vielä…kunhan vaan aika olisi oikea.

Nyt sitten siinä kotisohvalla huomaamattamme olimme ajautuneet tuijottamaan Ushba-videon toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme tutkia sen kiipeämisen haastavuutta. Teknisesti riittävät ovat taidot opittavissa vuoden aikana. Mutta suurin haaste taitaa olla muualla: vuori on erittäin syrjäinen ja kuuluisa arvaamattomista ja kammottavan huonoista sääolosuhteista, joiden ansioista huiputuksen onnistuminen on harvinaista. Lisäksi oman hankaluutensa aiheuttaa sijainti Venäjän ja Georgian rajalla. Sijainti ja olosuhteet yhdistettynä tekniseen haasteeseen, ja vaatimustaso alkaakin olla melkoinen. Monet Ushballa kiivenneet kuvailevat olosuhteita vielä jälkikäteenkin värähtäen.

Ushba – kuva: AlexClimb

Yksi asia johti toiseen. Lähetimme kiipeilytaitomme parhaiten tuntevalle Fabriziolle “Uskotko, että pystyisimme tähän?” -kysymyksen. Parin hytisyttävän odottelupäivän jälkeen luotto-oppaamme oli tehnyt taustatutkimuksen ja vastasi hämmästyttävän tarkalla reittianalyysillä. Tuomio oli, että tiukalla harjoittelulla se olisi teknisesti mahdollinen – mutta Fabriziokin totesi, että olosuhteet olivat epävakaat ja hankalat, ja ne vaikeuttaisivat kiipeämistä.

Fabriziota myötäileviä lausumia antoivat haastattelemani harvat kiipeilijät, jotka ovat vuorella olleet.

Asiat etenivät kuin itsestään, ja Georgian puolelta löytyi suositeltu ja luotettavalta vaikuttava palveluntarjoaja Alex, jolle toimitimme kiipeily-cv:mme ja listan kysymyksiä. Pitkän keskustelun jälkeen ensi vuoden toinen kohteemme lukittiin Kaukasuksen erämaahan.

Jännityksen käärmeet kiemurtelevat vatsani pohjalla. Niskan kuntoutus ja treeniohjelman suunnittelu ovat nyt kriittisiä, jotta pääsemme aloittamaan valmistautumisen kahteen vaativaan haasteeseen.

Miksi sitä tuleekin aina valinneeksi kohteet, joiden kanssa ei taatusti pääse helpolla? Ehkäpä siihen parhaiten vastaavat tulevan Ushba-oppaamme Alexin kiipeilyohjelma-ehdotuksen ensimmäiset rivit:

Here She is, The Queen of Caucasus, majestic, inaccessible, willful and proud mountain – Ushba. Ascent of Mount Ushba is difficult both technically and psychologically, the mountain gets on the climber, tries to break him down, to force him to give up before the Summit. It is impossible to tell, what the climber feels standing on the top, among the curling clouds, there, where two worlds are merging the reality and the eternity”.

Kuva: Internetin yleiset lähteet

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén