Tag: päiväkirja

Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!

PÄIVÄT 1–3: WESSUSTA MOSHIIN JA ODOTUSTEN UUDELLEEN-KALIBROINTIA

Jouluaaton iltapäivän maisema oli juuri alkanut sinertää, kun astelin sitten lentokentän turvatarkastuksen portista. Tämä oli ensimmäinen soolo-seikkailuni vuorilla vuosikausiin – seitsemän päivän vaellus Machame-reittiä kohti Afrikan mantereen korkeimman vuoren huippua oli kuitenkin täsmälleen se, mitä tarvitsin haastavan syksyn jälkeen: Vuorimaiseman suunnattomuus saa minut aina muistamaan oman mitättömyyteni maailmankaikkeuden mittakaavassa – ja se puolestaan antaa ihanan vapautuksen elää hetkessä ja antaa ajatusten virrata tuulen pyörteissä.

Ensimmäinen lento Tukholmaan sujui pohjoismaisen vähäeleisesti, mutta yölento Arlandasta Etiopian Addis Abebaan olikin sitten jo afrikkalaiseen tapaan vauhdikasta menoa: ääriään myöten täyteen pakattuun koneeseen “vain viisi ensimmäistä mahtuu mukaan” -strategialla työntyvistä matkustajista monet olivat olivat käyttäneet pakkaamisen kanssa melkoista luovuutta. Lentokoneen henkilökunta pusersi käsimatkatavaroina toimivia valtavia Ikea-kasseja koneen käytävien ylälokeroihin, lenkkien alle ja lopulta käytäville. Paikkani yölennolla oli vähintäänkin tukala: takimmaisessa rivissä vailla mahdollisuutta taittaa istuinta taaksepäin ja naapurinani niin suurikokoinen mies, että hän joutui nostamaan penkkien väliset käsinojat ylös mahtuakseen tuoliinsa. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä johtuen – mielialani oli suorastaan vallattoman hilpeä: olimme todella matkalla seikkailuun!

Aamuvarhainen koneen vaihto Etiopian Addis Abebassa oli niin ikään jännitysnäytelmä, joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta, että olin aikaisemmista Afrikan reissuista oppineena valinnut lennot useamman tunnin vaihtoväleillä. Koneen lähtöaikaa siirrettiin ja lähtöporttia vaihdettiin useita kertoja. Lopulta meidät pakattiin koneeseen, joka lähtöporttitietojen mukaan oli menossa Maputoon!

– Ei huolta, sinne vaan! huikkailivat lentokoneen henkilökunnan jäsenet, kun epätietoiset ja huolestuneet matkustajat yrittivät varmistaa, olikohan kone mahdollisesti menossa edes oikeaan maahan. Hakuna matata – naureskelin itsekseni ja koetin samalla luoda jonkinlaista varasuunnitelmaa, josko vaikka huomaisinkin lennon jälkeen astuvani ulos koneesta Mosambikin pääkaupungissa.

Kohde oli kuin olikin oikea!

Noin tunnin ajomatkan päässä Kilimanjaron Machame-reitin lähtöportilta sijaitseva Moshi-kylä valmistautui juuri joulupäivän viettoon, kun lentokentältä minut noutanut nuhjuinen Toyota kaarsi Bristol Cottages -hotellin pihaan. Ajomatka oli tarjonnut jo hiukan näkymiä Kilimanjarolle ja kylän kadut tuntuivat yllättävän tutuilta – toki edellisen kerran täällä ollessani kuusi vuotta sitten, olimme viettäneet useamman päivän Moshissa. En kuitenkaan ollut osannut aavistaa muistavani näin hyvin sokkeloisia ja ruuhkaisia katuja!

Innostuneena säntäsinkin heti ulos hotellin portista piittaamatta jo hämärtymässä olevasta illasta. Pian kuitenkin huomasin, kuinka suuri ero on matkustaa yksin tai raamikkaan kiipeilyparini kanssa. Paikallisten mielenkiinto yksin kylän kujilla liikkuvaa vaaleaa naista kohtaan oli sen verran runsasta, että jo parin korttelin päässä totesin viisaimmaksi palata hotellin porttien suojaan ja tehdä uuden reissun aamulla.

Seuraavana aamuna istuin aamiaispöydässä, kun luokseni asteli pitkä ja harteikas mies – palveluntarjoajan edustaja kannoillaan iäkäs, pienikokoinen ja hintelä mies, joka paljastui pian Leonard-oppaakseni. Seuraavan tunnin ajan kävimme läpi vaellussuunnitelmaa, tarkistimme varusteeni sekä tutustuimme toisiimme. Periaatteessa pääasiat tuntuivat olevan kunnossa mutta pettymyksiäkin syntyi:

Olin halunnut nimenomaan liittyä kiipeilyryhmään. Mutta nyt alkoi selvitä syy palveluntarjoajan mystisyyteen koskien ryhmän muita jäseniä: ryhmää ei itseasiassa ollut olemassakaan. Oli ainoastaan yksi pariskunta, joka oli varannut yksityismatkan. Käyttäisimme samaa leiriä, mutta muilta osin olisin kahden kesken Leonardin kanssa.

Olin pettynyt: Preferoin aina pienempiä, joustavampia ja nopeampia kiipeilyryhmiä, sillä isoissa ryhmissä kaikki tekeminen ottaa aikaa – ja jatkuvasti jollain on vessahätä tai sukka rypyssä. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ajatusten vaihtaminen yhteisen ruokapöydän ääressä messiteltassa ovat kuitenkin mielestäni yksi kiipeilyreissujen parhaimpia anteja.

Jos nyt saisinkin päättää etenemisen tahdin ja nauttia omasta rauhasta kiipeilyn aikana, tämä sosiaalinen ulottuvuus jäisi pois. Olisin yksin – lukuunottamatta Leonardia. Opas oli jo 23 vuoden ajan kiivennyt vuorelle noin 15 kertaa vuodessa, joten tietämyksestä ja tarinoista ei varmasti olisi pulaa – mutta tämän englanninkielen taito oli sen verran niukka, ettei luvassa olisi kovinkaan laajamittaisia keskusteluita.

Afrikka on kuitenkin Afrikka – ja aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että tämänkaltaisissa tilanteissa on turha harmistua. Helpompaa on resetoida omat odotukset kuin ryhtyä reklamoimaan. Niinpä nollasin mielen kävelyllä halki nyt aurinkoisen Moshin edelliseltä kerralta tuttuun Union Cafe -kahvilaan ja pakkasin varusteet valmiiksi aamun lähtöä varten.

Illan hämärtyessä istuin hotellin ravintolan terassilla ja hengitin syvään lämpöiseltä hiekalta tuoksuvaa ilmaa. Tuntui uskomattomalta, että olin täällä, valmiina aloittamaan seikkailun – huomenna mentäisiin!

Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin

Aamukahvimuki tuoksuu ihanalta, kun istun tässä takapihamme puutarhasohvalla. Pörröinen kissavanhuksemme kuorsaa vieressä ja etäältä kuuluu lokkien huutoja.

Eteisessä valtava varustevuori odottaa tilataksin saapumista. Eilen vein tyttären isälleen ja jouduin paluumatkalla pysähtymään bussipysäkille, kun en enää nähnyt tietä ennakkoikävän kyyneliltä.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Ensimmäisellä kerralla lähtiessäni vuorireissuun tytär oli seitsemänvuotias. Nyt hän on minua pidempi 16-vuotias nuori nainen, jolla teinien tapaan on aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi. Mutta reaktio vuorille lähtööni on hellyttävällä tavalla samankaltainen kuin seitsemänvuotiaalla; pari viimeistä päivää on lennetty herkässä ilmanalassa, jossa pienikin vastatuuli saattaa puhaltaa myrskypilvet taivaanrantaan.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuonna 2019 Elbrusilla juttelin uusiseelantilaisen Miken kanssa lapsista. Hän puhui tyttäristään:

– Aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat hauraita. He tarvitsevat vanhempiaan erilaisella tavalla ja jopa enemmän kuin pieniä ollessaan. Siksi lykkäsin Mount Everest -kiipeilyäni, kunnes molemmat tyttäreni olivat parikymppisiä. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin itselleni sattuvan jotain. En vain halunnut olla poissa heidän luotaan niin montaa kuukautta noina tärkeinä vuosina.

Tuolloin en ymmärtänyt, mistä Mike puhui. Nyt ymmärrän jokaisen sanan kirkkaasti. Kuten ennenkin, tytär viettää kiipeilyajan isänsä, toisen vanhempansa luona. Mutta aivan erityisellä tavalla kuukauden ero hänestä tuntuu nyt vieläkin kipeämmältä kuin aikaisemmin.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Tässä hetkessä tunnen vain suurta iloa. Minua ei jännitä samalla tavalla kuin aiemmin. Ei, vaikka treenikauden loppuvaihe ei mennyt ihan toiveiden mukaan sairastelun vuoksi. Tunnen päättymässä olevan pitkän odotuksen huojennusta, kaipuuta vuorille ja pientä ihanaa kuplintaa – olen palaamassa toiseen kotiini. Ihanaa, että olet mukana seikkailussa!

Yhteydet Kirgisiassa ja syrjäisillä Pamir-vuorilla ovat huonot, joten tulevina viikkoina “no news is good news”. Laitan kuulumisia sosiaalisen median kanaviini (Facebook ja Instagram) mahdollisuuksien mukaan.
Jos haluat ajantasaisimman tiedon ryhmämme tilanteesta, sen saat palveluntarjoajamme sivuilta . Sinne päivittyy GPS-sijaintimme ja sinne ryhmänjohtaja päivittää satelliittipuhelimen välityksellä lyhyitä tiedonantoja nousun etenemisestä.

Blogissa tarina alkaa sitten elokuussa, kunhan olen kotiutunut reissusta. Mutta kuten aina, olet matkassa mukana, rakas Vuorenvalloituksen seuraaja. Tunnen läsnäolosi rinteellä joka askeleessa ja olen siitä onnellinen!

Lentokenttätaksi kaartaa etupihalle. Viimeinen rapsutus kissavaarille, jonka hoitaja saapuu tuota pikaa. On aika.

Mennäänkö?

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuorenvalloitus 2021: häkellyttävä Georgia

Espoo, Suomi – Tshukmari, Georgia

Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.

Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.

Heikki aamu-unilla Riian lenkentällä

Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.

Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.

Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!

Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.

Prometheus Cave

Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.

Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.

Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.

Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:

– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!

Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.

Alex ja kyytimme

Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:

– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.

Tältä näytti alueen sää, kuva Alex

Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.

Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!

Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.

Liikennettä georgialaiseen tapaan

Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.

Oikealla jumiin jäänyt pikkubussi, vasemmalla Alex kiertää autollaan bussia päästäkseen hinaamaan bussia.

Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:

– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.

Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:

– Tuolta voit hakea sen.

Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.

– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:

– If a Russian man has paid money, he will catch anything!

Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.

Vilpoisa pulahdus vesiputoukseen

Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:

– Ushba!

Ensinäkymä Ushban etelähuipusta

Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.

Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.

Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.

Valkoinen huippu kaukana on Layla

Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.

Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.

Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.

Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.

Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.

Svaneti-nainen lakaisutauolla

Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.

Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.

Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.

Majoituksemme

Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.

Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?

Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén