Tag: Rifugio Carrel

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita

22.7.2020: Matterhorn Italian puolelta, Lion Ridge Route, Cervinia – Carrel Hut

Yö oli painajaisten täyttämä. Vaikka mieleni oli näennäisen levollinen, pimeys taisi houkutella möröt liikkeelle. Herättyäni ties monennenko kerran kauhusta henkeä haukkoen, tarkastin ajan ja mietin, ettei kai pisinkään yö loputtomiin kestä. Kello oli vasta 04, mutta uni ei enää sinä yönä luokseni löytänyt – se siitä pitkästä levosta ennen isoa puristusta!

Kiipeilytiimi valmiina lähtöön – jälleen vesisateessa:
Vasemmalta oikealle Heikki, Fabrizio, Enrico ja minä

Kuudelta, kun kiipeilyparini aukaisi silmänsä, hän löysi minut istumasta sängyn laidalta. Yritin paikata kantapäideni valtaviksi kasvaneita, tulehtuneita rakkoja.

Tarkastimme sääennusteen: koko viikon ennusteet olivat lupailleet aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä – kunnes eilen povausten riveille ilmestyi vesipisaroiden ja myrskypilvien kuvia. Periaatteessa sääikkunan pitäisi riittää, mutta vuorten arvaamattomuutta on saatu ennenkin todistaa. Jännityksen solmu tuntui vääntelehtivän vatsani pohjassa.

Reittimme kulkisi kuvan vasemmasta reunasta ylös, jäätikön ylitys. Carrel Hut näkyy ylhäällä keskellä pienessä pykämässä vuoren rinteellä – niin lähellä mutta niin kaukana

Viime syksyn ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltä tuttu Enrico tulisi toiseksi oppaaksemme (reitin vaatimustaso edellyttää, että joka oppaalla on vain yksi asiakas). Huomattavan paljon Matterhorn-kokemusta omaava Enrico kiipesi viimeksi oman asiakkaansa kanssa, ja miehen komentelevalta ja jopa hiukan töykeältä tuntunut toiminta oli jäänyt mieleeni. Opas on vuorilla auktoriteetti, mutta johtaa voi niin monella tavalla. Minä ja Heikki molemmat olemme vahvoja ja temperamenttisia luonteita, joten erityisesti kovan paineen alla ryhmän sisäisen kemian pitää ehdottomasti toimia. Halusin varmistaa ennakkoon hyvän tiimin ja Fabrizion ehdottaessa Enricoa toiseksi oppaaksi, olin tuonut huoleni julki. Fabrizio kuitenkin rauhoitti minua toteamalla, että Enricon viime kertainen asiakas oli merijalkaväen sotilas ja ultramaratoonari. Tilanne oli vaatinut pienikokoiselta pörröpäiseltä italialaiselta tiukempaa haltuun ottamista. Ja totta. Nyt kohtaamamme Enrico oli todella lämminhenkinen, nauravainen ja innokas opettamaan meitä tiedonjanoisia.

Kello 8 olimme saman hissiaseman pihassa, josta viime syksynä astelimme loskan ja veden sekaiseen sumuun.

Kun nyt viikon taukoamattoman auringonpaisteen jälkeen vesipisaroita alkoi ropista kasvoillemme, “ei voi olla totta” -ajatukset vyöryivät varmasti jokaisen mieleen, mutta kukaan ei sanallakaan kommentoinut sadetta. Sää oli mitä oli, nyt mentiin!

Sateen jälkeen meidät palkittiin sateenkaarella

Onneksi noin tunnin kuluttua aamulta tuoksuva tuuli puhalsi pilvet syrjään, ja aurinko ilmestyi näkyviin ensimmäiselle välietapille, Rifugio Duga del Abruzzi -majalle astellessamme. Matka poikki polveilevien, ruohon ja kukkien täplittämien kivikkoharjanteiden oli edennyt huomattavasti viime kertaa nopeammin, vaikkakin matkalla ylitettävät joet olivat huomattavasti vuolaampia. Muutaman vuoden sukellusharjoittelun myötä olen aika hyvin selättänyt vanhasta onnettomuudesta johtuvaa vesipelkoani, mutta aggressiivisesti kuohuen kivien välissä pyörteilevä vesi saa edelleen polveni tutisemaan. Mietin, mitä Enrico mahtoi ajatella, kun “peloton vuorenvalloittaja” pyysi ottamaan kädestä kiinni vuorivirran ylityskohdassa.

Joskus tarvitaan, että joku ottaa kädestä parin ratkaisevan askeleen ajaksi
kuva: Fabrizio

Majalta matka jatkui ylemmälle rinteeseen, ja maasto muuttui nopeasti. Huomasin muistavani reitin yllättävän hyvin, mutta samaan aikaan oli kuin olisin ollut aivan eri vuorella kuin viimeksi. Kivinen, jyrkästi nouseva rinne pisti puhaltamaan ja sytytti reisi- ja pohjelihakseni tuleen, mutta vetisen jään ja irtolumen puuttuessa matkanteko sujui ripeämmin ja ilman kompurointeja ja liukasteluita. Sumuttomassa säässä saatoin katsoa yli Breuil-Cervinia-kylän, pitkälle kapean Aostan laakson mutkaisiin maisemiin. Vihreys ja auringon leikki turkoosien vuorijärvien pinnalla sai liikutuksen kaulukset kiristymään kaulallani. Outo kotoisuuden tunne vyöryi taas ylitseni, ja hiljaa hymyillen käänsin katseeni takaisin eteeni kivikkoiselle polulle. Voi kuinka rakastan kiven tuoksua!

Fabrizio ja minä kivikossa
kuva: Enrico

Korkeammalla rinteellä sijaitsevan jäätikön poikkisuuntainen ylitys (eli traverse) pysäytti rivakan etenemisen toviksi. Jyrkkää seinämää pitkin kohti laaksoa nuolen muotoisena syöksyvän jääkiilan kunto ei selvästi ollut oppaiden mieleen. Tiukasti varmistaen ja hakut syvälle lumeen iskien etenimme yli petollisen liukkaan, kostean lumen peitossa vaanivan jäisen seinän. Matkalla pohdin, että minun silmääni jäätikkö oli reunalta käsin näyttänyt varsin harmittomalta, mutta vain muutama askel paljasti polun liukkauden ja jyrkkyyden sekä ylhäältä valuvan lumen uhan. Tein pienen muistiinpanon mielessäni, että pitää opetella enemmän lumen ja ympäristön lukemista.

Jäätikön alalaidassa, ensin tarvoimme ylös lumessa muutaman sata metriä – ja sitten tuo tiukka traverse oikealle
Enrico varmistaa Heikin jääseinän ylityksen ensimmäistä vaihetta

Heikki oli tänään väsynyt ja eteni normaalia hitaammin. Myös hän oli nukkunut edellisen yön huonosti, ja ehkäpä minulle mukavalta tuntunut laakson kuumuus oli aiheuttanut nopean aineenvaihdunnan omaavalle kiipeilyparilleni nestehukkaa. Olimme todella hyvin aikataulussa, joten majalle ehtimisestä ei ollut huolta, mutta pakko myöntää, että olin vähän huolissani. En siitä, etteikö Heikki perille pääsisi – miehessä on kestävyyttä, sisua ja voimaa kuin pienessä kylässä. Mutta mietin palautumista ensi yön suoritusta ajatellen: Kylmällä majalla nukkuminen olisi joka tapauksessa niin ja näin. Vettä oli rajallisesti mukana, ja nestehukan paikkaaminen olisi korkealla haastavaa. Toipumiseen hyväkuntoisenakaan ei ole huiputusta edeltävinä tunteina kovin paljon aikaa, saati sitten valmiiksi uupuneena tai kipeänä.

Matterhornin ja viereisen vuoren välisen huikaisevan kapean ja tuulisen Colle del Leonen satulaharjanteen ylitys 3580 metrissä on viimeinen vaihe ennen teknisempää nousua. Pitäessämme satulan reunamilla kivien suojassa evästaukoa, ilmestyi näkyviin toinen, aiemmin ohittamamme kiipeilijäryhmä. Kun siirryimme tauon jälkeen pystysuorien kiviseinien haastavalle osuudelle, Fabrizio ja minä lähdimme ensimmäisenä parina liikkeelle. Syystä tai toisesta toinen ryhmä päätyikin kiipeämään jälkeemme, ennen Heikkiä ja Enricoa. Minulle on tärkeää kiivetä lähellä pariani silloinkin kun olemme eri köysistöissä, ja erilleen joutuminen synnyttää epämiellyttävän tunteen siitä, ettemme voi toimia tiiminä ja tarpeen tullen rohkaista ja auttaa. Fabrizio kuitenkin eväsi toistuvasti pyyntöni odottaa:

– We wait up. This is too exposed. It’s too risky.

Seinällä

Etenimme nopeasti. Seinät olivat yhtä pystysuoria kuin viimeksikin, mutta köydet eivät olleet umpijäässä. Kengänkärjet löysivät pitävän otteen kivestä. Ehkäpä selkäni oli nyt vahvempi ja jaksoin vetää itseäni ylös. Jokainen lihas kehossani sykki liikettä, kuin vuoresta olisi virrannut energiaa. Ilma oli kylmentynyt, ja aurinko mennyt taas pilveen. Lumi tuoksui meitä ympäröivässä viimassa ja täytti mieleni vapaudella: tässä minä toteutin unelmaani. Voi kun olisin vain voinut olla lähempänä Heikkiä ja jakaa nämä askeleet kera parini, jonka kanssa olemme niin lujasti tehneet töitä tämän mahdollistamiseksi! Mutta Fabrizio oli järkähtämätön. Olimme jonon keulassa, mikä on hyvä ja monessa mielessä turvallinen paikka kiivetä ja näillä paljailla seinämillä pysähtely kasvattaisi riskejä turhaan.

Vaikka kaipasin pariani, en kiivennyt yksin. Mitä ylemmäs nousimme rinteellä, sen vahvemmin tunsin isän läsnäolon. Isäni ei ehtinyt nähdä toista yritystämme vuorella, jota hänkin Alppeja rakastavana piti suuressa arvossa, vaan hän nukkui pois vain muutamia kuukausia sitten jättäen sydämeni surusta ruvelle. Isän menetys on ollut minulle raastava kokemus. Kai se niin on, että voimme yrittää kuvitella rakkaasta luopumista ja muka valmistautua siihen. Mutta ennen kuin se oikeasti osuu kohdalle, ei meillä ole käsitystä siitä, millaiselta tuntuu menettää elämän peruspilareita muovaamassa ollut ihminen – ja hyvä niin. Jossain vaiheessa surutyön kuukausien aikana mieleeni takertui ajatus, että Matterhornin huipulta saisin kuiskattua hyvästini vuoriviimaan ja ehkä suru hellittäisi otettaan.

Nyt isä oli lähellä, jokaisessa askeleessa. Fabrizio taisi huomata jotain, sillä valmistautuessaan liidaamaan pitchin (köydenmitan) siniharmaata sileää kalliota, hän kääntyi puoleeni ja kysyi odottamatta, mitä mietin. Luomien taakse patoutuneet kyyneleet purkautuivat poskilleni, kun kerroin isästä sekä Heikin ja minun päätöksestä kiivetä Matterhorn hänen muistolleen.

– Toivottavasti vaan pääsemme huipulle.

Fabrizio rutisti minua lempeästi käsivarresta:

– Otan osaa suruusi. Matterhorn on täydellinen paikka kunnioittaa isäsi muistoa. Ja me menemme huipulle.

Hetki auringossa

Nielaisin, pyyhin kyyneleet, uppouduin kiipeämiseen ja keskityin tarkasti toimimaan huolellisesti. Ehkäpä uppouduin liikaakin, sillä seuraavalla pysähdyksellä Fabrizio muistutti “takaa-ajo-taipumuksestani”:

– Minä menen vaikeista paikoista nopeasti, jotta pääsen rakentamaan sinulle turvallista varmistusta. Jos tulet liian nopeasti perään, en ehdi varmistaa sinua kunnolla. Toinen asia on, että väsytät itsesi. Voimme liikkua ripeästi, mutta kiirehtiminen ei ole hyvä.

Kilpailuhenkinen ajokoira sisälläni laittoi korvat luimuun ja tuijotin nolona kengänkärkiäni:

– Se tapahtuu välillä vähän vahingossa, varsinkin, kun uppoudun kiipeämisen rytmiin ja se vie mennessään. Teen parhaani, mutta ole kiltti ja sano, jos näyttää siltä, että ohje unohtuu. En pahastu toistosta – olen välillä aika kovapää.

Oppaamme, joka on vuosien saatossa oppinut tuntemaan minut aika hyvin, virnisti leveästi ja lupasi muistuttaa tarpeen tullen.

Silti olimme nopeita. Nousin jäiset metallitikkaat vuoren seinään kiinnitetyn Carrel Hut -majan ulkoseinää kiertävälle metalliritilälle vain 4,5 tuntia alamajalta lähdön jälkeen. Olimme nousseet 1300 vertikaalimetriä ja saapuneet perille yli tunnin ennustettua aikataulua edellä. Takana oli huikaiseva nousu, joka oli raskas ja haastava, mutta ei tuntunut ollenkaan samalta kuin viime syksyn haastavissa oloissa. Jokainen köydenmitta oli tuntunut tehtävissä olevalta, yhdellekään seinälle en ollut jäänyt rimpuilemaan.
Heikki ja Enrico saapuivat viitisentoista minuuttia myöhemmin ja kun viimein tiimi oli jälleen koossa, annoin onnistumisen tunteen ryöpytä kosken lailla suoniini. Uskomatonta olla täällä taas!

Minne Fabrizio edellä, sinne minä perässä

Carrel Hut -majalla oli kolme muutakin kiipeilytiimiä, mutta silti sisällä, erityisesti takaosan makuutilassa, oli hyytävän kylmä. Kylmää kuitenkin karkoitti (ainakin mielistä) se, että kulinaristioppaamme eivät pettäneet eväiden suhteen tälläkään kertaa, vaan pienellä retkikeittimellä valmistettu lounas piti sisällään ilmakuivattua kinkkua, voilla maustettua polentaa ja Parmesan-juustoa. Aterian jälkeen pieni tiimimme kasautui tuvan nurkkaan juomaan teetä, vitsailemaan ja nauramaan – voi kuinka meillä olikaan hauskaa – koskahan viimeksi olen nauranut niin paljon!

Aikojen saatossa olen oppinut tuntemaan Fabriziota ja nähdessään, kuinka avoimesti Fabrizio Heikkiin ja minuun suhtautuu, yleensä muutkin oppaat rentoutuvat. On todella hienoa päästä tutustumaan näihin mahtaviin tyyppeihin ja kuulla heidän elämästään. Mutta siihen liittyy muutakin. Oppaan tehtävä on huolehtia asiakkaistaan ja tietenkin heillä on meihin nähden ylivertainen osaaminen ja kyvykkyys toimia vuoriympäristössä. Minusta asetelma on ehdottomasti hyväksyttävä ja niin sen pitääkin olla – vaikka haluankin tulla jatkuvasti paremmaksi ja kantaa korteni kekoon tiimin eteen. Mutta minuun vaikuttaa valtavan positiivisesti se, kun oppaasta paljastuu jokin pieni “inhimillinen ulottuvuus”. Esimerkiksi viime syksyn huiputusyrityksellä kakkosoppaamme Carlo oli ollut lomalla poissa vuorilta, ja saapui tekemään kanssamme ensimmäisen nousunsa viikkoihin ylös ohueen ilmaan. Niinpä miehen akklimatisaatio ei ollut sillä tasolla kuin vuorioppailla yleensä jatkuvasti on, ja koko nousun Fabrizio ja Enrico kiusoittelivat Carloa hitaudesta ja hengästymisestä. Vaikka hitaimmillaankin Carlo oli moninverroin minua nopeampi, hänen nopeutunut hengityksensä tuntui jotenkin lohdulliselta. Tällaiset asiat ovat todiste siitä, että samat luonnon lait pätevät oppaisiinkin – siis pari kertaa vuodessa vuorille pääsevän toimistotyöläisen lienee ihan sallitua hengästyä ylärinteellä!

Tähän kategoriaan meni myös tämänkertainen keskusteluni Enricon kanssa, jossa hiukan nolostuneena kerroin hänelle, kuinka vaikeaa yön pimeydessä kiipeäminen on minulle mentaalimielessä ja kuinka haluaisin päästä sen kynnyksen yli. Iloinen italialainen kuunteli ajatuksiani vakavoituneena pää kallellaan, mutta totesi sitten:

– Minäkään en tykkää pimeässä kiipeämisestä, olen aina inhonnut sitä! Eteneminen ei näy ja kaikki on niin monotonista. Olen vuoriopas, mutten silti yritä pakottaa itseäni pitämään siitä! Meillä jokaisella on epämukavuusalueemme ja ei kaikesta tarvitse tykätä, pitää vaan hyväksyä, että lajiin kuuluu myös epämukavia asioita.

Olin ehkä aina jotenkin ajatellut, että pimeässä kiipeäminen on niin iso osa lajia, että on vähän outoa, jos kokee sen vaikeaksi. Hassua, millaisia paineita sitä tulee vahingossa itselleen asettaneeksi!

Polenta-höyryä jäisille sormille

Iltapäivä kului. Heikki oli yhä uupunut ja lounaan jälkeen hän hädin tuskin pysyi hereillä. Kömpiessämme (kaikki mahdolliset vaatteet päällä kylmyyttä karkoittamassa) hetkeksi makuulle, hän nukahti heti syvään uneen. Enricon “Älkää nukkuko yli tuntia tai yöunet häiriintyvät helposti” -varoituksesta huolimatta Heikki nukkui ruoka-aikaan asti ja töin tuskin jaksoi nousta päivälliselle. Pieni huoli Heikistä viipyi mieleni laitamilla, mutta nyt ei ollut oikea hetki antaa epävarmuudelle sijaa. Hän saisi nyt kunnolla lepoa ja ruokaa ja olisi huomenna yhtä vahva kuin yleensä.

Illallinen vietettiin yhtä hulvattomissa tunnelmissa kuin lounaskin, ja oppaamme suorastaan riehaantuivat yllätyksestä, jonka olimme tuoneet. Taustatarinana kerrottakoon, että viime syksyn Matterhorn-yrityksellä palellessamme tällä samaisella majalla, Fabrizio naureskeli hampaat kalisten: “Ajatelkaa, että jotkut muut valitsevat viettää lomansa lämpöisessä palmun alla juoden hienoja drinkkejä – voi niitä poloisia!”

Vitsiin palattiin toistuvasti ja se jäi lentäväksi lauseeksi reissun jälkeenkin. Niinpä uutta huiputusyritystä suunniteltaessa olimme hankkineet tiimille mehutetra-tyyppisissä pakkauksissa Margarita-cocktailit. Etukäteen hekumoimme hetkeä, kun juttu nousisi uudelleen esiin ja tällä kertaa voisimme tarjoilla Fabriziolle hänen kaipaamansa cocktailin – ja jos oikein vilpoista olisi, voisimme hakea ulkoa lunta ja tehdä drinksuista frozen-tyyppiset!

Kyllähän se mielessä kävi, että kannattaako vitsin vuoksi kantaa mukanaan monta sataa grammaa ylimääräistä painoa… mutta oppaidemme reaktio todella oli vaivannäön arvoinen! He pomppasivat pystyyn halaamaan meitä nauraen ja ylävitosia heitellen niin riemastuneita, että tunnelma tarttui myös muihin majan seurueisiin. Pienen omituisen hetken ajan pimenevässä kalsassa vuoristomajassa keskellä Matterhornin kallioseinää vallitsi suorastaan karnevaalimainen tunnelma. Iloa ei haitannut yhtään se, ettei kukaan meistä oikeasti halunnut ryhtyä juomaan tequilaa vuoren rinteellä muutamaa tuntia ennen huiputusta, vaan päätimme säästää juomat myöhemmäksi – ehkä huipulle?

Nukkumaan kintaat kädessä ja toppavaatteet päällä

Iloisen illallisen jälkeen menimme suoraan nukkumaan. Ulkona tuuli kovaa ja ilmassa oli harmikseni lunta. Oppaat olivat onnistuneet olemaan huolettomia koko illan, mutta ei sitä voinut ohittaa, että ulkona satoi ei-toivotusti lunta, tuuli oli noussut navakaksi, ja ennuste lupasi yöksi ukkosmyrskyä.

Illan lumisademaisemia, ukkosmyrskyennusteita ja Janiinan tunnelmia (äänet päälle)

Puin jälleen kaikki vaatteet isoja kintaita myöten päälle, käperryin viltin alle niin lähelle Heikkiä kuin mahdollista ja yritin nukahtaa.

Lepoaika oli lyhyt mutta kamala. En tiedä, nukuinko juurikaan noina muutamana tuntina. Tuuli ulisi raastavasti kuin haavoittunut eläin majan nurkissa, ja kylmyys hyökkäsi joka puolelta kimppuuni. Kova meteli ulkoa huoletti ja mietin, millaiset olosuhteet meitä mahtoivat odottaa, jos sisälläkin oli näin hyytävää. Minulla oli jo kaikki vaatteet päälläni, miten ihmeessä pysyisin lämpimänä rinteessä? Yritin levätä, mutta yksinkertaisesti palelin liikaa. Heikkikin kertoi havahtuneensa useaan otteeseen siihen, että vapisin kauttaaltani.

Lopulta herätyskello antoi armoa ja pirahti. Kello oli 03.30 ja lähdön hetki oli käsillä.

p.s. Kiinnostaako verrata, millainen lähestymispäivä oli viime syksynä? Se löytyy täältä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestyminen lumimyräkässä.

Maisema Carrel Hutin metalliritilältä, alhaalla Heikki ja Enrico saapumassa viimeiselle nousulle

Matterhorn, Breithorn ja Pollux – täältä tullaan!

Kauan odotettu vuorille lähtö pääsi salakavalasti yllättämään, vaikka kaksi viikkoa kauniissa ja villiluontoisessa Islannissa oli loistava intro vuoriseikkailulle. Jylhät jäätikkömaisemat ja vuoristoinen taivaanranta ohjasivat ajatukset Matterhornin rinteille.

Minä aamuyön tunteina runsaslumisella Matterhornin seinämällä (2019)

Kuitenkin kotiin palatessa tuntui pienoiselta shokilta, että lennot Italiaan lähtisivät niin pian. Innostuksen vaahtopäiden joukossa lainehtii aimo annos epävarmuutta. Kevään treenaus on tarkoituksella otettu lempeämmin ja hiukan kevyemmin kuin viime vuonna. Tähän asti on tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa iisimmin välillä, sillä ensi vuoden päätavoite Denali tulee vaatimaan tiukempaa harjoittelua. Mutta nyt tunnen jännitteen kiertyvän vatsanpohjassani kuin nyrkkiin kiristyvä käsi. Keho ei tunnu samalla tavalla suoritukseen virittyneeltä kuin viimeksi. Mitä ihmettä? Me epäonnistuimme viime vuonna Matterhornilla – miten minä juuri nyt päätin chillata treenin suhteen?!

Rauhoittelin itseäni, että eihän tässä nyt ihan sohvalla makoilten olla kevättä ja kesää vietetty. Satojen kilometrien pyöräreissut ovat olleet kestävyysharjoittelun ydin, punttisalin, juoksun ja kiipeilyn täydentäessä kokonaisuutta. Kehoa on huollettu joogalla.

Ja oli miten oli, nyt on myöhäistä miettiä, olisiko pitänyt tehdä toisin. Saan vastaukset kysymyksiini tuota pikaa, sillä lähdön hetki on käsillä.

Lennämme Milanoon aikaisin perjantaiaamuna ja sieltä ajamme suoraan Cerviniaan. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin vuoret ilmestyvät taivaanrantaan. Kuva moottoritiestä erkanevasta, kapenevasta tiestä ja sen takana nousevasta vuorijonosta on jo nyt mielessäni kirkkaana kuin olisin kulkenut siitä eilen. Parin viime vuoden aikana olemme useamman kerran kiivenneet Pohjois-Italiassa ja Dolomiitella, ja huomaan minulle kehittyneen vahvan kiintymyksen tuota seutua kohtaan. Lauantaina sitten tapaamme oppaamme Fabrizion briefin merkeissä. Onpas ihanaa nähdä hänet pitkästä aikaa!

Kiipeilyohjelma on aika tiukka: sunnuntaina aloitamme ylittämällä jäätikön kohti 3400 metrissä sijaitsevaa Guide di Ayas Refuge -majaa, jossa yöpymisen jälkeen pyrimme Breithornin läntiselle huipulle 4164 metrin korkeuteen. Huiputuspyrkimyksen jälkeen jäämme majalle yöksi, ja seuraavana päivänä vuorossa on upea Pollux (4092 m).

Breithornin jäätikkö.
kuva: Guy Robert May

Akklimatisaatioaika on lyhyt, ja Fabrizio varoitteli etukäteen, että päivistä voi tulla pitkiä ja raskaita. Hän korosti viestissään: “En todella halua, että tiimi on väsynyt ennen Matterhornin aloitusta.” Niinpä Polluxin jälkeen palaamme yhdeksi yöksi Cerviniaan lepäämään.

Keskiviikkona 22.7. alkaa Matterhorn-huiputus, ja teemme koko lähestymisen laaksosta Refuge Jean-Antoine Carrel -majalle, joka sijaitsee 3830 metrin korkeudessa Matterhornin lounaisharjanteella. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneina alkuperäinen ajatus oli tällä kertaa yöpyä edellinen yö matkalla olevalla toisella majalla. Yöpyminen olisi auttanut akklimatisaation kanssa ja lyhentänyt lähestymistä. Mutta Covid-tilanteesta johtuen kyseinen maja ei ota yöpyjiä vastaan. Näin ollen teemme taas tuon pitkän ja vaativan lähestymisen viime vuoden malliin.

Matterhorn, Lion Ridge -reitti vasemmalla,
kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Muutaman tunnin unet Carrel-majalla, ja aamuyön tunteina alkaa toinen yrityksemme Matterhornin huiputtamiseksi. Säätä on vielä liian aikaista aavistella ja Matterhorn on kuuluisa nopeista säätilamuutoksista. Mutta olosuhteet vuorella ovat tällä hetkellä hyvät, aivan toista luokkaa kuin viime vuonna, jolloin jo lähtiessämme tiesimme, että huiputus olisi epätodennäköinen huonosta säästä ja valtavasta lumimäärästä sekä lumen ja jään epävakaudesta johtuen. Toki nytkin on ohjelmaan varattu myös varapäivä, mikäli ensimmäisenä päivänä huiputus ei onnistu.

Viimeisenä laskeutuvan näkymä Matterhornin rinteelle, alapuolellani näkyvät Heikki ja Carlo sekä edempänä Enrico asiakkaansa kanssa

Tätä kirjoittaessanikin elän jo mielessäni edessä olevaa seikkailua niin voimallisesti, että tunnen sydämen iskujen tihentyvän ja veren kohisevan suonissa kuin koski. Mieleeni nousee elävästi, kuinka viime syksynä seisoimme lyötyinä Cerviniassa hissiasemalla. Vilkaisin vielä kerran olkani yli yhtä maailman kauneimmista vuorista – mutta se piti huippunsa piilossa saman harmaan pilvimassan takana, missä se oli piilotellut koko epäonnisen huiputusyrityksemme ajan. Olin väsynyt, murtuneita kylkiluitani koski ja hengittäminen teki kipeää. Mutta kaikkein kipeimmin vihloi pettymys. Nielaisin ja yritin piilottaa harmini hymyn taakse halatessani Fabriziota hyvästiksi:

– Ensi vuonna uudestaan. Ja silloin onnistumme.

Nyt on ensi vuosi. Nyt onnistutaan. Mennäänkö?

p.s. Haluatko tietää, mitä viime vuonna tapahtui? Se tarina on täällä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn, kuvan lähde: internetin yleiset lähteet
Janiina Kauppinen Matterhornilla

Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.

Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa

Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.

Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus.
Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.

Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.

Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo

Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa.
Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!

Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.

Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.

Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään.
Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?

Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.

Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.

Lumiraja oli yllättävän alhaalla

Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.

– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.

Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.

Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.

Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.

Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman:
– Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.

– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.

Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.

Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.

Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen

Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen.
Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.

Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet.
Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!

Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti:
– Yllätys!

Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!

Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä

Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.

– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle.
Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!

Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä:
– Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!

Veden sulatusta

Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.

Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!

– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!

Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta

Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.

Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.

Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.

Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti:
– Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.

Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.

Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.

Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani:
– Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?

Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.

Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.

Näkymä terassilta alas iltapäivällä

Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.

Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.

Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.

Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén