Tag: suolajärvi

Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot

Laguna Verden portinvartija

Jyskyttävä päänsärky herätti minut seuraavaan aamuun. Olin nukkunut koko yön heräämättä, mutta se ei ole riittänyt palautumiseen. Lihakset tuntuivat aroilta ja voimattomilta. Sain tuskin itseni pysymään hereillä aamiaisen ajan. Haluttoman ruokailun jälkeen ryömin takaisin makuupussiini ja nukuin, kunnes oli aika hyvästellä Laguna Santa Rosa, pakata varusteet punaisiin maastureihin ja kiitää hiekka pöllyten kuivuneen joen pohjaan muodostunutta tietä kohti matkan seuraavaa etappia: 4300 metrissä sijaitsevan Laguna Verde -suolajärven rannalla sijaitsevaa leiripaikkaa.

– Laguna Santa Rosa oli se suojaisa leiri, Laguna Verdellä varautukaa entistä kovempaan tuuleen, varoitti Cristian.

Nuokuin koko ajomatkan poski auton ikkunaa vasten ja yritin pitää kasvojeni ilmeet kurissa oppaiden innostuessa ajamaan kilpaa upottavassa hiekassa. Puristin huuleni tiukasti yhteen, sillä aidosti epäilin, että töyssyisessä menossa vatsassani vellova oksennus saattaisi loiskua suupielistäni, jos en pitäisi varaani.

Jos olin ollut huonovointinen Santa Rosan 3800 metrissä, oloni vain heikkeni maastureiden kiivetessä auringossa sädehtivien hiekkadyynien kylkiä yli neljääntuhanteen metriin merenpinnan korkeudesta. Kieltäydyin ajattelemasta huomista akklimatisoitumisnousua 5300 metriin Mulas Muertas -tulivuorella (“Kuolleet Muulit”). Askel kerrallaan. Murehtisin sitä myöhemmin, nyt oli selvittävä tästä päivästä.

Laguna Verden leirin pellin palasista koottu autiomaja

Laguna Verden leiripaikka oli kivinen tasanne vielä Laguna Santa Rosaa suuremman ja jos mahdollista, vieläkin turkoosimman suolajärven rannalla. Paikka oli ennen vanhaan toiminut karjanomistajien kauppapaikkana. Olosuhteista kertoi rujoa kieltä sisäänajotien varressa makaava kuolleen lehmän ruho. Ruho oli maannut paikallaan vuosikausia ja vaikka puuma oli käynyt hakemassa siitä osansa, suola ja aurinko olivat säilöneet loppuosan siitä pelottavan elävän näköiseksi.

– Karjakauppiaat vaihtoivat täällä lehmiä, ja ilmeisesti yksi jäi jälkeen. Karun näköinen ruho on kuin vertauskuva sille, että täällä ei selviä hengissä mikään. Olosuhteet ovat liian kovat, ja juomavettä ei ole pisaraakaan, Cristian totesi.

Laguna Verde oli ristiriitaisuuksien paikka. Yhtenä hetkenä leiripaikkaa ympäröivät vaaleat kiviseinämät tekivät siitä tulikuuman pätsin, seuraavaksi vuorilta syöksyvä tuuli muutti leirikuopan hiekan ja suolan täyteiseksi viiltäväviimaiseksi hornankattilaksi.
Suolajärvi oli niin kylmä, että luita vihloi, kun astuin nilkkoja myöten veteen – ihan vieressä rannassa olevien kuumien lähteiden mineraaliselta tuoksuva vesi taas poltteli ihoa. Lupasin itselleni, että tulevina päivinä vielä lämmittelisin noissa luonnonaltaissa. Mutta nyt olin aivan liian tuskainen, uupunut ja huonovointinen jaksaakseni edes miettiä mitään muuta kuin teltan pystyyn saamista ja nukkumista.

Leirin pystytyksen ja lounaan jälkeen kaaduin suoraan auringon poltteessa pätsiksi muuttuneeseen telttaan, piittaamatta ilman tukaluudesta tai vaatteitani ja ihoani peittävästä valkoisesta hiekan ja suolan muodostamasta tahmeasta kestopölystä. Nappasin särkylääkettä ja nukuin halki iltapäivän.

Laguna Verden leirimme, etualalla mineraalinen kuuma lähde,
joita suolajärven edustalta löytyi useita

Päivällisellä en ollut ainoa väsynyt. Kukaan ei asiaa erikseen puheeksi ottanut, mutta yleensä hilpeä seurueemme lapioi pastaa suuhunsa vaiteliaana ja jutteli harvakseltaan vakavaan sävyyn seuraavien kahden päivän koitoksista: huomenna tavoitteena olisi kiivetä akklimatisaationousu viereisellä Mulas Muertas -vuorella 5300 metriin. Seuraavana päivänä jo tavoittelisimme Barrancas Blancas (suom. Valkoiset Jyrkänteet) -huippua, joka sijaitsee 6050 metrissä.

Päivällisen jälkeen raahustin tuulessa takaisin telttaan ja mietin synkkänä edessä olevia päiviä. Olin ollut koko päivän heikko, joten toiveeni eivät olleet korkealla. Viimeisenä ennen kuin nukahdin telttakankaan läpätykseen iltatuulessa, lupasin itselleni ottaa rauhassa huomenna. Jos tuntuisi liian pahalta, antaisin periksi, palaisin ajoissa leiriin ja keräisin voimia seuraavan päivän huiputukseen.
No, kuinka sitten kävikään…

27.12. Mulas Muertas

Astuin Kuolleiden Muulien vuoren polulle aamuauringossa ja yritin rohkaista itseäni. Vatsa oli edelleen sekaisin, väsytti ja päätä särki, mutta muuten olo oli hiukan parempi kuin eilen.

“Nelisen tuntia ylös 5300 metriin ja sitten äkkiä alas takaisin nukkumaan,” rohkaisin itseäni, mutta kiipeilymotivaatiota sai tänä aamuna etsiä.

Mulas Muertas -kiipeilyn aikana näimme auringonkehrän, jonka kaltaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Alueen inkoista polveutuvat sanovat voimakkaan auringonkehrän ennustavan myrskyä.

Ryhmä liikkui rauhalliseen tahtiin, ja muutkin vaikuttivat edelleen väsyneiltä. Etsin keinuvan kävelyrytmin, sukelsin omaan ajatuskuplaani, ja pysyin siellä koko aamupäivän. Muutamaa Heikin kanssa vaihdettua ajatusta lukuunottamatta tuijotin tiukasti edessä kävelevän Fredrikin kantapäitä ja keskityin ottamaan yhden askeleen kerrallaan.

Kiipeilyreitti muistutti jokseenkin paljon Siete Hermanasin valuttavaa hiekkapolkua: askel eteen ja turhauttava puolen askeleen valuminen takaisin alaspäin upottavassa hiekassa. Maisema ei olisi voinut olla kauniimpi: smaragdinvärinen järvi ja sen takana ylväs 6000 metriin nouseva, täydellisen kartion muotoinen, punamustakylkinen Laguna Verde -tulivuori, jonka mukaan koko alue on nimetty. Pysähtyessämme nopeille juomatauoille noin tunnin välein, silmäilin hiukan näkymää, mutta totta puhuakseni tuona päivänä maisemia enemmän minua kiinnosti vain päästä tavoitteeseen – ja nopeasti takaisin alas nukkumaan.
– Mitä haaskuuta, näin jälkikäteen ajatellen!

Ryhmä aamupäivän tauolla noin 4500 metrissä

Kuumuus hautoi ympärillämme, ja yritin parhaani mukaan juoda, vaikka vatsassa vellova paha olo tuntui sulkeneen hiekasta rohisevan kurkkuni kokonaan. 5000 metriin asti matka sujui kohtuullisen hyvin, vaikkakaan kiipeilyn nautinnosta ei juuri voinut puhua.

Viimeisellä tauolla olin niin väsyksissä, että nukahdin taukopaikan kiville, ja matkan taas jatkuessa tilanne ei ollut parantunut. Oksennus nousi väkisin kurkkuun, ja tahtini hidastui. Edessä kiipeävän Fredrikin selkä alkoi loitota, ja tunnin kuluttua koko muu ryhmä oli ohittanut minut. Raahustin mitään puhumatta voimakkaassa etukumarassa rinnettä ylös, uskolliset Heikki ja Mario seuranani.

Viimeinen taukopaikka reilussa 5100 metrissä ennen loppupuristusta

Viimeisen tunnin kuljin pysähdellen aina välillä nielemään suuhun nousseita vatsahappoja. Juominen ei enää tahtonut onnistua, ja päänsärky oli niin kova, että aurinkolasien takanakin pidin kumpaakin silmää vuorotellen kiinni. Mutta periksi en halunnut antaa, olimme jo niin lähellä. Heikki ja Mario vakuuttivat, että kiire ei ollut, vaan voisin edetä omassa tahdissani. Niin minä sitten kaakersin metri toisensa jälkeen eteenpäin, pysähdyin välillä, hengitin syvään, kyökin ja koetin olla oksentamatta. Tuuli nousi taas, mutta tällä kertaa se ei ollut yhtä voimakas kuin Siete Hermanasilla. Sen kylmä piiska kasvoilla helpotti hiukan huonoa oloani.

Olin juuri nostanut katseeni sanoakseni kumppaneilleni, etten jaksaisi enää, kun vilkaisin ylemmäs rinteelle ja huomasin ryhmän pysähtyneen. He eivät olleet siellä odottamassa minua, vaan 5300 metrin kääntöpaikka oli parin sadan metrin päässä! Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:

– Kyllä minä tämän teen.

Ja sitten tein sen. Askel kerrallaan, välillä pysähdyin nojaamaan sauvoihini ja yökin vatsahappoja kivikkoon. Mutta noin kello 13 lopulta saavuin kääntöpaikalle, kivistä rakennetun tuulelta suojaavan seinämän luo. Putosin lähimmän kiven taakse polvilleni, yritin oksentaa, mutta mitään ei tullut. Tovin yökittyäni, kompuroin ryhmän reunamille, asetuin kiville ja pakotin itseni syömään ja juomaan hiukan. Sen jälkeen vajosin kivien taakse ja nukahdin.

Heikki herätti minut varovasti tuntia myöhemmin, kun oli aika lähteä takaisin. Hiljaisella äänellä sanoin pääoppaallemme joutuvani tulemaan alas hiukan ryhmää hitaammin. Opas hymyili rohkaisevasti:

– No worries, no rush!

Ryhmä lähti alaspäin Marion johdolla, ja Cristian jäi Heikin kanssa astelemaan samassa tahdissa kanssani. Hitaasti, kovin hitaasti matka eteni. Koetin reipastaa välillä askellusta – en, koska olisin voinut paremmin, vaan koska halusin jo pois tuolta perkeleen hiekkakasalta. Mutta joka kerta, kun tiivistin askeliani, menetin varmuuteni ja aloin kompastella. Joten vaikka rinne oli tasainen ja vailla vaaranpaikkoja, oli parempi tampata alaspäin hitaasti kuin nitkauttaa nilkka kompuroidessa. Miehet tarjoutuivat vuoroin ottamaan reppuni, mutta olin ehdoton:

– Cristian, kiitos, mutta kannan itse laukkuni. Olin jo eilen huonovointinen, mutta se on nyt vaan tämä korkeus. Pärjään kyllä, ja huomenna on parempi päivä.

En tiedä, kauanko paluumatka kesti, mutta jos minulta kysytään, se tuntui viikoilta. Leiriin päästyämme kaaduin suoraan telttaan, join runsaasti vettä, otin lääkettä ja nukahdin. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun Heikki yritti maanitella minua välipalalle, mutta en kertakaikkiaan jaksanut liikkua.

Päivällisaikaan kuitenkin sain itseni ylös ja raahustin messitelttaan. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini, kun koko ryhmä tervehti minua ilahtuneena. Oppaat seurasivat silmä kovana syömistäni, ja tenttasivat muunkin tiimin vointia. Kaikki olivat kalpeita, valittivat uupumusta ja päänsärkyä, mutta muilta osin tilanne vaikutti olevan kunnossa.
Kun hämärässä teltassa katselin Heikkiä, huomasin myös kiipeilyparini kasvojen olevan turvonneet ja silmissä oli väsymystä. Nyt nolottaa myöntää, mutta minua hävetti olla ainoa, jonka nousu oli ollut niin vaikea, ja tunsin pisaran itsekästä helpotusta, kun muistakin näki, että rutistus oli ottanut voimille.

Nousin pöydästä heti ruokailun jälkeen ja anteeksi pyytäen sanoin lähteväni keräämään voimia huomista Barrancas Blancas -huiputusyritystä varten. Sain vielä mahtavalta ryhmältämme sellaisen rohkaisujen ryöpyn, että pelkästään niiden voimalla minun pitäisi päästä huomenna 6050 metriin. Viimeisenä messiteltan ovella Patrick pysäytti minut, puristi minua olkapäästä ja sanoi:

Mulas Muertas -päivän ainoa kuva, jonka jaksoin ottaa itsestäni. Häikäisevistä maisemista huolimatta hymyä ei irronnut edes päivän alkuvaiheessa – sen verran huonovointinen olin.

– You are a true warrior.
Nuo sanat kaikuivat mielessäni pimenevässä illassa, kun koetin etsiä sydämestäni motivaatiota seuraavan päivän koitokseen. Voisin asiaa kaunistella, mutta totuus on, että tämä teltassa makaava surkea soturi ei koko yönä halunnut mitään muuta kuin päästä kotiin.

Aavikko imee mehut neljässä tonnissa

Laguna Santa Rosalla puuman reviirin merkit ovat selvät

Kahden paloautonpunaisen maastoauton renkaat murahtivat siirtyessään aavikkotielle, jonka pientareella oleva opaskyltti muistutti seuraavalle huoltoasemalle olevan yli 400 kilometriä. Kuin varmistaakseni valmiutemme, vilkaisin olkani ylitse auton lavalle kasattua pressuilla suojattua valtavaa tavaravuorta, jossa oli vuorikiipeilyvarusteiden ohella muun muassa valtavia kanistereita vettä ja bensaa.

Kiipeilytiimi valmiina koitokseen!

Neljäkymmentä lämpöastetta saivat kuumuuden häilymään tien yllä kuin aaltoileva vesi. Ilma oli uskomattoman kuivaa. Tuulessa jatkuvasti lentävä leijuva hiekkapöly ja suola saivat minut yskimään. Tässäkin kuumuudessa jopa kevyt tuulahdus sai värisemään kylmästä, kuin joku viiltelisi hikistä ihoani jääpuikolla. Mistä tässä hehkuvan auringon maassa tuuli imaisee noin hyytyvän särmän puhallukseensa?

Rullasin ikkunan kiinni ja käännyin katsomaan vieressäni istuvaa Cristiania, joka virnisti leveästi takaisin ja survaisi kaasupoljinta. Moottori vastasi välittömästi urahduksella. Heikki ja Fredrick keskustelivat takapenkillä jostakin, mutta auton kaiuttimista ilmoille tulvahtava Daft Punkin Giorgio by Moroder sai koko joukon hiljenemään.

Olin osannut odottaa paljon, mutta hiekka-aavikossa on jotain, mitä ei voi sanoin kuvata tai valokuviin tallentaa. Sen voima laantuu ja värit haalistuvat heti, kun ne vangitaan kuviksi tai yritetään sanoin esiin maalata. Mutta siinä punaisen maastoauton etupenkillä aavikon voima vyöryi odottamatta ylitseni, ja saatoin vain tuijottaa suu hämmästyksestä raollaan, kun oppaamme johdatti meidät syvemmälle hiekka-aavikon näennäisen pehmeään syliin.

Seuraavaan tuntiin kukaan ei sanonut mitään, nautimme vain surrealistisesta kokemuksesta, kun musiikki yhdistyi hiekan ja mineraalien maaperään maalaamiin tuhansiin värisävyihin. Auton renkaat ahmivat tietä, ja maailma jäi taakse. Kaiken sen onnen keskellä ikävöin lapsia niin, että sydän tuntui repeävän – kuinka raastavaa onkaan olla juuri siellä missä haluaa, ja samalla kaukana rakkaistaan! Mutta ehkäpä juuri tuo pieni särö teki elämyksestä niin ainutkertaisen.

Noustessamme nopeasti kauemmas merenpinnasta johdattavaa tietä hiekkadyynien ja punertavaa kiveä olevien kukkuloiden joukkoon, Cristian kertoi meille Koya-heimosta, alueella elävistä viimeisistä inka-kulttuurin alkuasukkaista ja Atacaman olosuhteista. Keskustelu pyöri erityisesti kuivuuden ympärillä. Meistä pohjoismaisista tuntui uskomattomalta, että alueella on elämää, vaikka siellä ei ole satanut vuosiin. Tovin kuluttua Heikki bongasi läheisellä vuorella hiekassa valumajälkiä ja hämmentyneenä kysyi, olivatko valumat kuitenkin veden synnyttämiä.

– Kyllä. Tuosta sateesta on viitisen vuotta. Muistan sen hyvin, Cristian hymyili kuivasti.

Vaya Chicon leiri

Ensimmäisen yön nukkuisimme vuorten välissä sijaitsevalla pienellä Vaya Chico -nimisellä keitaalla 3050 metrin korkeudessa. Näin käynnistäisimme akklimatisoitumisen eli aloittaisimme kehojen sopeuttamisen ohueen ilmaan.

Saavuimme perille iltakuuden aikaan, jolloin aurinko oli vielä korkealla. Leiripaikka oli pienen puron varressa. On uskomatonta, kuinka aavikolla pienikin puro kerää välittömästi ympärilleen vihreää kasvustoa. Kasvit tuovat mukanaan linnut sekä alueella elävät villit laaman sukulaiset vicunat ja guanacot. Niiden perässä taas tulee aavikon suurin peto eli puuma, ja yhtäkkiä lapsen hiekkalaatikolle rakentamaa ja ämpärillä täyttämää vallihautaa muistuttavan puron ympärillä onkin kokonainen ekosysteemi!

Olimme nousseet nopeasti merenpinnan tasolta yli 3000 metriin. Ryhmän jäsenet olivat vielä vieraita toisilleen ja minua nauratti huomatessani, kuinka kaikki yrittivät teeskennellä, ettei tavaroiden kantaminen tasamaalla ja telttojen pystyttäminen tuntunut suorastaan hengästyttävältä.

Leirin muodostui keittiöteltasta ja kahden hengen majoitteistamme. Ensimmäinen päivällinen paljasti Marion olevan huikea taituri myös keittiössä. Samalla myös murtui myytti siitä, että vuorileireissä ruoan pitää olla jokseenkin huonoa. Nimittäin halki koko autiomaaseikkailumme saimme loistavaa ruokaa: tuoreita kasviksia, vihanneksia, lihaa ja jopa äyriäisiä. Myöhemmin matkan aikana keskustelin tästä Cristianin kanssa ja kerroin, että yleensä näillä reissuilla ruoka ei kummoista ole. Aiemmasta oppineina olimme jopa ottaneet mukaan omia puurohiutaleita siltä varalta, että ruokaa olisi liian vähän tai se ei olisi korkeudesta huonovointiselle maistuvaa. Oli odottamatonta luksusta, että esimerkiksi jokaisella aamupalalla meillä oli tuoretta avokadoa leivän päälle (– ja siis oikeaa leipää)!
Ruokaa ylistäessäni oppaamme hymyili tyytyväisenä mutta samalla totesi yksikantaan, että he näkevät erittäin tärkeänä, että vaikeissa oloissa ruoka on hyvää ja terveellistä:
– Kiipeilijät pysyvät vahvoina, kun he syövät kunnolla. Kun mennään ylöspäin, ruokahalu vähenee ja jos ruoka on vielä huonoa, lopputulos voi olla ratkaiseva kiipeilyn onnistumisen kannalta!

Iloisen aterian jälkeen kaaduimme telttoihin niin uupuneina, että olisi voinut luulla takana olevan suurempikin päivämarssi. Oli suorastaan vaikea uskoa, että leirin pystytys oli ollut päivän suurin – tai oikeastaan ainoa – ponnistus.

Laguna Santa Rosa

24.12. – Hyvää joulua

Heräsin jouluaattoaamuun vähäunisen yön jälkeen hiukan tokkuraisena – nopealla nousulla yli 3000 metriin oli hintansa. Toinen asia oli, että nestehukan välttämiseksi ja akklimatisaation edistamiseksi Cristian vaati jokaiselta vähintään neljän vesilitran juomista joka päivä. Se tarkoittaa jo useampia vessakäyntejä yössä.

Aamiaisen jälkeen keidas-lekottelu oli ohi. Purimme leirin, pakkasimme autot ja aloitimme parin tunnin matkan yhä korkeammalle; Laguna Santa Rosalle 3800 metriin. Ajomatkan ajan tuijotin häikäistyneenä elokuvamaista maisemaa: hiekkadyynien päällä väreilevää kuumuutta, valkoisia suolaläikkiä ja kuivia heinätupsuja. Harmaaseen karheaan kiveen tottuneelle pehmeännäköiset hiekkapintaiset vuoret olivat aivan uusi näky. Ne oli kuin vesivärein maalattu, hiekan ja maan mineraalien tuhansin sävyin – punaista, keltaista ja kuparin värjäämää vihreää. Aaltoileva maisema ja pyöreät muodot saivat mittasuhteet vääristymään: Etäisyydet näyttivät paljon todellista lyhyemmiltä, ja asiat olivat aina valtavasti kauempana kuin aluksi näytti. Sama tapahtui myös pystysuunnassa; jopa reilusti yli 5000 metriä ylittävät vuoret näyttivät pikkuisilta kukkuloita. Totuus paljastuisi vasta rinnepolulla.

Laguna Santa Rosan maja, taustalla Siete Hermanasiin kuuluvia huippuja

Santa Rosan suolajärvelle saapuessamme yllätys purkautui pienenä älähdyksenä huuliltani. Cristian ei reagoinut, hämmästykseni taisi olla tuttu reaktio. Valkoisen suolatasangon päälle syntynyt juomakelvottoman veden järvi oli silmiäsärkevän turkoosi. Lähes luonnottoman syvä vihertävä sävy kilpaili värin syvyydessä vain taivaansinen kanssa. Vicuña-lauma laidunsi laguunin rannalla kovasta tuulesta piittamatta ja muutama flamingo kahlaili vedessä. Järven rannalla nökötti pieni vino, käytetyistä materiaaleista kasattu talorykelmä, joka olisi majapaikkamme seuraavan kahden yön ajan.

Olimme nousseet alle vuorokaudessa merenpinnan tasolta yli 3800 metriin ja se tuntui kaikilla. Satumaisesta maisemasta huolimatta kaikki olivat uupuneen oloisia ja liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Päätä särki ja vatsassa kiersi. Suojattoman tasangon poikki riehuva tuuli pöllytti silmät, suun ja korvat täyteen hiekkaa ja suolaa. Pelkkä kävely iso laukku selässä autolta yhteiseen makuutilaamme riitti väsyttämään minut niin, että kaaduin makuupaikalleni ja nukahdin välittömästi.

Suola-aavikon tuulessa

Pari tuntia saimme levätä ja tasata hengitystä. Sitten oli vuorossa lounas ja aterian jälkeen akklimatisaatiota edistävä kävelyretki suolajärven ympäri. Olin päiväunien jäljiltä tokkurainen ja edelleen väsynyt, kävelyretki ei houkutellut. Haaveilin takaisin nukkumaan menosta, mutta oppaat olivat sanoneet tarkkailevansa sopeutumistamme. Huomenna olisi jo ensimmäisen vuoren, Siete Hermanasin (4900 metriä) vuoro. Mielessäni päättelin, että kävelyretki tekisi hyvää kehon valmistamiselle tuohon ponnistukseen. Tänään kävelylenkki tasamaastossa tuntui liian raskaalta ajatukselta, ja huomenna kiivettäisiin jo 1100 vertikaalimetriä – mikä on esimerkiksi Alpeilla jo ihan mittava huippupäivä. Huh huh!

Kävely Laguna Santa Rosan ympäri päätyi olemaan kuitenkin yksi koko reissun tähtihetkiä. Myös koko muu tiimi oli väsynyt eli kävelyvauhti oli merenpinnan tasoon verrattuna etanamainen. Vaelsimme ensin kuivien heinätupsujen peittämän hietikon halki järven päätyyn eläinten juomapaikalle, missä puuma oli jättänyt selkeitä jälkiä läsnäolostaan. Kissapetoa itseään emme löytäneet, mutta saalistettujen flamingojen ja viscachojen (aavikolla elävä suurikokoinen kani, jolla on pitkä häntä) luita oli hajallaan hietikolla.

Viscachot vauhdissa
Heikki ja minä arvioimme huomisen kiipeilyn reittiä
kuva: Khai

Kalliokulman takana alkoi valkoinen kivikova suolatasanko, jonka pinnasta tuuli nostatti suolapyörteitä, jotka hiersivät kasvojeni ihon karheaksi ja tekivät huuleni tahmeiksi. Kurkkua kuivasi, ja koetin suojata kasvoni puhvihuivilla osin auringon vuoksi, osin käyttääkseni huivia hengityksen hiekkafiltterinä. Välillä auringon tukahduttava, hiekasta heijastuva kuumuus pakotti ottamaan takin pois. Mutta samalla hetkellä kun sain vaatteen yltäni, hyytävä viima pakotti minut vetämään sen takaisin suojaksi.

Suolajärven suiston ylitystä kahlaten hyytävässä vedessä

Viscachat kirmailivat leikkisästi ympärillä ylittäessämme suolaista suoaluetta hyytävän kylmässä vedessä kahlaten. Flamingot tarkastelivat varovasti turvallisen etäisyyden päästä, kun raahustimme viimeisen mudasta ja suolasta paakkuuntuneen, kuun pintaa muistuttavan tasannealueen halki kohti majaa ja joulupäivällistä.

Suolatasangon pinta on kuin kuun kamara

Jos tiimin sisällä oli aamulla ollut vielä hitunen vieraskoreutta jäljellä, kaikki se oli rapissut pois siihen mennessä, kun lopen uupunut ryhmämme hihitti toinen toistaan huonommille vitseille silmät suolasta ja väsymyksestä verestävinä majan pöydän ääressä. Normaalisti majalla kukin tiimi syö omia eväitään, mutta jouluaaton kunniaksi majaa hoitava pari oli paistanut meille kalkkunan ja molemmat paikalla olevat ryhmät toivat oman osansa yhteisestä tarjoilusta. Toisissa olosuhteissa olisin varmasti suuresti nauttinut kovaäänisestä yhteisateriasta. Nyt se tuntui lähes kidutukselta, sillä hädin tuskin jaksoin pitää silmät auki aterian loppuun asti. Heti kun kohteliaisuussäännöt suinkin sallivat, raahauduin täydellisen linnunratanauhan hopeisessa valossa makuutilaamme ja kaaduin – lähes kirjaimellisesti saappaat jalassa – sänkyyn.
Juuri ennen unen mustaa peittoa mielessä viivähti ihmetys: miten ihmeessä kiipeäisin huomenna lähes 5000 metriin tässä tukahduttavassa kuumuudessa?

Aavikkokävelyselfie

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén