Siinä me seisoimme, 3712 metrin korkeudessa merenpinnasta ja olin juuri ilmoittanut, että kääntyisimme takaisin. Emme huiputtaisi tänään Mount Laylaa.
Kiipeilyparini oli sairas. Hänen kasvonsa olivat kuumeisen tulipunaiset ja toistuva voimakas ripulointi oli vienyt miehestä sekä nesteet että voimat. Huipulle oli vielä reilusti matkaa, sen jälkeen edessä olisi massiivisen pitkä paluumatka ensin alas yläleiriin, sitten uudelleen ylös ja yli Layla Pass -harjanteen. Jo tästä pisteestä laskettuna, päivään kertyisi vertikaalisia ylös ja alas -kiipeilymetrejä lähes 4000. Ja koko matkan juoksisimme kilvan kellon kanssa, sillä iltapäivällä vuorelle oli nousemassa myrsky, joka estäisi harjanteen ylityksen pahimmillaan jopa päiviksi.
Toinen – vähintään yhtä suuri – huoli oli alati kasvava epävarmuus turvallisuudestamme. Pääoppaamme tapa kulkea niin kaukana edellä, ettei häneen ollut näkö- ja kuuloyhteyttä, oli tietenkin yksi asia kävellessämme vuoripoluilla. Mutta nyt ilmavilla rinteillä, joissa kivi oli hauraan tuntuista ja liikkuvaa, köysistön puuttuminen oli saanut takanani tulevan kiipeilyparini Heikin älähtäen vaatimaan, etten etenisi enää yhtään:
– Pysähdy! En usko, että näet siitä kohdasta, että olet lähes tyhjän päällä, ilman köyttä ja kivet eivät ole vakaita. En halua, että menet enää yhtään eteenpäin ilman köyttä.
Emme olleet köysistössä. Oppaamme oli kadonnut jonnekin harjanteen päähän. Hänellä oli ainoa mukana oleva köysi, joka oli niin ohut, että se oli enemmänkin naru. Apuopas Gleb oli toki kiivennyt kanssamme, mutta hänkään ei ollut ollut tällä vuorella aiemmin. Reitti oli hänelle vieras, eikä hänellä ollut edes ohutta köyttä. Keskeytysilmoitukseni jälkeen hän oli huikannut hätäisesti: “Haen Alexin” ja kadonnut harjanteelle.
Kiipeilyparini ja minä olimme kahden ja katselimme alapuolellemme levittyvää, tovi sitten nousseen auringon valaisemaa vuorimaisemaa. Heikki istui kivenlohkareella kyynärpäät polvilla ja pää riipuksissa. Minä seisoin vieressä, käsi hänen hartiallaan. Toivoin kosketuksen lohduttavan, oikeita sanoja kun näihin hetkiin ei ole. Olin aiemmilta reissuilta oppinut, että kun väkivahva kiipeilyparini lyyhistyy, on hyvä olla hiljaa ja antaa hänelle hetki aikaa. Tunsin pettymyksen kirvelevän ihollani, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Heikki oli oikeassa liian suuren turvallisuusriskin osalta, ja pelkäsin hänen voimiensa – tai ajan – loppuvan. Itsekin voin oudon huonosti. Olisi vastuutonta jatkaa.
Alex saapui paikalle, katsoi Heikin kasvoja, kosketti hänen otsaansa ja sanoi hetkeäkään harkitsematta:
– You are burning hot. You have fever. We are going down. How long have you been sick?
Samassa hetkessä mieleeni nousi ohut mielikuva edelliseltä yöltä ja palaset loksahtivat kohdalleen: makea tuoksu teltassa oli ollut hedelmänmakuinen jauhemainen särkylääke, jota kannan aina mukanani.
– You were ill last night, right? I remember smelling the painkiller.
Seurasi Alexin ihan aiheellinen ripitys “Kerrot aina oppaalle voinnistasi. Vaikka vain pieru kuulostaisi erilaiselta, kerrot sen oppaalle” -teemalla.
Alex oli oikeassa, mutta tunnen kiipeilyparini ja ymmärsin hänen valintansa. Meille molemmille nousee kuume herkästi vuorilla, ja itsellänikin se tuntuu jopa kuuluvan akklimatisoitumisprosessiin. Sama on toistunut kohdallani usein: tietyn korkeuden ylitettyäni, yhden vuorokauden oksentelen ja olen kuumeinen, ja sitten tilanne asettuu. Kun tietää ja tuntee tilanteen, ei halua synnyttää oppaalle ylimääräistä syytä miettiä, onko ryhmällä edellytykset jatkaa.
Toinen asia – ei kunnon selitys tai puolustus, mutta asia yhtä kaikki – on tiimin sisäinen luottamus. Kaltaisillemme kilpailuhenkisille kovapäille on joskus vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa oma heikkous. Oppaamme ylikorostunut alfauros-käytös ja etäällä pysyttely eivät varsinaisesti olleet tukeneet tiimin luottamuksen rakentumista.
Oli miten oli, Heikin olisi pitänyt kertoa kuumeilustaan… ja minun omasta, edeltävän yön kuumeilustani. Sen päätin pitää edelleen omana tietonani, olimmehan jo kääntyneet takaisin eli varsinaista vaikutusta toissayön kuumeellani ei enää ollut. Vähän raukkamaista jättää kertomatta, myönnän, mutten halunnut synnyttää laajempaa ristiriitaa tiimin sisällä nyt, kun pääkohde Ushba oli vielä edessä.
Kun olimme valmiita lähtemään liikkeelle, käännyin vielä kerran katsomaan Laylan huippuharjanteelle johtavaa jääseinää, joka jäisi nyt kokematta. Näkisinkö sitä enää koskaan? Käänsin katseeni vaaleanpunaisten aamupilvien sylissä lepäävään Ushbaan ja mietin, mahtaisivatko tämän jälkeen voimamme ja akklimatisaatio-tasomme riittää sen kiipeämiseen.
Paluumatka alkoi kiipeämällä takaisin kivipilariosuus. Nyt kun oppaamme oli viimein paikalla, hän älähti heti ensimmäiselle pilarille noustessani:
– Älä koske kiviin, kiipeä vain sauvojen varassa. Täällä oikeastaan kaikki kivet ovat enemmän tai vähemmän irti.
Olisipa hän vain ollut kertomassa tuon tulomatkalla.
Paluu eteni hitaasti, sillä Heikin piti pysähdellä tuon tuostakin. Alex oli palannut vielä takaisin hakemaan varusteita, jotka hän oli jättänyt kuullessaan tilanteestamme, ja kuljimme nyt Glebin johdolla. Vuorella ensimmäistä kertaa oleva apuopas kulki huomattavan matkan harhaan ja hetken kuluttua löysimme itsemme sivussa reitiltä, upottavan rinteen keskikohdalta, missä koko hiekkarinne tuntui liikkuvan yhtenä massana alas. Vailla kunnon kontrollia askelistamme, valuimme syvällä hiekassa alaspäin yrittäen vain pysyä pystyssä.
Tuskin olimme päässeet takaisin vakaammalle maaperälle, kun tunsin valtaisan vihlaisun vatsassani, ja vain sekunteja myöhemmin kouristelin vatsakramppien kynsissä kivikossa.
Koko matkan rinnettä alas yläleiriin jouduin pysähtelemään muutaman minuutin välein. Nopeasti huomasin, että valtavat vatsakouristukset pysyivät aavistuksen vaimeampina, jos en syönyt tai juonut. Edessä olisi kuitenkin monien tuntien kiipeilypuristus, joten pidemmällä tähtäimellä syömättömyys ei olisi voittava strategia.
Mutta yläleiriin asti se minut toi.
Kello kymmenen kompuroimme teltoille molemmat lopen uupuneina. Alex tuijotti hetken arvioiden laakson takaosassa roikkuvia tummia pilviä ja antoi meille sitten kaksi tuntia aikaa lähtöön. Jos ukkonen ehtisi yllättää meidät, harjanne olisi hengenvaarallinen ja olisimme jumissa yläleirissä. Ainoa vaihtoehto oli ehtiä pois myrskyn tieltä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, Heikki ja minä kaaduimme rinnakkain telttaan kaikki varusteet päällä. Hädin tuskin ehdin laittaa herätyskellon hälyttämään tunnin kuluttua, kun kuumehorteinen uni vei mennessään.
Tuntia myöhemmin heräsin ja oloni ei ollut yhtään parempi. Tuskanhikisenä ryömin ulos teltasta ja polvet tutisten astelin nuotiopaikalle, missä vasta heränneet oppaamme keittivät jo vettä tankkausta varten. Puoli mukillista vellimäistä puuroa, ja juoksin taas lähimmän kiven taakse – tällä kertaa liian myöhään. Nöyryytettynä virnistin Alexille palatessani leiriin housuja vaihtamaan:
– Well, it’s been years since the last time THIS happened to me…
Pieninkin pisara nestettä tai murunen ruokaa aiheutti välittömän tyhjennyksen. Olin huolissani, sillä edessä oli koko pitkä matka harjanteen yli takaisin laaksoon, koko leirivarustus selässä ja ukkosmyrsky kantapäillämme. Heikin vointi oli parantunut hiukan laskeutuessamme yläleiriin, mutta hänkään ei ollut voimissaan.
Pelastuksekseni koituivat hedelmäsokeripuristeet. Piilotin yhden pastillin kumpaankin poskeen ja annoin niiden hiljalleen sulaa. Siten onnistuin saamaan hiukan energiaa ja vähentämään pensaikkoihin ja kivien taakse loikkimista. Vettä en liioin uskaltanut juoda, ja ainoastaan kostutin kieltäni silloin tällöin. Näillä eväillä pitäisi nyt kiivetä loppumatka.
Alex ehdotti, että hälyttäisimme kylästä hevosmiehen vastaan hakemaan raskaat laukkumme. Mutta muistikuva vereslihalle hiertyneestä hevosen selästä sai minut ravistamaan päätäni. Hevospoloinen oli käynyt ylhäällä jo kahdesti viimeisen puolentoista vuorokauden aikana ja sen selkä oli kammottavan kivuliaan näköinen. Minä en suostuisi pakottamaan sitä enää uudelle kierrokselle.
Alex kohautti olkapäitään, ja niin punnersimme jälleen kerran kerrostalon kokoisilta tuntuvat rinkkamme selkään. Lannistunut matka takaisin alkoi.
Se kesti loputtomiin. Hidas tamppaus rinnettä ylös, Layla Passin yli ja edelleen alas kohti rinnekylää. Oppaat painelivat jälleen hyvän matkaa edellä. Heikki ja minä koetimme pitää tasaisen rauhallista tahtia yllä. Pakollisia pysähdyksiä toivat vatsakouristukset, jotka tämän tästä saivat minut itsenikin yllättävällä nopeudella paiskaamaan rinkan maahan ja hyppäämään polulta sivuun. Aina en ehtinyt.
Tunnit kuluivat hitaasti. Oppaita emme juuri nähneet. Yritimme pitää positiivista tunnelmaa yllä muistelemalla ihanaa vuoristokylpylää, jossa olimme eräällä kiipeilyreissulla käyneet viettämässä lepopäivää. Puhuimme Alppien vuoripuroista ja vilpoisasta lumesta. Viileät muistikuvat auttoivat pitämään mieltä virkeänä hohkaavassa 40 asteen pätsissä.
Heikin kuume nousi uudelleen, ja mies koetti viilentää itseään liottamalla päätään vuoristopuroissa. Viilennys auttoi aina hetken, mutta tovin kuluttua mies helotti taas punaisena ja tuskaisena.
Minun haasteeni olivat enemmän vatsaosastolla: pari päivää aiemmin olin lähtenyt vuorta huiputtamaan mukanani kolmet vaihtoalushousut, mutta paluumatkan puolessa välissä purskahdin nöyryytyksen itkuun pensaikossa epäonnistuneen vessasyöksyn jälkeen huomatessani, että jäljellä ei ollut enää ensimmäisiäkään. Juuri samalla hetkellä kun seisoin kyyneleisenä pensaikossa, rinkka heitettynä polulle, oppaamme odottamatta ilmestyivät polun mutkan takaa. Alex huikkasi iloisesti:
– What are you crazy Finns doing?
Tilanne oli niin absurdi, etten voinut kuin purskahtaa kyynelten läpi nauruun:
– We are shitting our pants until we have none left. That’s how we roll!
Oppaat jatkoivat matkaa naureskellen ja hävisivät pian mutkan taakse.
Nestehukan, kouristavan nälän ja vatsakipujen lisäksi myös uupuneet lihakset alkoivat krampata ja jalkapohjat hiertyivät verille. Mutta emme pysähtyneet ellei ollut ihan pakko. Keho tuntui siirtyneen auto-pilotille, se vain jatkoi matkaansa piittaamatta mistään. Hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin.
Olimme saapuneet jo metsään eli matkaa ei voinut olla enää kovin pitkälti. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja kaukaa saatoin kuulla lähestyvän ukkosen. Onneksi olimme jo näin pitkällä, emmekä enää paljaalla harjanteella salamasyötteinä. Mutta alueen myrskyt ovat kuuluisia hurjuudestaan ja vesisateen voimakkuudesta, eikä meillä ollut halua joutua huonossa näkyvyydessä huterilla koivillamme liukastelemaan vettä ryöpsähtelevällä vuoripolulla.
Niinpä työnsimme syrjään kivun ja harmituksen. Niitä oli turha miettiä. Nyt piti vain päästä pois täältä. Vuorotellen kannustimme ja rohkaisimme toisiamme. Aina se, joka kulloisellakin hetkellä voi paremmin, kaivoi esiin vesipullon ja sujautti molempien suuhun sokeritabletin.
Ymmärsin vasta kylän laidassa olevan valtavan pellon reunamalle saapuessamme, kuinka hitaasti etenimme. Kaksi päivää aiemmin olimme kävelleet pellon poikki alle kymmenessä minuutissa varvastossuissa. Nyt saman maapläntin poikki raahautuminen varustekasa selässä ja jokainen vapiseva askel jalkapohjia vihloen, kesti kaksikymmentä minuuttia.
Kello 18 illalla, viisitoista tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, astuimme lopulta maatalon portista sisään samalla hetkellä, kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyivät kasvoilleni. Siihen mennessä kun olimme hoiperrelleet pieneen huoneeseemme, yllämme riehui jo hurjin ukkosmyrsky, jonka olen koskaan nähnyt.
Olimme lyötyjä, mutta turvassa.