Tag: vuoriopas

Jännitysnäytelmä metsässä – Vuorenvalloitus 2022 loppuhuipennus

Päivä 13: Lukla – Kathmandu

Surkuhupaisasti ristimme vessapaperipussin käsilaukukseni, sillä viimeisten vuoripäivien aikana juurikaan tohtinut olla erossa siitä.

Neljän korvilla aamuyöllä paluumatkalle lähdössä oleva porukkamme, Frank, hänen Sudit-oppaansa, Jan sekä kiipeilyparini Heikki ja minä seuranamme saattamaan tullut Binod, kokoonnuimme majatalon hämärään ruokasaliin odottamaan lähtökäskyä. Jännittyneenä nypimme varhaista aamupalaa ja tuijotimme ikkunasta näkyvää, hiljalleen aamua vastaanottavaa vuoristomaisemaa, joka valitettavasti oli kääriytynyt tiheään harmaaseen pilvivilttiin. Minuuttien madellessa eteenpäin keskusteluyritykset tyrehtyivät, ja kun kello 06 lopulta puhelin tiskin takana pirahti soimaan, ääni tuntui venyneessä hiljaisuudessa niin kovalta, että sydämeni taatusti jätti yhden lyönnin väliin. Hermostuneina tuijotimme puhelimeen vastaavaa majatalon isäntää. Hän puhui lyhyesti, sulki sitten puhelimen ja kääntyi hymyillen meitä kohti:

– Kone on juuri noussut Kathmandusta!

Huone täyttyi hälinästä, kun kaikki säntäsimme yhtä aikaa pystyyn ja ryhdyimme kokoamaan varusteitamme siirtyäksemme aamu-usvan halki kohti asemahallin virkaa toimittavaa pientä huonetta kiitoradan toisella puolen. Laukkujen punnituksen jälkeen siirryimme alakertaan, kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen aulatilaan odottamaan lentokoneen saapumista.

Aika valui eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Kone tulisi täyteen, eli kaikkiaan parisenkymmentä matkustajaa pyöri huoneessa levottomina ja tuijotellen ulos valkoiseksi massaksi muuttuneeseen maisemaan. Osa heistä oli jo useana päivänä yrittänyt päästä lennolle, mutta kahteen viikkoon yhtään konetta ei ollut päässyt Luklaan. Hetkien valuessa Dalin kellojen lailla tunnelma muuttui ensin hermostuneeksi ja sitten lannistuneeksi.

Odottelua lähtöaulassa

Kahden tunnin odottelun jälkeen huolet realisoituivat, kun lentokenttävirkailija ilmaantui portaille huutamaan, että kone oli joutunut palaamaan Kathmanduun.

Lukla–Kathmandu -reitille oli aikataulutettu kolme edestakaista lentoa per päivä. Ensimmäiselle sääennuste oli aina paras, niin tänäänkin. Nyt meillä olisi vaihtoehtoina jäädä odottamaan, pääsisivätkö myöhäisemmät lennot perille. Toinen vaihtoehto olisi yrittää löytää helikopteri, joka lennättäisi meidät Kathmanduun. Jokainen lentokoneen odotushetki vähentäisi kopterilennon onnistumismahdollisuuksia, sillä vaikka helikopterit lentävät lentokoneita haastavammissa olosuhteissa, onnettomuuksien seurauksena niidenkin lentämistä on ryhdytty rajoittamaan.

Olimme edellisenä iltana Frankin ja Janin kanssa sopineet, että ryhtyisimme etsimään helikopteria heti, mikäli ensimmäinen lento ei saapuisi. Kopteriin mahtui viisi ihmistä. Lennon hinta oli 2500 dollaria, ja vaikka kustannus oli korkea, viidellä jaettuna se olisi jotenkuten ujutettavissa luottokortin takakulmalle.
Suunnitelman piti olla sovittu ja selvä, mutta yhtäkkiä alkoi tapahtua omituisia: Frankin opas Sudit teki tenän vaatien, että alkuperäisestä poiketen Frank maksaisi myös hänen helikopterilentonsa. Kun he saivat neuvoteltua keskinäisen sopimuksensa kuntoon, kävi ilmi, että Sudit oli käynyt neuvotteluita yhteisistä helikopterilennoista toisen kiipeilyryhmän kanssa ja luvannut, että hän ja Frank jakaisivat toisen kopterin jättäen Heikin, Janin ja minut kolmestaan. Tilanne oli muuttumassa kummalliseksi, ja olin huojentunut, kun yhtäkkiä Binod ilmestyi aulaan – hän oli palannut auttamaan meitä kuultuaan, ettei lento tullutkaan.

Seuraavat kaksi tuntia olivat kuin sekavasta elokuvasta. Pitkän monikantaneuvottelun jälkeen Sudit luovutti liittoumastaan toisen tiimin kanssa. Taustalla oleva kuviokin aukesi: Sudit oli ilmeisesti onnistunut neuvottelemaan itselleen rahallisen korvauksen, mikäli olisi saanut toiselle ryhmälle kopterikyydin ja lisää maksajia. Lisäksi hän oli ottamassa välityspalkkion myös meidän kopterikyydistämme – yritteliäs kaveri, pakko myöntää!

Kopteripalvelun tarjoajakin löytyi, mutta kopteri ei pystyisi lentämään Luklaan, vaan meidän tulisi kaikkine varusteinemme vaeltaa sateisen metsän läpi alempana sijaitsevaan kylään, jonne kopteri voisi laskeutua. Normaalioloissa tuo ei olisi ollut ongelma, mutta minä olin sairas, meillä oli valtavat varustesäkit, ja kantajamme Kamal lähtenyt kotia kohti.

Seuraava ongelma oli raha. Kopterifirmaa edusti kaksi miestä, ja palvelun olemassa olosta ei ollut muuta todistetta kuin toisen takkiin kömpelösti ommeltu helikopterifirman logo. Miehet ilmoittivat, ettei kopteri lähtisi Kathmandusta ennen kuin olisimme maksaneet heille. Heikki ja minä raavimme kokoon kaiken jäljellä olevan käteisemme, mutta se ei riittänyt kuin yhden matkan maksamiseen. Luklan ainoa pankkiautomaatti oli tyhjä tai mahdollisesti rikki.

Niinpä laukkasimme hössöttävien kopterimiesten perässä ympäri kylää kaatosateessa yrittäen ratkoa tilannetta. Touhuun liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden roolia oli vaikea hahmottaa.

Lopulta Heikki sai häslingistä tarpeekseen ja ilmoitti päättäväisesti, että maksamme puolet nyt ja loput kopterin laskeuduttua Kathmanduun, missä luottokortit toimisivat. Liekö kopterifirman edustaja itsekin huomannut, ettei asia ratkeaisi vuoristokylässä, sillä soitettuaan lyhyen puhelun hän ilmoitti, että asia oli kunnossa. En edes jaksanut murehtia hukattua aikaa, niin helpottunut olin, että pääsisimme lähtemään.

Hulinan keskellä olin huomannut Binodin tarkastelevan kalpeita kasvojani huolestuneen näköisenä. Kun tuli lähdön aika, olin itsekin huolissani: miten ihmeessä saisin näin heikkona kannettua kymmenkiloisen päiväreppuni JA noin 25 kiloa painavan North Face -laukkuni (joka on kaikkea muuta kuin hyvä harteilla kannettava)?
Takana oli kymmenen päivää Himalajan vuorilla, joista viimeiset neljä päivää olin ollut kovassa vatsataudissa. Kolmena edellisenä päivänä olimme tehneet nopeatempoisen laskeutumisen Mount Everestin Base Campistä koko matkan Luklaan, ja olin puristanut viimeiset voimani tuohon vauhdikkaaseen siirtymään.

Helikopterin metsästys alkaa

Nyt edessä oli vaellus mutaisen viidakkomaisen metsän halki, ei-kovin-luottamusta-herättävien helikopterimiesten johdattamana jonnekin, minne oletettu helikopteri toivottavasti saapuisi. Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olin elokuvakohtauksessa, jossa päähenkilö suututtaa katsojan tyhmillä valinnoillaan: olisimme metsässä täysin miesten armoilla. He tiesivät täsmälleen, paljonko meillä oli rahaa – puhumattakaan suurista repuista täynnä hyvälaatuisia vuoristovaellusvarusteita.

Huojennus ja kiitollisuus saivat minut kapsahtamaan Binodin kaulaan, kun mies päättäväisesti nosti ison laukkuni selkäänsä ja vaimeista vastusteluistani piittaamatta ilmoitti tulevansa varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.

Niin omituinen karavaanimme lähti liikkeelle, kaatosateessa mutaista jyrkkää polkua alas metsän siimekseen. Helikopteritakkinen mies kulki porukan edellä rivakoin askelin, ja me muut seurasimme perässä pitkäksi venyvänä jonona. Toinen kopterimiehistä liukasteli edelläni mudassa suihkusandaaleissa Heikin päiväreppu harteilleen Heikin itsensä kantaessa omaa suurta North Faceaan. Vatsakrampeista huolimatta tein kaikkeni pysyäkseni nopeasti kulkevien kopterimiesten kannoilla, sillä varsin nopeasti suihkusandaalimiehen kuljettua ohitseni Heikin päiväreppu harteillaan, mieleeni iski oivallus, että rahamme ja passimme olivat tuossa laukussa. Jos nyt miehet säntäisivät matkoihinsa, he saisivat lähes koko omaisuutemme ja matkadokumenttimme.

Polku muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi ja metsä tiheämmäksi. Aloin olla todella huolissani, kun kopteritakkinen ilmoitti noin 45 minuutin vaelluksen jälkeen, että sää oli huonontunut ja joutuisimme vaeltamaan vielä toisen tunnin, jotta pääsisimme paikkaan, jonne helikopteri saattaisi laskeutua. En uskaltanut katsoa Binodia, sillä olin aivan loppu ja pelkkä ajatus, että hän jättäisi meidät, oli pelottava. Kuin aavistaen ajatukseni hän hymyili minulle rauhoittavasti ja mutisi puoliääneen:

– I’m with you until the chopper leaves.

Punertava muta tahri vaatteemme polun jyrkentyessä niin, että oli täysi työ pysytellä pystyssä. Raskaat puiden ja pensaiden oksat läiskivät meitä kasvoihin liimaten sateenkostuttamat sitkeäsiimaiset hämähäkinseitit poskiimme. Paljaista ihokohdista sai nyppiä irti valtavia iilimatoja. En ollut rivakan lähdön hetkellä halunnut vaivata Binodia yhtään enempää. Niinpä olin jättänyt ison, tiukasti pakatun laukkuni avaamatta ja tyytynyt kuorihousujen sijasta kevyempiin softshell-housuihin. Nyt olin likomärkä.

Kuva: Jan

Katseeni oli liimautunut tiukasti kopteritakkisen selkään ja kompuroin hänen perässään niin nopeasti kuin kykenin. Tiesin Heikillä olevan iso kuorma, joten koin velvollisuudekseni yrittää varmistaa, ettei meitä jätettäisi.

Tukala mutamarssi jatkui vielä toisen tunnin, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen polku sulkelsi ulos metsästä, vihreän ruohon peittämälle harjanteelle. Sen huipulla seisoi puupalikasta ja ohuesta kepistä rakennettu, karkean nuolen muotoinen opaste. Huterat tikkukirjaimet olivat paras palkinto hyisen ja mutaisen taipaleen jälkeen: ” HELIPAD”

Polku koukkasi harjanteen yli, ja yhtäkkiä saavuimme pienen majan edustalle. Pihalla seisoi ryhmä ihmisiä, jotka tunnistin lentokentällä näkemäkseni toiseksi helikopterikyytiä etsineeksi ryhmäksi. Saimme kuulla, että tämä oli heille jo kolmas peräkkäinen päivä, jonka he viettivät samalla tavalla: aamuyöllä lentokentälle, peruuntuneen lennon jälkeen metsävaellus mutaista polkua sateessa, tuntien odotus tällä majalla ja sitten paluu takaisin jyrkkää polkua ylös Luklaan, kun sääikkunaa kopterille ei ollut enää auennutkaan.

Kuva: Jan

Ajatus siitä, että joutuisimme kiipeämään mutaisen rinteen takaisin Luklaan tuntui mahdottomalta. Olin toki tietoinen, ettei kopterikyytikään ollut varma, mutten ollut oikeastaan uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei varasuunnitelmamme onnistuisikaan. Niinpä irrottauduin ryhmän spekuloinnista, hoipertelin majan tupaan, istuuduin penkille ja nukahdin välittömästi.

Havahtuessani Heikki istui vieressäni ja edessäni oli höyryävä teepannu sekä vaaleaa leipää. Seuraavat tunnit venyimme pitkin majaa ja sen pihaa tuijottaen toiveikkaina valkoista pilvimassaa ympärillämme. Kopteritakkimiehen tiedonannon mukaan kaksi helikopteria oli jatkuvasti lähtövalmiudessa Kathmandussa odottamassa lentolupaa. Koska olimme tuhlanneet aikaa Luklassa käteisen metsästykseen, olimme saapuneet majalle vasta toisena, mikä tarkoitti vielä sitä, että olisimme jälkimmäisessä kopterissa.

Neljän tunnin odotuksen jälkeen kopteritakkisen ilmoitus, että lähtölupa oli saatu ja ensimmäinen kopteri ilmassa, synnytti spontaanin hurraa-huudon horrokseen vaipuneessa majassa. 45 minuuttia myöhemmin moottorin ääni sai meidät säntäämään ulos, ja pian majan edessä olevan vuoriniityn takaa näköpiiriin nousikin helikopteri.

Vaikka olin malttamaton ja huolestunut sääikkunan kestosta, toisen ryhmän huojennus heidän viimein päästessään palaamaan oli niin valtaisa, että hymyni oli leveä ja aito, kun heilutin heille hyvää matkaa. Alle kymmenen minuutin kuluttua saapumisestaan, kopteri nousi ilmaan ja sukelsi jälleen niityn päästä alas aloittaakseen matkan kohti Kathmandua.

Hiljaisuus laskeutui, ja me jäimme odottamaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kopterit eivät voineet lentää yhtäaikaisesti. Mutta vasta tuntia myöhemmin, kun sade oli tauonnut ja istuimme majan rappusilla tuijottamassa pilviin, edelleen kanssamme odotteleva Binod kääntyi hymyillen ja käänsi juuri kopteritakkimiehen sanoman:

– Helikopteri on matkalla!

Aikaisin aamuyöllä alkanut päivä tuntui venyneen kuin purukumi, mutta loputtoman odotuksen jälkeen tuttu ääni kaikui ilmassa, ja koko ryhmämme sähköistyi. Vointini oli hiukan parempi, sillä olin saanut Frankilta vatsalääkettä, joka tuntui helpottavan kouristelua vähän. Pomppasin pystyyn ja vain vaivoin maltoin olla säntäämättä kopteria vastaan sen noustessa näkyviin vuoren reunan takaa ja piiskaten roottorilapojen ilmavirralla kosteana rehottavan niityn sileäksi alustaksi laskeutumiselleen.

Vain hetkeä myöhemmin laukut olivat kyydissä, ja olimme lähtövalmiina. Olin nähnyt Heikin painavan ylimääräisen setelikäärön Binodin kouraan heidän paiskatessaan kättä. Mutta juuri kun olin nousemassa kyytiin, käännyin vielä ja juosten palasin Binodin luo ja halasin häntä lujasti:

– You really saved me today. Thank you, friend.

– Of course I take care of you, my friend, hän vastasi.

Kopterin noustessa ilmaan hymyilimme toisillemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta nostimme peukut pystyyn. Se oli sama onnistumisen merkki, jonka olimme tehneet joka päivä päästessämme matkan tavoitteeseen. Liikutus kuristi kurkkuani ja mietin, mahtaisinko nähdä nuorta, ystävällistä opasta uudelleen.

45 minuutin helikopterilento oli todellinen elämys! Himalaja allamme oli kuin pehmoisella siveltimellä maalattu satukirjan kuvitus. Vuorten jäähuiput liukuivat kivirinteiksi ja edelleen vehreiksi metsiksi, joita jäätikköjoet pirstaloivat. Lensimme valtavien pilvien ympäröiminä, ja taitava lentäjämme kierteli niiden valkoisia hankia etsien turvallista reittiä. Vuoret jäivät taakse ja maisema muuttui urbaanimmaksi.

Kopterin laskeutuessa sulavasti Kathmandun kentän laitaan huomasin, että lentojen ympärillä pyörinyt jännitysnäytelmä oli vienyt huomion siitä tosiasiasta, että tämä upea matka oli tulossa päätökseensä. Vuoret olivat antaneet meille paitsi uskomattoman kokemuksen, myös mahdollisuuden olla hetken irti kaikesta ja vain hengittää. Viimein oli ollut aikaa lukemiselle, noppapeleille, päiväunille ja verkkaiselle keskustelulle, joka oli välillä sydäntä vihlovan vakavaa ja välillä hihittelyä huumorille, joka lienee parempi jättää vuoriympäristöön.

Himalaja oli tehnyt juuri sen, mitä osasin odottaa ja expedition blues olisi väistämätön. Vuorenvalloitus 2022 oli päättynyt, ja minä olin rakastunut.

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoin tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Kuka ajattelee sinua?

Oletko koskaan ajatellut, kuinka monen ihmisen tarinoissa ja muistoissa olet?

Sanotaan, että joillakin vuorilla on oma ilmastonsa. Esimerkiksi tietyn muotoinen huippu kerää ympärilleen pilviä ja kosteutta. Näin vuorelle syntyy kokonaan oma ilmanala, joka on uniikki vain tuolle yhdelle paikalle, sillä sen luovat vuoren ainutlaatuiset ominaisuudet. Tällaisella vuorella voi olla ympäristöstä täysin poikkeava sää.

Usein myös kiipeilytiimeillä on oma ilmastonsa. Vaikeat olosuhteet ja yhteisen tavoitteen eteen ponnistelu sitovat erilaiset ihmiset yhteen voimakkaasti ja usein hyvin nopeasti. Uusissa tiimeissä ihmiset, jotka eivät muutamaa päivää aiemmin tunteneet toisiaan, avautuvat, uskoutuvat ja ovat valmiita tekemään suuriakin ponnistuksia auttaakseen toisiaan. Vuorilla olemme vapaita arkirooleista. Sosiaaliset paineet ja muodollisuudet katoavat nopeasti. Usein huumori on vastavoima ympäristön vaikeuksille ja suorituksen raskaudelle. Luultavasti olen vuorilla nauranut enemmän kuin missään muualla.

Omituinen asentoni videolla johtuu siitä, että alapuolellani varmistuksen kanssa työskentelevän Fabrizion paino vetää minua alaspäin (olen kyllä ankkurissa kiinni mutta olo on tukala). Sen verran oli kuitenkin kiire pois alas vyöryvän lumen alta, että nopeus yliajoi mukavuuden. Joskus omituinen huumori pelastaa tunnelman ja helpottaa oloa tiukemmassa tilanteessa (pahoittelut kirosanasta videon lopussa), hölmöilyklippi Italian Dolomiiteilta 2019. Musta silmäni on edellisen päivän saldoa jääkiipeilyseinältä. 🙂

Joskus noilla matkoilla syntyy halki elämän kestäviä siteitä ja ystävyyksiä. Kuten tätä blogia pidempään seuranneet ovat saaneet todistaa, itse kohtasin nykyisen kiipeilyparini ja puolisoni vuorilla.

Myös luotto-oppaamme Fabrizion olen ensimmäisen kerran tavannut hänen työskennellessään apuoppaanamme Mont Blancin talvihuiputuksella. Yhteistyö on jatkunut reissusta toiseen, ja yhteyttä pidetään myös muulloin. Viimeksi Matterhornilla Fabrizio totesikin:

– You are no ordinary clients. You are my friends!

Matterhornin kiipeilyryhmä vuodelta 2019: Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo.
Sää oli koko reissun juuri niin huono kuin kuvasta saattaa nähdä, mutta hymyt silti aitoja!

Välillä taas tuo ainutlaatuiselta tuntuva yhteenkuuluvuus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun yhdistävät olosuhteet katoavat eli samalla hetkellä, kun ryhmä laskeutuu vuorelta.

Olen istunut laaksossa päivällisellä juhlimassa huiputusta ja aistinut ympärilläni olevista ihmisistä pienen hämmennyksen. Näennäisen kepeän jutustelun lomassa he ovat vilkuilleet vieruskavereitaan ujosti ja syrjäkarein kuin eivät ihan tunnistaisi toisiaan puhtaissa siviilivaatteissa. Lumous on särkynyt, ja yhtäkkiä ollaan taas hyvin erilaisia ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tunne toisiaan ja joilla ei yhteistä vuorimatkaa lukuunottamatta ole paljoakaan yhteistä.

Toiset ystävyydet kantavat pidemmälle. Mutta varmaa on, että kiipeilytiimin ilmastossa syntyy ainutlaatuisia muistoja:

Toissajouluna vietin aattoiltaa Chilessä, Atacaman autiomaassa, suolajärven rannalla 3800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Olimme pienellä majalla, joka oli niin eristyksistä, että sitä pyörittävä pariskunta ei ollut käynyt yli kolmeen kuukauteen edes lähimmässä kylässä – sinne oli matkaa nelisen sataa kilometriä halki polttavan kuuman autiomaan. He olivat tulleet majalle kiipeilysesongin alkaessa ja poistuisivat seuraavan kerran kauden päättyessä. Ruoka, vesi ja polttoaine toimitettiin majalle kerran kuukaudessa, ja täydennyksiä lastien välillä pariskunta sai majalla poikkeavien vuorioppaiden toimesta.

Eristyksissä eläminen vapauttaa ihmisen monenmoisista rajoitteista – kuten vaikkapa housuista. Isäntämme kuljeskelikin ympäriinsä pelkissä alushousuissa, jotka paljastivat enemmän kuin peittivät, sillä niissä oli enemmän reikiä kuin kangasta.

Toinen tunnusomainen piirre eristyksissä ja vaikeissa oloissa eläville on vaatimaton ja yksitoikkoinen ruokavalio. Riisiä, keksejä ja säilykkeitä majan keittiössä oli massiivinen kasa. Mutta nopeasti kuumuudessa pilaantuvaa tuoretta lihaa ei majalla ollut kuin harvakseltaan.

Nyt oli kuitenkin jouluaatto. Majalla oli meidän kiipeilytiimimme, jossa kiipeilijöitä oli Yhdysvalloista, Ranskasta, Vietnamista ja Brasiliasta, sekä toinen kiipeilyryhmä, joka oli sekalainen ryhmä Etelä-Amerikan eri maista saapuneita kiipeilijöitä. Kun mukaan laskettiin isäntäpariskuntamme ja oppaat, tuolla pienellä nuhjuisella majalla keskellä hurjaa autiomaata yhteistä jouluaattoa viettäisi parisenkymmentä ihmistä eri puolilta maailmaa.

Team Intelligent akklimatisoitumisvaelluksella Ojos del Saladolla, 2019

Aamulla isäntäpariskuntamme kertoi silminnähden ylpeinä, että heillä oli meille jouluyllätys: normaalisti ryhmät ruokailivat omissa oloissaan, mutta nyt erään vuorioppaan kyydissä joulupöytään oli tuotu ihkaoikea kalkkuna sekä muita tuoretarvikkeita yhteisen jouluaterian valmistamiseen!

Pitkän iltapäivän vietimme yhdessä kokkaillen majan pikkiriikkisessä keittiön virkaa toimittavassa komerossa. Isoja kattiloita ei ollut ja aggregaatista saatu sähkö riitti juuri ja juuri ruosteisen uunin lämmittämiseen kalkkunalle, joten 20 hengen muut ruoat piti valmistaa useammissa erissä. Vettä aavikolla on niin vähän, ettei sitä millään muotoa tuhlata tiskaamiseen, joten likaiset astiat raavittiin lusikoilla ja hiekalla mahdollisimman puhtaiksi ja pieni liraus huuhteluvettä kiersi lukuisan määrän astioista. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sen liejuiseen väriin.

Menusta oli tulossa luova ja monimuotoinen: yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa enempää isäntäparin kanssa ollut, ja niinpä jokainen ruoanlaittoon osallistunut teki eteensä asetetuista raaka-aineista mitä mieleen juolahti. Minä keitin pikkuruisella retkikeittimellä valtavan kasan couscousia, jonka maustoin kuivayrteillä ja pähkinöillä. Keitinvedestä nousevassa höyryssä koetin parhaani mukaan höyryttää kasviksia mutta huonolla menestyksellä. Lähes 4000 metrin korkeudessa nimittäin trangian liekki ei ole kovinkaan elinvoimainen ja vettä niukasti, joten voimakas kiehuttaminen kunnon vesihöyryn saamiseksi oli haastavaa.

Lisäksi kiipeilyparini Heikki ja minä olimme varautuneet jouluiltaan tuomalla suomalaisia makeisia ryhmälle ja nyt toimme ne jälkiruoaksi koko porukalle.

Juhlan kunniaksi emäntämme oli ripustanut pienen majan katosta värikkään lippusiiman. Osa lipuista puuttui, mutta kekseliäästi hän oli laittanut tyhjiin kohtia astiapyyhkeitä (tai ehkä ne olivat vain kuivumassa). Isäntämme oli koonnut kaikki leiristä löytyneet eri kokoiset ja korkuiset pöydät ja tuolit yhdeksi pitkäksi pöydäksi, joka ulottui majan seinästä seinään. Pöytä katettiin kiipeilijöiden retkiastioilla ja kolhiintuneilla, majalta löytyneillä lautasilla.

Ikimuistoinen jouluateriamme, huomaa Thomasin tonttulakki!

Kalkkunan kypsennys muodostui vaikeaksi majan huonotehoisessa uunissa. Niinpä juhlaillallisen alku venyi usealla tunnilla nälkäisten kiipeilijöiden liikehtiessä levottomina majan ympärillä. Muistan olleeni aivan lopen uupunut ja huonovointinen. Todellisuudessa olisin kaikkein mieluiten kömpinyt makuupussiini nukkumaan, mutta isäntiemme suuri ponnistelu yhteisen juhlan luomiseksi oli niin herttainen teko, että päätin keinolla millä hyvänsä jaksaa aterian halki. Kukaan muukaan ei sanallakaan ilmaissut harmistusta päivällisen viivästyksestä, vaikka osalla oli edessä aikainen herätys viereisen vuoren huiputusyritykseen.

Pimeys oli jo kauan sitten valunut autiomaan ylle, kun emäntämme paukautti tuvan oven voitonriemuisesti selälleen, ja aplodien saattelemana isäntä (joka oli juhlan kunniaksi vaihtanut toiset, yhtä reikäiset, mutta hiukan puhtaammat kalsarit) kantoi silmät ylpeydestä loistaen pinnalta aavistuksen hiiltyneen kalkkunan pöytään. Ketään ei haitannut, että muut ruoat olivat aikaa sitten jäähtyneet.

Niin parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ahtautui horjuvan joulupöydän ääreen ja iloinen, monikielinen puheensorina täytti huoneen. Oma kiipeilytiimimme oli pakkautunut pöydän toiseen päähän ja tunnelma oli kertakaikkisen hulvaton. Vain pari päivää tutustumisen jälkeen kyyneleet silmissä kuuntelimme floridalaisen Patrickin tarinaan munuaisen luovutuksesta ja seuraavassa hetkessä nauraa hihitimme vedet silmistä valuen Heikin ja Thomasin käsistä karkaavalle vitsailulle.

Väsymys ja korkeus taisivat todella tehdä tepposet: Aterian aikana tunnustin, etten ollut koskaan syönyt perinteistä joulukalkkunaa ja kysyin amerikkalaisuuden perikuvalta, Patrickilta, miten täyte saadaan ulos kalkkunasta syötäväksi. Omanarvontuntoinen floridalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja lähes putosi tuolilta eikä pitkään toviin kyennyt naurultaan vastaamaan – pyyhki vain kyyneliä silmistään aina pyrskähdysten välissä. Odotellessamme vastausta me muut ryhdyimme ideoimaan erilaisia keinoja kaapia tai ravistaa täyte kalkkunan sisältä, mikä yllytti Patrickia entisestään.

Aterian edetessä ryhmä villiintyi niin, että lopulta kaikki keskustelunavaukset saivat vastaukseksi puujalkavitsejä, naurunpyrskähdyksiä ja lapsellisia kommentteja. Oppaamme Cristian istui pöydän päässä ja katseli meitä virnistellen ja totesi päätään pyöritellen meidän olevan hölmöin ryhmä, jota hän on koskaan opastanut. Vastaukseksi hopeahiuksinen Patrick pyyhki naurunkyyneleet silmistään, nojasi arvokkaasti taaksepäin, pamautti nyrkkinsä pöytään lähes kaataen lasinsa ja huudahti:

– You may not have noticed, BUT we are a group of VERY intelligent people!

…ja sai koko ryhmän ratkeamaan nauruun.

Niin kiipeilytiimimme sai nimen “Team Intelligent” ja samaa nimeä kantaa porukan WhatsApp-ryhmä, jonne edelleen silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme.

Luultavasti jokaisena jouluaattoiltana, kun istumme pöytään, missä sitten olemmekin, Heikki ja minä katsomme toisiamme ja jompi kumpi kysyy:

– Muistatko Team Intelligentin jouluaterian?

Molempia naurattaa, vaikka kumpikaan ei oikein tarkalleen ottaen tiedä mikä. Oikeastaan lopulta vuorilla tahattomia lirahduksia aiheuttaneet jutut eivät sitten merenpinnan tasolla olekaan yhtä hauskoja. Ne vaativat oman ilmastonsa. Siksi niitä ei juuri kannata täällä blogissakaan toistella, vaikka joskus mieli tekisi.

Mutta ainutlaatuisia muistoja ne ovat! Emmekä ole ainoita, joiden mieliin nuo hetket ovat pysyvästi tallentuneet. Viime jouluna sain viestin Floridasta; Patrick lähetti minulle kuvan joulukalkkunasta ja nauruhymiöillä kuorrutetuissa saatesanoissa totesi, ettei koskaan enää syö joulukalkkunaa ajattelematta minua ja illallista autiomaassa.

Toden totta, ympäri maailmaa, monenlaisissa mielissä ja sydämissä on vuoritarinoita ja muistoja, joissa saan olla mukana ja elää noita seikkailuita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikä ihana ajatus, eikö totta?

Team Intelligent kokonaisuudessaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Mario, Thomas, Patrick, Heikki, Fredrick, Alistair, minä, Khai ja Cristian



Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Syntymäpäiväni aamu valkeni aurinkoisena ja rapsakkana. Auringonsäteet rapsuttelivat huurteisten kuusien latvoja saaden ne risahtelemaan, kun astuimme Korouoman portista sisään ja suuntasimme askeleet kohti tämän päivän kohdetta, legendaarista Ruskeavirta-nimistä jääputousta.

Oli ilahduttavaa huomata, että edellinen kiipeilypäivä ei tuntunut lihaksissa kovinkaan paljon, vaan olin täynnä virtaa. Toki päivän tempo oli ollut rauhallinen johtuen flunssastani ja siitä, että jo edellisenä päivänä sairastaessani jääputouksilla teutaroinut kiipeilyparini Heikki oli ensimmäisen päivän innolla kiivennyt niin paljon, että toisena päivänä hän oli selkeästi hiukan väsynyt. Lempeä aloitus oli tehnyt hyvää, ja flunssanikin tuntui taittuneen voiton puolelle.

Ylimääräisenä bonuksena saimme mukaan toiseen jääkiipeilyoppaan. Karva-lempinimeä totteleva Sami (kyllä, myös hänen nimensä on Sami) opiskelee arvostetun kansainvälisen IFMGA/ UIAGM -vuoristo-opaskoulutuksen (siitä lisää suomeksi esim täältä) viimeisiä vaiheita, ja osana koulutusta tulee tehdä merkittävä määrä asiakastyötä koulutuksen omaavan oppaan, kuten Kelson, kanssa. Meille toinen opas tarkoitti mahdollisuutta saada kiivetä enemmän ja tietenkin opastusta kahdelta asian ammattilaiselta. Karva (hänet löydät esim Instagramista #karvanverranparempaa ) oli ollut asiakkaidensa kanssa samalla Jaska Jokunen -putouksella jo edellisenä päivänä, ja olin huomannut hänet kärsivälliseksi ja taitavaksi opettajaksi – ja erinomaisen hauskaksi seuraksi. Olimme siis innoissamme, kun saimme hänet mukaan.

Kun Ruskeavirta avautui eteeni puiden lomasta, oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Yllemme kaartuva, kymmeniä metrejä leveä jääsuihku oli raastanut painovoimaa uhmaavaan ryöppyynsä maanpinnan kerroksellisia ruskeita sävyjä. Nuo keltaiset ja ruskeat raidat kilpailivat nyt otteesta jäälle luontaisen sinisen ja valkoisen sävyjen kanssa. Näky sai minut toivomaan, että olisin taidemaalari ja voisin koettaa vangita kankaalle tuon värien uhmakkaan leikin pohjoisrinteen sinertävässä valossa. Yksikään valokuvistamme ei nimittäin sitä kauneutta onnistu välittämään!

Ruskeavirta

Mutta koska en osaa maalata, voin kunnioittaa tuota luonnon teosta tavalla, jonka taidan… tai no, jonka ainakin haluan oppia taitamaan. Kiipeämällä.

Asettauduin Karvan pariksi ja varmistin miehen noustessa rauhallisen vähäeleisesti putouksen vasemmassa laidassa olevaa pystysuoraa jääkuilua. Yläpuolelleni kaartuvan seinän herättämän kunnioituksen keskellä oli isohko pisara jännitystä, sillä tämä putous oli Jaska Jokusta haastavampi, ja tasoltaan samaa luokkaa kuin mitä tulemme Ushballa kiipeämään. Toki mainittakoon, että Ushballa jääseinät noustaan yli 4500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja nousut ovat pidempiä. Tämä olisi kuitenkin samanhenkisyydessään parasta mahdollista harjoitusta saada hiottua tekniikkaa ja taloudellista kiipeilyä. Yläilmoissa jokainen liike on moninkertaisesti raskaampi, ja esimerkiksi hakun käytössä minulla on paljon opittavaa: kokeileva naputtelu tai liikaa hartiaa rasittava huitominen pitää saada muutettua napakaksi tekemiseksi, jonka salaisuus piilee rannetyöskentelyssä.

Viimein oli minun vuoroni, ja nousin seinälle. Kohdan kourumainen rakenne helpotti etenemistä, sillä levittämällä jalat kourun reunoja vasten voi pingottaa kehon yllättävän rennosti kourun keskikohdalle. Mutta se, mikä oli näyttänyt lähes tasaisilta jääaskelmilta ylös, paljastui nyt petollisen heikoksi jääksi, ja sain tosissani tehdä töitä löytääkseni kunnon pitävät otteet jäästä. Muutaman metrin jälkeen huomasin myös unohtaneeni kiristää kiipeilykengät ennen seinälle nousua – voin vakuuttaa, että se on virhe, joka kostautuu nopeasti ja kuumottavasti!

Heikin ottama video, minä ylempänä seinällä

Yleensä laskettelumonomaisen jäykkä kenkä pitää jalan paikallaan ja mahdollistaa ponnistamisen koko säären voimalla. Nyt kun kenkä oli löysällä, jalkaterä ei pysynytkään paikallaan, vaan kantapääni nousi ylös joka askelmalla eli etenin varpaillani seinää ylös. Voi luoja sitä poltetta pohkeissa ja jalkapohjissa, joihin kuormitus kasautuu! Jo muutaman metrin nousun jälkeen tunsin jalkojen alkavan vapista, eikä kenkien kiristys seinällä ole mahdollista.

Turha sitä oli jäädä harmittelemaan! Jääkiipeily on mentaliteetiltaan hiukan kalliokiipeilystä poikkeavaa siten, että siinä pyrkimys on viimeiseen asti välttää putoamista. Toki kallioillakin pyritään puhtaisiin suorituksiin, mutta monasti teknistä reittiä harjoitellaan osissa, ja harjoitusvaiheessa on luontaista aina välillä jäädä köyden varaan lepäämään ja miettimään strategian seuraavaa vaihetta. Jääkiipeilyssä sen sijaan lähdetään siitä, ettei seinältä irrota. Monessa mielessä tämä johtuu varusteista: mukana on kaikenlaista terävää hakuista jääruuveihin ja -rautoihin. Pudotessa itsensä satuttamisen riski on suurempi.

Periksi ei siis voinut antaa, joten yritin olla piittaamatta poltteesta ja keskittyä kuuntelemaan ja tuntemaan, että hakku imaisisi joka iskulla tiukasti jäähän kiinni. Kunnon hakkuotteiden avulla saatoin käsien ravistelun lisäksi aina välillä ravistaa korventuvia jalkojani ja yrittää saada veren kiertämään kramppaavissa lihaksissa.

Voi sitä hetkeä, kun huohottaen punnersin itseni ensimmäisen köydenmitan korkeudessa jääkielekkeelle, kiinnitin itseni jääankkuriin ja sain huokaista! Toinen köydenmitta kiristetyillä kengillä sujuikin jo nopeammin ja rennommin, ja pystyin paremmin keskittymään Karvan rauhallisellä äänellä antamiin neuvoihin tekniikan parantamiseksi. Pavlovin koiran innolla virnistelin autuaana kehuille putouksen huipun saavuttaessani. Suljin silmäni ja hengitin Korouoman puhdasta ilmaa keuhkoihini nauttien sen raikkaasta tuulahduksesta rintakehäni alla. Täydellinen syntymäpäivä!

Toisen nousuni tein Ruskeavirran toisessa laidassa, edellistäkin jyrkemmässä kohdassa, jossa jään pinta oli paikoin kuin kovaa betonia ja toisista kohdista taas pinnalla lorisevan veden pehmentämää. Jään pinnalla valuva vesi tekee tietysti kiipeilystä välillä aika vilpoisaa hommaa, sillä märät hanskat ja housut jäisellä seinällä pakkaspäivänä tuovat tekemiseen oman lisäkierteensä. Hyvää märässä jäässä on se, että hakku uppoaa siihen kuin kuuma veitsi voihin. Tällä kertaa sekä minä että Karva juutuimmekin seinälle pitkäksi aikaa yhden käden varaan reuhtomaan toista, jäähän jumittunutta terää irti.

Kiroillut olin myös hanskojani, jotka ovat aavistuksen verran liian isot. Lisäilma kerrosten välissä auttaa sormia pysymään lämpöisinä, mutta vie kertakaikkiaan kaiken sorminäppäryyden. Niinpä jatkojen, jääruuvien ja sulkurenkaiden kanssa työskentely kylmästä ja märästä kohmeisillä, väsyneillä sormilla liian isoissa hanskoissa, tuntui paikoitellen tuskallisen hitaalta. Kun vielä muistaa, että välineiden käsittely tehdään aina yhdellä kädellä samalla, kun pidät itseäsi seinällä toisen käden ja hakun avulla, on tarve rivakalle ja notkealle työskentelylle melkoinen.

Mutta minä tein sen! Köysilaskeutuessani putouksen päältä jääseinää pitkin takaisin alas, hihkuin ääneen onnesta. Haltioituneena kuuntelin Karvan ja toisen paikalle saapuneen oppaan keskustelua siitä, kuinka putouksen muoto oli muuttunut jo edellisestä viikostakin. Se on joka päivä hiukan erilainen. Jää on ihmeellinen, elävä elementti – aivan kuin sillä olisi oma tahto. Kuinka olenkaan näiden kiipeilyvuosien aikana oppinut rakastamaan sitä!

Varmistamassa reittiä tekevää opasta

Päivä alkoi olla kääntynyt iltapäivään. Olimme kahden vaiheilla, sillä aikaa olisi ollut vielä puolikkaaseen nousuun. Käytössämme oli ollut vain vajaa kiipeilypäivä, mutta paluumatkalle lähtiessä oppaamme Kelso ja Karva antoivat meille kehuja:

– Monille asiakkaille lähestymisvaellus ja yksi nousu Ruskeavirralla vievät jo paljon aikaa. Mutta te teitte kaksi isoa nousua, ja olisimme melkein ehtineet tehdä vielä kolmannen puolikkaan! Teknisesti taitonne riittävät Ushballe hyvin. Kyse on siis kestävyydestä ja taloudellisuudesta sekä olosuhteista. Eli mahdollisimman paljon nousuja harjoitteluksi vain!

Autuaan onnellisena ja haikeana vaelsimme takaisin parkkipaikalle metsäpolkua pitkin. Talvisen iltapäivän sinisyys siivilöityi puiden lomasta. Suurien kiipeilykenkien rahina ja kiipeilyparini hengitys olivat ainoat äänet tuossa talvisessa satumaassa, jonka siimekseen jäivät Ruskeavirta, Jaska Jokunen sekä muutama muu jääputous, joka oli nyt pakko jättää ensi kertaan.

Lapset lienevät pelastus, muuten en ehkä istuisi nyt tässä, kerrostaloasunnon lämmössä uudelleen elämässä upeaa päivääni Korouoman jäisillä seinillä. Olisin ehkä livahtanut sivuun polulta, pyyhkinyt jälkeni intiaanien tapaan havunoksalla ja hiipinyt metsän syliin toiveenani jäädä jääparatiisiin ikuisesti! Onneksi aina voi palata.

Onnellisena ja haikeana paluumatkalla

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén