Hei… kuin kuiskaisin tyhjältä näyttävän talon ovelta varovaisen tervehdyksen. Siitä on aivan liian pitkä aika, kun olin täällä viimeksi. Olen kaivannut sitä väylää vuorille, jonka kirjoittaminen minulle antaa. Se on kimmeltänyt ajatuksissani kuin aamunkajo sinisen harjanteen takana: kaukaisena mutta tavoittelemisen arvoisena. Joskus kuitenkin vastaan tulee tilanteita, joissa on luovuttava itselle merkityksellisistäkin asioista hetkellisesti ja ohjattava aika, voimavarat ja ajatukset tärkeimpiin. Takana on melkoisen tuiverruksen kuukausia, eikä matka ole vielä lähellekään maalissa, mutta tämä vuori huiputetaan kuten kivisetkin – askel kerrallaan.
Olen kuitenkin odottanut suuresti sitä hetkeä, jolloin avaan uuden valkoisen sivun odottamaan sanoja ja tunnen ohuen, raikkaan ilman täyttävän ajatukseni. Hiukan yllättävää on, että tein sen itse asiassa useita päiviä sitten ensimmäisen kerran. Ujosti vein sormet näppäimistölle, kiinnitin katseeni ilkikurisesti vilkkuvaan kursoriin ja jäin odottamaan sanoja, jotka aina valuvat sormieni päistä ilman erillistä kehotusta.
Mutta mitään ei tapahtunut. Aloitin lauseen, pyyhin sen pois. Toistettuani saman muutamia kertoja, aloin miettiä, että nytkö kokisin sen, mistä kirjoittajat aina puhuvat mutta josta minulla ei ole kokemusta – kirjoittajan blokin. Tuijottaisinko tyhjää näyttöä tuskaisena ja vailla sanoja, sillä tavalla kuten elokuvissa: repisin takkuista tukkaani ja silppuaisin paljain käsin A4-paperiarkkeja lattialle…
Orastava huoli oli turha, sillä katseeni osuessa seinällä riippuviin kuviin vuorilta, melkein saatoin kuulla ruosteen kirskuvan sanageneraattorini rattaista niiden käynnistyessä. Ihanaa olla takaisin riveillä!
Vaikka kiipeilyasiat ovat olleet hiukan telakalla, vuorilla olen ollut. Hiihtolomalla pääsin rakkaaksi tulleeseen Cerviniaan – ensimmäistä kertaa talvisaikaan – ja laskimme reidet maitohapoista turvoksiin Matterhornin varjossa. Hiihtohisseistä tuijottelin tutuiksi käyneitä rinteitä, etsin katseellani Carrel Hutin pilkottamassa Lion Ridgen kivien lomassa taivasta vasten ja ymmärsin taas, miksi jotkut ihmiset palaavat samalla vuorelle useita kertoja.
Myös suksilla olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua laskettelurinteiden ulkopuolisesta maailmasta; skinnauksesta ja vapaalaskusta – jälleen uudenlainen tapa seikkailla rakastamassani ympäristössä. Toistaiseksi en ole hankkinut omia varusteita edes laskemiseen, sillä vuokraamoiden varusteet ovat yleensä oikein laadukkaita ja riittävät tasoiselleni laskijalle erinomaisesti. Yksi haaste kuitenkin on: leveälle jalkaterälleni on vaikeaa löytää täydellisesti istuvaa monoa. Joudun usein tekemään kompromissin puristavan monon ja seuraavan, merkittävästi pituudelta liian ison koon välillä. Saman haasteen kanssa painin myös kiipeilykenkien osalta, varsinainen lättäjalka! Niinpä nyt puuterin alkaessa kiinnostaa olen harkinnut, että hankkisin omat monot. Lieneekö monohankintaan parempaa paikkaa kuin Cervinian laskuparatiisin varustemyymälä? No, annas kun kerron, kuinka siinä kävi:
Myymälän hulinassa esitin asiani minua reilusti yli päätä lyhyemmälle vahvalla italialaisaksentilla puhuvalle miehelle. Hän nyökkäsi juhlallisesti ja ohjasi minut ottamaan kengät pois ja asettamaan jalkani kengän kokoa mittavaan mittalaitteen päälle. Tein työtä käskettyä huojentuneena, että olin pitkän laskupäivän jälkeen ehtinyt vaihtaa kuivat ja puhtaat sukat.
Mies katsoi mittalaitteen alustalle asetettua oikeaa jalkaani ja henkäisi kauhusta:
– Meillä on VALTAVA ongelma, hän henkäisi tuijottaen jalkaani kulmat syvässä kurtussa ja pyöritellen päätään epäuskoisena:
– Jalkasi on todella leveä! Pystymme kyllä muokkaamaan monoja isommiksi, mutta sinun jalkasi on NIIIIIN valtavan leveä, etten ole varma, riittääkö se!
Yritin varovasti henkäistä, että kyllä 40 on ihan normaali kengän koko kaltaiselleni pitkälle pohjoismaiselle naiselle, mutta mies huitaisi piipitykseni pois kuin ärsyttävän kärpäsen. Hän kävi hakemassa kollegansa, joka niinikään oli pienikokoinen italialaismies. Yhdessä he aikansa tuijottelivat ja äimistelivät jättiläismäistä luu- ja jännekasaa, jonka olin mittalautaselle paiskaissut. Kovaääninen hämmästely täydessä liikkeessä sai muut asiakkaatkin huomaamattomuutta tavoitellen kurkistelemaan varovasti suuntaani nähdäkseen kyseessä olevan mammuttijalan.
Hetken kuluttua tilanne alkoi nostaa punaa poskilleni, ja aloin vakavasti harkita pakoa myymälästä suinpäin sukkasillaan lumiselle kadulle. Tilanteen ei sikäli olisi pitänyt olla suuri yllätys, sillä vain paria päivää aiemmin olimme samaisessa liikkeessä olleet tilanteessa, jossa vuokraamon myyjä oli lähes huutaen vaatinut nöyryytyksestä punastelevaa teinityttöä ilmoittamaan painonsa kovemmalla äänellä.
Onneksi aikansa ihmeteltyään myyjä kävi hakemassa monon, jonka sitten kasvot punehtuneena ja yleisön selvästi jännittäessä punnersin jalkaani. Italialaisen valmistajan mono oli todellakin niin kapea, että pidempiaikaisessa käytössä se olisi liian pieni. Myyjä tarjosi vielä päätään pudistellen mahdollisuutta hakea miesten osastolta toisen mallinen mono, mutta jostain syystä ostostunnelmani oli hiukan latistunut.
Niinpä keskustelimme vielä hetken siitä, kuinka jalkani on kertakaikkiaan sopimattoman suuri italialaiseen lestiin (eikä muiden valmistajien malleja ainakaan tarjottu) ja sitten sain viimein tilaisuuden riipiä monon jalastani ja paeta liikkeestä.
Olen sinut kehoni kanssa, mutta pakko myöntää, että hiukan naisellinen itsetunto otti osumaa. Korvat luimussa ohitin muut kadulla olevat liikkeet – ehkäpä parasta olisi asioida Suomessa liikkeessä, jossa ollaan tottuneempia pohjoismaisiin mittoihin.
Monoja ei siis tarttunut Cerviniasta matkaan, mutta ihanat päivät lumitouhuissa rinteillä latasivat akkuja ja vuori-ilman tuoksua ajatuksiini. Kun sitten viimeisenä päivänä kyynelsilmin hyvästelin Matterhornin taksin takaikkunasta, lohtunani oli ilahtunut havainto, että seuraavaan kiipeilyreissuun heinäkuussa on enää pieni tovi aikaa!
Elämän muiden osa-alueiden vietyä huomiota, viime kuukausina treenaaminen on jäänyt ylläpitäväksi. Kiipeilysuunnitelmamme Eigerilla ja Dent Blanchella on melkoisen kunnianhimoinen, joten harjoituskausi on syytä aloittaa mitä pikimmin. Mikäs sen ihanampaa! Kevätauringon pilkistäessä taivaanrannasta, odotan pitkiä pyörälenkkejä, soututreenejä ja mitä kaikkea sitten tuleekaan keksittyä! Edellisen kiipeilyreissun jäätyä tyngäksi sairastumisten ja huonon sään vuoksi, kiipeilytauko tuntuu venähtäneen melkoiseksi ja mielikin on ajelehtinut kauemmas. Kuitenkin nyt viime päivinä vuoret ovat jälleen uineet mieleni taustamaisemista edemmäs, lähemmäs ja veressä kupliva odotus tuo väriä arkeen – tuntuu kuin jo melkein koskettaisin lämmintä graniittia. Haistan sen kevättuulessa, kuulen sen kuiskauksen unissani ja olen valmis jatkamaan seikkailua!
