Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:
“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”
Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.
Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).
Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.
Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.
Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.
Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.
Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.
Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.
Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.
Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.
Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.
Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.
Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!
Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?
P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.
