6.6.2018: Gran Paradison paluutunnelmat

Olin nukkunut kuin tukki halki yön, ja heräsin levänneenä. Oli ilahduttavaa huomata, että lihakset eivät tuntuneet aroilta tai uupuneilta, vaan palautuminen vaikutti tapahtuneen nopeasti.

kuva: Fabrizio

Makasin hetken torkuksissa nauttien eilisen onnistumisesta. Ulkoa kaikuva sateen humina kuulosti ensin mukavan rentouttavalta, mutta sitten muistin kaksi asiaa:
Ensimmäinen oli, että olimme eilen illalla ennen nukkumaanmenoa pelanneet hetken sanaselityspeliä mukavan kiipeilyporukan kanssa. Heidän tarkoituksensa oli tavoitella huippua tänään, ja vielä viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olimme toivotelleet heille onnea ja hyviä kelejä yritykseen. Sade oli kohtuullisen varma merkki siitä, että heidän huiputusyrityksensä olisi vastatuulessa.

Elokuussa 2016 vehreä niittymäinen rinne Chabodin majan alapuolella näytti kesäkuussa 2018 tältä

Toinen seikka tietenkin oli, että olimme aikeissa tänään laskeutua Chabodilta takaisin laaksoon. Minua ei ole tehty sokerista, mutta lähtisimme lähestymään Mont Blancia heti huomenna, ja varusteet olisi hyvä saada pidettyä mahdollisimman kuivana. Toki laaksossa olisi puolisen vuorokautta aikaa kuivatella, mutta kastuessamme se tuskin riittäisi; nimittäin mikään ei nostata hotellihuoneen ilmankosteutta samalla tavalla kuin rinkallinen märkiä varusteita.

Aamupalalla salissa saimme todeta, että ulkoa kuuluva humina ei ollut pientä ropinaa, vaan viistosuuntaisena suihkuava vesisade oli jatkunut halki yön. Olimme onnistuneet osumaan viikon toistaiseksi ainoaan huiputusikkunaan, ja tänään huiputusta tavoittelevat ryhmät olivat saaneet osakseen saman karvaan kokemuksen kuin me vuonna 2016. He olivat jääneet majalle, ja osa oli nyt lepäämässä ja osa treenaamassa toiveenaan uusi yritys huomenna.

Aamupalan lomassa keskustelimme edellisenä päivänä tutuiksi tulleiden brittimiesten kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli samankaltainen suunnitelma kuin meillä; huomenna kohti Mont Blancia. Koska olimme joutuneet luopumaan alkuperäisestä Cosmiques-reitistämme, kiipeäisimme samaa Gouterin reittiä kuin uudet tuttavamme Tom ja Ben. Tosin brittien huiputusreitin kuormitus oli suunniteltu toisinpäin kuin meidän. Oma tavoitteemme olisi huomenna, lähestymispäivänä, tehdä mittava 2000 vertikaalimetrin nousu Gouterin majalle, jolloin huippupäivän nousuosuus olisi maltillisempi, noin 1000 vertikaalimetriä. Brittien opas Fabio oli suunnitellut heidän ryhmänsä nousevan lähestymispäivänä noin 1000 vertikaalimetriä Gouteria alempana sijaitsevalle Tete Rousse -majalle ja tekevän pidemmän nousun huiputuspäivänä.

Aurinkoisia nousutunteja

Spekuloimme Heikin kanssa eri strategioiden vahvuuksia: Tete Roussen ja Gouterin välissä on “pahamaineinen” Grand Couloir ja sen jälkeen noin 500 vertikaalimetriä korkea, lähes pystysuora kivikkokiipeilyseinä, jotka mieluusti “hoitaisimme pois alta” ennen huiputuspäivää. Toinen asia on tietysti huiputuspäivän pituus: nousu vaikeutuu nopeaa tahtia ylöspäin mentäessä. Mitä pidempi huiputuspäivä, sitä uupuneempi kiipeilijä on saapuessaan huippuharjanteelle.
Toisaalta, lyhyt lähestyminen takaisi briteille pidemmän lepoajan ja palautumisen Gran Paradisolta. Matalammalla sijaitsevalla Tete Roussella myös nukkuminen on Gouteria helpompaa.

Vesituisku majan ulkopuolella hellitti hiukan otettaan. Tovin kuluttua taivas vaikutti kirkastuvan ja sateen tauotessa lähdimme ripeästi laskeutumaan kohti laaksoa, Tom, Ben ja Fabio suhteellisen pian kannoillamme. Laskeutuminen tapahtui rivakasti, ja vain noin 1,5 tuntia myöhemmin astelimme laakson parkkipaikalle. Grand Paradiso oli virallisesti laaksosta laaksoon kiivetty ja huiputettu!

Paluumatkalla nojasin otsaani auton takapenkin sivuikkunaan ja palasin ajatuksissani rinteelle. Olemme kiivenneet huomattavasti Gran Paradisoa korkeammalla, ja kiipeilymielessä tämä reitti oli yksinkertainen. Itseasiassa suurin osa matkasta oli loputonta vaellusta halki nousevien jääkenttien.

Paluumatkan maisemat olivat sumeampia

Heikki on kiivennyt Gran Paradison kerran aiemmin, ja hän kertoi reitin olleen silloin vaihtelevampi. Nyt lumi oli peittänyt alleen lähes kaiken, mikä teki reitistä teknisesti hyvin helpon. Mutta tuossa helppoudessa piilee ansa: tuntikausien monotoninen tamppaaminen upottavassa lumessa uuvuttaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Kun sitten korkeus alkaa vaikuttaa akklimatisoitumattomassa kehossa, myös motivaatio joutuu koetukselle. Minuun tuo lumessa kahlaaminen ja liukastelu vaikuttivat myös siten, että temponi oli jatkuvasti hiukan rikkonainen, minkä vuoksi en päässyt upottautumaan euforisen keinuvaan rytmiin, joka yleensä ottaa minut rinteellä valtaansa ja saa fyysisten vaikutusten merkityksen kutistumaan. Itseasiassa on rohkaisevaa (ja erityisen muistiin merkittävää) huomata, kuinka suuresti vaihtelu vaikuttaa jaksamiseen: Satulaan noustessa korkeus tuntui kehossa jo ihan kunnolla, mutta kun viimeinen huippuharjanne muutti nousun luonnetta, innostus pyyhki pois uupumuksen tunteen. Kun jännittävä, huipulle johtava lyhyehkö kivikkokiipeilyosuus kruunasi kokemuksen, oli kuin suuri osa reisien hapotuksesta olisi kadonnut taivaan tuuliin.

Chamonix’ssa levitimme varusteet kuivumaan ja vietimme päivän ja illan leväten ja tankaten, menussa tietenkin yhdistetty “vuorelta laskeutumis” ja “ennen vuorelle lähtöä” -pitsa. Pohdiskelimme edessä olevaa seuraavaa haastetta, tutkimme toistuvasti epävakaista sääennustetta toivoen muutosta parempaan ja analysoimme omaa suorituskykyämme Gran Paradiso -kokemukseen pohjautuen.

Illalla nukkumaan mennessä laukut seisoivat oven vieressä pakattuina, ja ilmassa väreili jännitys. Kuuntelin ulkona jälleen ropisevaa sadetta ja toivoin, että Mont Blancin säähaltijat olisivat puolellamme!

7.6.2018: Mont Blancin lähestymisen 2000 korkeusmetriä

Heräsin 5.20, kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa. Ulkona oli vielä hämärää ja harmaata, sade oli jatkunut pitkin yötä. Päätimme uskoa vakaasti sään olevan kaunis ja aurinkoinen, kunhan pääsisimme ylemmäs rinteelle.

Team ‘Which way is Italy’ valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle:
Marco, Fabrizio, minä ja Heikki

Tasan puoli seitsemän astelimme hotellin pihassa odottavan Marcon auton luo. Marco järjesteli laukkuja takakonttiin, ja etupenkiltä meitä tervehtimään nousi Fabrizio, pörröpäinen, rempseän puhelias ja nauravainen 33-vuotias italialaisopas. Alunperin toinen opas oli varattu, sillä vaativuudessaan Cosmiquesin reitti edellyttää oppaan jokaista asiakasta kohden. Gouterin reitillä se ei olisi välttämätöntä, mutta toisen oppaan peruminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista – ja lisäksi Marco totesi, että olosuhteiden ollessa tällaiset, kaksi opasta olisi ihan hyvä juttu. Fabrizio tulisi nopeasti osoittautumaan kertakaikkisen mainioksi tyypiksi, joka hauskuutuksellaan ja lämminhenkisellä huolehtivaisuudellaan toisi loistavaa tunnelmaa tiimiin.

Ajomatka alkoi vesisateessa. Istuimme vaisuina takapenkillä, kuuntelimme oppaidemme soljuvaa italiankielistä keskustelua, jota Fabrizion naurunpyrskähdykset rytmittivät. Tovin kuluttua Fabrizio kääntyi puoleemme ja totesi iloisesti, että sääennuste ei näytä ollenkaan mahdottomalta.
– We go above the clouds, and it is all sunshine! hän tokaisi ja päästi hulvattoman tarttuvan hekotuksen, joka täytti auton iloisella tunnelmalla.

Lähestymispäivään liittyi eräs aivan erityinen kokemus: Koska kiipeilykausi ei ollut vielä alkanut, kiipeilijät ylemmäs rinteelle vievä vuoristojuna oli vielä suljettu. Normaalin junakyydin sijasta vaeltaisimme ensimmäiset 1000 vertikaalimetriä pitkin vuoristojunan raiteita. Tämä sai Heikin ja minut hyrisemään ilosta, sillä paitsi että se on ainutlaatuisen hieno kokemus, kiipeäisimme taas vuoren aidosti laaksosta laaksoon sen sijaan, että nousisimme junalla noin 2900 metriin.

Raidereitillä, kuva: Fabrizio

Tovin kuluttua auto pysäköitiin pilvien sylissä lepäävälle parkkipaikalle, ja kiipesimme maastoautotaksin kyytiin taittamaan vielä muutaman kilometrin huonokuntoisella tiellä vuoristojuna-asemalle, josta taival jalan alkaisi. Olimme ajatelleet tehdä lähestymisen kevyemmissä kengissä kuten Gran Paradisollakin, mutta ennen taksiin kiipeämistä Fabrizio kehoitti vaihtamaan ylävuoristokengät jalkaan:
– Lumi alkaa alhaalta, ja maasto ei ole ihan helppoa. Parempi mennä “isoissa kengissä”.

Vielä ennen lähtöä Marco kertasi suunnitelman: pyrkisimme kohti Gouterin majaa, mutta sää vaikutti epävakaiselta, joten lopullinen päätös yöpaikasta tehtäisiin vasta Tete Roussella.

Vastaantulevaa liikennettä, huoltojuna
vuoristoraiteilla

Taksi jätti meidät aution juna-aseman pihaan, josta matka alkoi halki metsäisen maiseman pitkin junaraiteita. Ensimmäisessä jyrkässä nousussa naureskelimme Heikin kanssa pakottavia pohkeitamme, mutta pian lihakset lämpenivät, ja matkanteko sujui mukavasti. Raiteet nousivat pian raikkaalta tuoksuvasta metsästä sumuiselle väliasemalle ja sen ohi jyrkälle vuorenrinteelle, jossa meitä vastaan tuli ryhmä raiteita korjaavia työmiehiä. Marco paineli tuttuun tapaan hyvää vauhtia edellä, kun taas Fabrizio kulki kanssamme jutustellen leppoisasti. Viimeinenkin vieraskoreus katosi, kun puhuimme vuorilla suunnistamisen tarkkuudesta, ja Heikki intoutui kertomaan tarinaa purjehdusmatkalta Kroatian rannikolla:

–…vene oli ankkuroitu rannan tuntumaan. Hetken kuluttua veneen rinnalle jyrisi suuri ja kallis moottorivene. Kannella seisoi italialaismiehiä tyylikkäissä vaatteissa ja aurinkolaseissa. Yksi heistä huusi: “Excuse me, which way is Italy?” (Heikki matki hulvattoman osuvasti laulavaa italialaisnuottia). Heille osoitettiin ylimalkainen suunta, missä Italia sijaitsee. Miehet kiittivät kohteliaasti, käänsivät veneen ympäri ja katosi moottorit jyristen osoittamaamme suuntaan.

Kohti tunnelia

Fabrizio ja minä olimme tikahtua, ja Marcokin virnisti iloisesti, ja jälleen oli löytynyt reissun lentävä lause, jota viljeltäisiin pitkin matkaa niin majan käytävillä kuin huippuharjanteellakin.

 Raidevaellus huipentui, kun viimeisenä ennen saapumistamme pääteasemalle sukelsimme pimeään tunneliin. Talvinen luonto oli jättänyt taas yhden voimannäytteen ihailtavaksemme, ja syvälle kallion sisään hakattu tunneli oli puoleen matkaan asti lumen vallassa. Vaikenimme kunnioittavasti kuuntelemaan askeleidemme narskeen aavemaista kaikua hämärän tunnelin kiviseinistä. 

Kun sukelsimme ulos tunnelin toisesta päästä, saavuimme suoraan helteisen auringon syleilyyn. Pidimme raiteiden päätepisteellä tauon; söimme, joimme ja lisäsimme aurinkorasvaa sekä kiinnitimme jääraudat, sillä asemalaituri oli hautautunut lumeen, jota jatkui silmänkantamattomiin. Istuin kivellä nautiskellen auringonvalon leikistä ympärillä olevien jylhien vuorten rinteillä ja valkoisten pilvihaituvien tanssista vasten sinistä taivasta ojentuvien huippujen ympärillä. Mahtaakohan maailmassa olla kauniimpaa näkyä?

Matka jatkui nyt tukahduttavan kuumassa auringonpaisteessa. Jäätikölle saapuessamme saimme taas kokea, kuinka auringon kuumuus muuttaa lumen rautoihin liimautuvaksi massaksi. Hikisen ja jyrkän sohjorinteen jälkeen nousimme suuren kivikon juurelle ja kiinnityimme kahteen köysistöön, minä Marcon ja Heikki Fabrizion kanssa. Tiukan nousun aikana harjanteen poikki silloin tällöin suhahtava tuuli pyyhki kuumia poskiani ja viilensi hiukan. Mutta edelleen olin niin kuumissani, että aurinkolasien sisäpinta huurtui, ja pienellä juomatauolla Heikki rutisti hikeä noruvana vanana otsallaan olleesta buffista. Kivikossa oli niin hauska kiivetä, että hämmästyin, kun yhtäkkiä edessäni, vain pienen jäätikköosion takana oli Tete Roussen maja.

Oppaat pitivät italiankielisen palaverin säätilanteesta ennenkuin ylitimme viimeisen jäätikköpätkän majan pihaan. Aurinko paistoi edelleen, mutta laaksosta nousevia harmaita pilviä ei voinut olla huomaamatta. Pizzanimiä ja kiitos / ole hyvä / näkemiin -tyyppisiä fraaseja enempää en italiaa osaa, mutta sen verran olin ymmärtävinäni, että Marco suhtautui jatkamiseen hiukan empien, mutta Fabrizio taas oli etenemisen kannalla. Lopulta oppaat päätyivät siihen, että jatkaisimme Gouterin tavoittelua.

Hikiset mutta onnelliset matkalla pilvien yläpuolelle
kuva: Fabrizio

Tete Roussen (3167 m) terassilla odotti yllätys: meidät otti vastaan häntää heiluttava kultainen noutaja. Vuosikaudet majalla asustellut vuoristokoira tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa ja tottuneesti heittäytyi kyljelleen rapustuksia pyytämään, tarkasti juuri jäärautojen kärkien ulottumattomiin. Hurmaava otus voitti sydämeni ja sai saaliikseen myös pienen palan eväspatukkaani.

Gouterin majan saattoi jo nähdä etäällä, ja sinne johtava nousu näytti hurjalta. Sovimme 15 minuutin tauosta, ja oppaat katosivat majaan sisälle. Heikki ja minä sen sijaan jäimme malttamattomina terassille. Molemmat voimme loistavasti, ja eteneminen maistui. Meillä oli kova halu päästä jatkamaan matkaa nopeasti, jotta rinnettä hitaasti mutta varmasti nouseva harmaa massa ei saavuttaisi meitä ja saisi Marcoa muuttamaan mieltään. Oppaiden lopulta palatessa tauoltaan, melkein kuovin jääraudoilla lunta, niin kiipeilypoltteissani olin – ja saman palon saatoin lukea kiipeilyparini kasvoilta.

Tästä vaan ylöspäin

Matka jatkui jälleen yhden yli polvien upottavan loskarinteen halki Grand Couloirin reunalle. Kesäaikaan pelottava kivikouru, jonka poikki viimeksi juoksimme välttääksemme putoavien kivien osumista, olikin tällä kertaa suhteellisen vaaraton, sillä runsas lumi sitoi kivet paikoilleen. Niinpä saatoimme ylittää kanjonin rauhassa ja siirtyä sitten yli 500 vertikaalimetriä korkeaan pystysuoraan nousevaan kivikkoon, jossa viettäisimme seuraavat tunnit.

Pilvet kietoivat meidät tiukasti syliinsä, ja sää kylmeni pakkaslukemiin hetkessä. Navakka tuuli puhalsi sormet koppuroiksi ja kiiruhdin lisäämään lisäkerroksen hikisten vaatteiden päälle. Kuten yleensäkin, kivikkokiipeily oli hauskaa ja sai unohtamaan kaiken muun. Lumi ja jää olivat vallanneet myös ison osan kivikkoa. Jos en olisi oppinut luottamaan jäärautojen pitävyyteen, muutamassa kohdassa olisi saattanut jännittää ihan toden teolla. Oppaat kiipesivät edellä ja varmistivat meitä köysien avulla. Paikoitellen matkaa taitettiin nelinkontin ja etenemistä rytmitti jäärautojen ja hakkujen kilahtelu kiviä vasten. Olen aiemmin laskeutunut saman kivikon alas kesäaikaan, kun siellä ei ole lunta tai jäätä, ja jännittävä se oli silloinkin. Mutta nyt kadotin ajantajun täysin, niin kieli keskellä suuta ähersin eteenpäin.

Tässä hiukan ähinöitä 3500 metrin korkeudesta:

(video: Heikki)

Huomasin meidän lähestyvän Gouteria oikeastaan lähinnä siitä, että korkeus alkoi taas imeytyä lihaksiin saaden ne pakottamaan ja anomaan armoa. Sää muuttui ensin vesitihkuksi ja pian lumisateeksi. Näkyvyys huononi nopeasti, mutta muuten olosuhteet olivat kohtuulliset. Takana alkoi olla pitkä päivä, oma lähestymispäivän korkeusmetriennätykseni (vaikka kuka niitä laskee, hahaaa), ja vatsassa mourusi nälkä, joka ei enää taintunut lakritsipaloilla. Nauroin hengästyneenä edelläni kiipeävälle Marcolle, että uusi lempisanani on: “Wait”, jonka kuulin yläpuoleltani säännöllisesti, kun oppaani kiipesi köydenmitan ylemmäs pysähtyäkseen sitten varmistamaan nousuni. Tuo pieni komento tarjosi aina lepohetken, joka oli välillä muutaman kymmenen sekunnin, parhaimmillaankin parin minuutin mittainen. Mutta se oli riittävästi, jotta lihakset ehtivät hiukan levähtää.

Ja ylös me menimme
kuva: Fabrizio

Pakko myöntää, että kyllä ylävuoristokengissä painoi 3835 metrin korkeuden lisäksi silkka väsymys, kun hitaasti askelsimme lopulta Gouterin majan pihaan. Olimme kiivenneet talviolosuhteissa 2000 vertikaalimetriä alle kahdeksassa tunnissa, mitä pidän suorituksena, johon olen oikein tyytyväinen. Oppaat kehuivat meitä vuolaasti ja paistattelimme hetken heidän ja toistemme kehujen paisteessa, ennen kuin siirryimme majan varustehuoneeseen asettelemaan hiestä ja sateesta kostuneita varusteitamme siten, että ne kuivuisivat mahdollisimman paljon ennen muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä.

Ruokasalissa ahmin munakasta ja palkitsin itseni tölkillisellä limsaa. Tunnelma porukassamme oli korkealla. Olimme kaikki todella hyvällä mielellä päivän suorituksesta ja siitä, että Gouter oli nyt tavoitettu. Aterian jälkeen kömmimme sänkyyn, ja nukuin autuaasti pari tuntia päivälliseen asti.

Kun saavuimme unenpöppöröisinä päivällispöytään, oppailla oli päivitettyä säätietoa. Tilanne vaikutti kohtuullisen lupaavalta, ja matkaan lähdettäisiin kolmelta yöllä. Kävimme aterian aikana läpi vaatteita, varusteita ja lähtöaikataulua. Salissa kaikui innokas puheensorina, vaikka kauden aikana lähes jatkuvasti täynnä oleva maja oli alle puolillaan. Heikki kiinnitti huomioni naisten vähyyteen. Vuorilla naiset ovat aina selkeänä vähemmistönä, mutta nyt off-season-kaudella ero on silmiinpistävä: Gran Paradisollakin naisia oli vain muutama noin 30 kiipeilijästä. Gouterilla oli arviolta noin 80 kiipeilijää, joista naisia oli kolme.

Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaan menoa venyttelin hiukan ja valmistelin varusteitani seuraavaa yötä varten. Minua jännitti. Mont Blanc on minulle suuri vuori. Se, että olen sen huipulla seissyt ennenkin, ei vähentänyt jännitystä, ehkä jopa kasvatti halua onnistua. Tämä oli myös Heikin ensimmäinen kerta tämän vuoren huippuharjanteella, ja en halunnut tuottaa kiipeilyparilleni pettymystä. Elbrusin ja Kilimanjaron keskeytykset olivat selvästi kolhineet itsetuntoa, ja yhtäkkiä tuntui kuin onnistuminen Mont Blancilla olisi merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.

Uniaika kului nopeasti. Kuin olisin vain hetkeksi ummistanut silmäni. Herätyskello pirahti merkkinä siitä, että lähtöaika oli koittanut.

Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Mont Blanc
Väsyneet mutta onnelliset Gouterin majalla