Author: Janiina Page 20 of 66

Matterhorn, Breithorn ja Pollux – täältä tullaan!

On July 16, 2020

Kauan odotettu vuorille lähtö pääsi salakavalasti yllättämään, vaikka kaksi viikkoa kauniissa ja villiluontoisessa Islannissa oli loistava intro vuoriseikkailulle. Jylhät jäätikkömaisemat ja vuoristoinen taivaanranta ohjasivat ajatukset Matterhornin rinteille.

Minä aamuyön tunteina runsaslumisella Matterhornin seinämällä (2019)

Kuitenkin kotiin palatessa tuntui pienoiselta shokilta, että lennot Italiaan lähtisivät niin pian. Innostuksen vaahtopäiden joukossa lainehtii aimo annos epävarmuutta. Kevään treenaus on tarkoituksella otettu lempeämmin ja hiukan kevyemmin kuin viime vuonna. Tähän asti on tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa iisimmin välillä, sillä ensi vuoden päätavoite Denali tulee vaatimaan tiukempaa harjoittelua. Mutta nyt tunnen jännitteen kiertyvän vatsanpohjassani kuin nyrkkiin kiristyvä käsi. Keho ei tunnu samalla tavalla suoritukseen virittyneeltä kuin viimeksi. Mitä ihmettä? Me epäonnistuimme viime vuonna Matterhornilla – miten minä juuri nyt päätin chillata treenin suhteen?!

Rauhoittelin itseäni, että eihän tässä nyt ihan sohvalla makoilten olla kevättä ja kesää vietetty. Satojen kilometrien pyöräreissut ovat olleet kestävyysharjoittelun ydin, punttisalin, juoksun ja kiipeilyn täydentäessä kokonaisuutta. Kehoa on huollettu joogalla.

Ja oli miten oli, nyt on myöhäistä miettiä, olisiko pitänyt tehdä toisin. Saan vastaukset kysymyksiini tuota pikaa, sillä lähdön hetki on käsillä.

Lennämme Milanoon aikaisin perjantaiaamuna ja sieltä ajamme suoraan Cerviniaan. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin vuoret ilmestyvät taivaanrantaan. Kuva moottoritiestä erkanevasta, kapenevasta tiestä ja sen takana nousevasta vuorijonosta on jo nyt mielessäni kirkkaana kuin olisin kulkenut siitä eilen. Parin viime vuoden aikana olemme useamman kerran kiivenneet Pohjois-Italiassa ja Dolomiitella, ja huomaan minulle kehittyneen vahvan kiintymyksen tuota seutua kohtaan. Lauantaina sitten tapaamme oppaamme Fabrizion briefin merkeissä. Onpas ihanaa nähdä hänet pitkästä aikaa!

Kiipeilyohjelma on aika tiukka: sunnuntaina aloitamme ylittämällä jäätikön kohti 3400 metrissä sijaitsevaa Guide di Ayas Refuge -majaa, jossa yöpymisen jälkeen pyrimme Breithornin läntiselle huipulle 4164 metrin korkeuteen. Huiputuspyrkimyksen jälkeen jäämme majalle yöksi, ja seuraavana päivänä vuorossa on upea Pollux (4092 m).

Breithornin jäätikkö.
*kuva:* Guy Robert May

Akklimatisaatioaika on lyhyt, ja Fabrizio varoitteli etukäteen, että päivistä voi tulla pitkiä ja raskaita. Hän korosti viestissään: “En todella halua, että tiimi on väsynyt ennen Matterhornin aloitusta.” Niinpä Polluxin jälkeen palaamme yhdeksi yöksi Cerviniaan lepäämään.

Keskiviikkona 22.7. alkaa Matterhorn-huiputus, ja teemme koko lähestymisen laaksosta Refuge Jean-Antoine Carrel -majalle, joka sijaitsee 3830 metrin korkeudessa Matterhornin lounaisharjanteella. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneina alkuperäinen ajatus oli tällä kertaa yöpyä edellinen yö matkalla olevalla toisella majalla. Yöpyminen olisi auttanut akklimatisaation kanssa ja lyhentänyt lähestymistä. Mutta Covid-tilanteesta johtuen kyseinen maja ei ota yöpyjiä vastaan. Näin ollen teemme taas tuon pitkän ja vaativan lähestymisen viime vuoden malliin.

Matterhorn, Lion Ridge -reitti vasemmalla,
kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Muutaman tunnin unet Carrel-majalla, ja aamuyön tunteina alkaa toinen yrityksemme Matterhornin huiputtamiseksi. Säätä on vielä liian aikaista aavistella ja Matterhorn on kuuluisa nopeista säätilamuutoksista. Mutta olosuhteet vuorella ovat tällä hetkellä hyvät, aivan toista luokkaa kuin viime vuonna, jolloin jo lähtiessämme tiesimme, että huiputus olisi epätodennäköinen huonosta säästä ja valtavasta lumimäärästä sekä lumen ja jään epävakaudesta johtuen. Toki nytkin on ohjelmaan varattu myös varapäivä, mikäli ensimmäisenä päivänä huiputus ei onnistu.

Viimeisenä laskeutuvan näkymä Matterhornin rinteelle, alapuolellani näkyvät Heikki ja Carlo sekä edempänä Enrico asiakkaansa kanssa

Tätä kirjoittaessanikin elän jo mielessäni edessä olevaa seikkailua niin voimallisesti, että tunnen sydämen iskujen tihentyvän ja veren kohisevan suonissa kuin koski. Mieleeni nousee elävästi, kuinka viime syksynä seisoimme lyötyinä Cerviniassa hissiasemalla. Vilkaisin vielä kerran olkani yli yhtä maailman kauneimmista vuorista – mutta se piti huippunsa piilossa saman harmaan pilvimassan takana, missä se oli piilotellut koko epäonnisen huiputusyrityksemme ajan. Olin väsynyt, murtuneita kylkiluitani koski ja hengittäminen teki kipeää. Mutta kaikkein kipeimmin vihloi pettymys. Nielaisin ja yritin piilottaa harmini hymyn taakse halatessani Fabriziota hyvästiksi:

– Ensi vuonna uudestaan. Ja silloin onnistumme.

Nyt on ensi vuosi. Nyt onnistutaan. Mennäänkö?

p.s. Haluatko tietää, mitä viime vuonna tapahtui? Se tarina on täällä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumim yräkässä

Matterhorn, kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

By Janiina

On June 23, 2020

In eurooppa, Matterhorn

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

By Janiina

On May 24, 2020

In eurooppa, harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, kestävyysharjoittelu, kiipeilyharjoittelu, Matterhorn, palautuminen, polkupyörä, polkupyöräily, pyöräily

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Jäähyväiset lapsuuteni sankarille

By Janiina

On May 6, 2020

In jäähyväiset

Olin muistaakseni 8-vuotias, kun isäni lupasi ostaa minulle hartaasti toivomani hevosen, mikäli voittaisin hänet juoksukilpailussa. Pieni sydän innostuksesta tykyttäen haastoin hänet siinä paikassa. Hävisin.

Haastoin heti uudelleen – ja hävisin taas.

Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen seuraavina kuukausina, kun yritin voittaa unelmieni palkinnon yllättämällä isän juoksukilpailuhaasteilla toinen toistaan erikoisemmissa tilanteissa. Aina isä vastasi haasteeseen myöntävästi. Buutsit kolisten ja pillifarkkujen saumat suhisten hän voitti joka kerta kevyesti – ilman että suupielestä roikkuvan punaisen Marlboron tulipesä ehti edes tummua.
Vaikka sitkeästi yritin voittaa unelmieni palkinnon, ei toistuvien tappioiden sarja oikeastaan tuntunut pettymykseltä tai odottamattomalta: oletko ikinä kuullut, että joku voittaisi supersankarin juoksukilpailussa?

Isäni mukaan matkustamalla kartuttaa pääomaa, jonka arvoa ei voi rahassa mitata. Niinpä vietinkin monet lapsuuteni kesät pienen Mazdan takapenkillä, kun isän ja pikkusiskon kanssa paahdoimme pitkin Keski-Euroopan autobaanoja teltta peräkontissa. Isä ei koskaan väsynyt kertomaan tarinaa kolmesti saman reissun aikana moottoritielle hajonneesta autosta ja monista muista seikkailuistamme. Vaikka en ehkä sitä huomannut istuessamme kolmatta päivää pelaamassa korttia teltassa Unkarin maaseudun mutaisella leirintäalueella kaatosateen luikerrellessa telttakankaan läpi makuupusseihimme, noissa hetkissä syntyi paljon rakkaita muistoja, joita tulen aina vaalimaan lapsuuteni kultapatinaisina aarteina. Niin isä pysyvästi idätti vereeni vaeltajan ja kylvi mieleeni uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: nimittäin autoradion vouvaavan c-kasettitykityksen ansiosta osaan edelleen ulkoa hämmentävän suuren osan Jaakko Tepon ja Irwin Goodmanin lyriikkatuotannosta.

Isä kasvatti minut omintakeisella tyylillään, sekoituksella omaan ajatteluun ohjaavaa vapautta, tarvittavan tiukkoja rajoja ja ehdotonta rakkautta. Vaikka hyvän maun rajoilla keikkuvilla puujalkavitseillä ja “***tuilu on välittämistä” -filosofialla kuorrutettu karhea porilainen rakkaus ei aina ollut helppoa vastaanottaa, isä oli turvani. Lapsuuden kolhut ja teinivuosien surut itkin hänen sylissään. Saatan vieläkin haistaa hänen partavetensä tuoksun, tuntea rauhoittavan kämmenen selälläni ja kuulla karhealla äänellä kuiskatun lupauksen:
– Kaikki on hyvin, kulta. Kaikki on hyvin.

Minä uskoin häntä. Sillä tottakai isä oli oikeassa. Tuo lupaus antoi aina rohkeutta nousta takaisin tutiseville jaloilleni ja ottaa taas seuraava askel. Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä on ollut oikeassa; riippumatta siitä, mitä elämässä on eteen tullut, aina ennemmin tai myöhemmin kaikki on taas ollut hyvin.

Kunnes huhtikuun 11. päivä 2020 hän oli poissa.

Kuluneiden viikkojen harmaudessa olen ollut kuin se eksynyt pieni paitaressu, jonka kurkkua kuristaa niin suuri suru, ettei hän tiedä, mihin päin katsoa, jotta voisi taas nähdä aamunsarastuksen pimeyden jälkeen.

Mutta vaikka vielä tässä hetkessä en ikävältäni saa henkeä, isäni elää minussa ja hänen lohdulliset sanansa ovat tallessa jossain sisälläni. Kun on oikein pimeää, puristan silmäni kiinni, melkein saatan haistaa häivähdyksen tuttua partavettä ja kuulla karhean lupauksen siitä, että elämä jatkuu.

Nuku rauhassa, maailman paras ja rakkain isä.
Kaikki tulee olemaan hyvin.

Postscript
Herkästi unohdamme, että vanhempamme ovat muutakin kuin isiä ja äitejä. Viime viikkoina on ollut kunnia tutustua isääni uudelleen, kun lukuisat hänen ystävänsä, kollegansa, haastateltavansa ja monet muut ovat jakaneet tarinoita isästä ja osoittaneet, kuinka montaa elämää lapsuuteni sankari on koskettanut.

Kiitos tarinoista ja ajatuksistanne, jokainen niistä on tuonut lohtua!

Laitan tähän talteen muutaman isän muistoa vaalivan kirjoituksen:

Aamulehti: J-P Lammi voitti haastateltavien luottamuksen puolelleen omalla tyylillään – Aamulehden pitkäaikainen urheilutoimittaja viihtyi susiturkissa ja jakoi porilaisia kehuja

Iltasanomat: Legendaarinen urheilutoimittaja Juha-Pekka Lammi on kuollut 66-vuotiaana

Iltalehti: Aamulehden legendaarinen urheilutoimittaja J-P Lammi on kuollut

103 yötä huomiseen

By Janiina

On April 5, 2020

In eurooppa, Matterhorn

Ihminen on luonnostaan odottavaa sorttia. Ajatuksissamme siintää valoisampi päivä – kutsumme sitä huomiseksi. Tuo huominen ei koskaan ole yhden yön päässä tästä hetkestä. Syy siihen on se, että jos ajattelisimme niin, yhden yön päästä edessä olisi pettymys.

Ai mistäkö höpisen? Otetaan esimerkki: Muina Scarlett O’Haroina huokaiset, että “Huomenna on paremmin” ja menet nukkumaan. Koittaa aamu ja huominen alkaa. Tämän huomisen iltaan päästyäsi huomaat, että se olikin vain uusi tämä päivä ja siis ihan tavallinen. Työkalenterin, kiukuttelevien muksujen ja yrmyilmeisen puolison perusteella vaikuttaa siltä, että täksi päiväksi muuttuneen huomisen huominenkin saattaa olla jopa hiukan tätä päivää huonompi. Eilen oli itse asiassa aika kivasti, vaikka silloin sekin tuntuikin ihan tavalliselta tältä päivältä.

Tuo odotusten ja toteuman toistuva törmäyskurssi ei yleensä saa meitä luopumaan toivosta, sillä me kaikkihan tiedämme, ettei se parempi huominen mitenkään voi tapahtua pian. Ollaanpa nyt realisteja: maanantaihin mennessä kaikki tarvittavat ihmeet eivät mitenkään ehtisi tapahtua! Paremman huomisen on siis oltava vähän kauempana. Tarkempi määrittely on tarpeetonta ja oikeastaan toiveikkuus itsessään riittää lupaukseksi paremmasta, joka tulee sitten joskus.

Odotus ja toiveikkuus ovat jännittäviä kumppaneita; annamme tietoisesti niiden kumittaa mielemme realismin rajoja, tai ainakin venyttää niitä. Odotamme siis hyvin erilaisia asioita samankaltaisia toimintamalleja seuraten. Monien mielestä lottovoitto onkin vain siitä kiinni, että jaksaa odottaa. Kukaanhan ei tuota tietenkään myönnä, mutta jokin saa meidät silti hakemaan lappusen viikko toisensa jälkeen – ja salaa uskomaan, että sinnikkyys lopulta väsyttää todennäköisyyden.

Odottaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus ja ennen kaikkea tunneasia. Harvoin yksilö pääsee – tai tässä tapauksessa joutuu – kokemaan tilannetta, jossa koko maailma odottaa yhdessä. Kuitenkin samaa asiaa odottavillekin toivottu lopputulos on hyvin erinäköinen ja siihen kytketyt tuntemukset erilaisia. Yhteinen odotus paljastaa, kuinka vaikeaa odottaminen itse asiassa on: se on järjen, toivon, pelkojen ja haaveiden välinen hallitsematon käsirysy, jossa kaikki osallistujat paiskovat toisiaan summamutikassa. Me ihmiset reagoimme tuohon mielen ja sydämen taistelun hallitsemattomuuteen kukin omalla tavallamme.

Tämänhetkinen maailmanlaajuinen hätä huomisesta on koko globaalin tunneskaalan kirjon värjäämä. Mahtaako mikään jyrsiä toivon ja määrätietoisuuden rakenteita kuten tietämättömyyden turvaton hernerokkasumu? Varsinkin, kun kaikki kanavat tulvivat erilaisilla (usein kyseenalaisilla) meriiteillä varustettujen Nostredamuksien näkemyksiä – ei ihme, että tunteet kärjistyvät! Nyt kuitenkin puhumme melkein kahdeksasta miljardista yksilöllisestä tavasta odottaa ja kahdeksasta miljardista mielikuvasta siitä, miltä parempi huominen näyttää.

Minulla on hyvät oltavat odottaa. Ehdin palata työmatkalta Suomeen viimeisillä lennoilla ennen kuin lentoyhtiöt pysäyttivät liikenteen ja monet lentokentät sulkeutuivat.
Olen siis kotona. Silti odottavan aika on pitkä. Sellaiselle, joka on syntynyt vaellusvimma veressä ja tottunut kulkemaan, sulkeutuneet rajat, eristäytyminen ja tiukat rajoitteet ovat kuin kuristava panta.

Matkalta paluuta seurasi tietenkin karanteeni. Karanteenipäivieni kuluessa kieltäydyin vajoamasta sohvan selkänojan takana (ja välillä netin syövereissä) piilottelevan mökkihöperyyspeikon korvaani kuiskuttelemien dystopiakuvien valtaan. Laitoin siistin paidan ja huulipunaa jokaiseen etäkonferenssityöpuheluun. Viestittelin ystävien kanssa ja osallistuinpa johonkin hupsuun some-haasteeseenkin.
Kun kaksiviikkoisen karanteenini päätteeksi viimein pääsin rappusjuoksemaan kaverin kanssa, puheripuli yllätti itsenikin. Kun tunnin lenkin jälkeen seisoimme kadulla kylmänä mutta aurinkoisena kevätlauantaina hikisinä ja puuskuttavina juoksusta, en olisi malttanut millään lähteä kotiin ja enemmän ja vähemmän tärkeää asiaani olisi riittänyt loputtomiin. Lopulta lenkkikaverini sanoi tutisevalla äänellä: “Täällä alkaa tulla vähän kylmä.”
Kotimatkalla mietin, että vasta nyt ymmärsin, kuinka eristyksissä oleminen oli minuun vaikuttanut. Kuinka yksinäiseltä olo oli tuntunut, kuinka olin kaivannut jonkun fyysistä läsnäoloa.

Kiipeilyparini Heikki ei ole ollut yhtä onnekas kotiutuksen suhteen. Parhaillaan hän odottaa kotiutuslentoaan eristyksenomaisissa olosuhteissa kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Siellä hän ulkonaliikkumiskiellon aikaan tekee juoksulenkit 34-kerroksisen talonsa rappukäytävässä.

Alppien luotto-oppaallamme Fabriziolla on vieläkin haastavammat olot, sillä Pohjois-Italiassa asuva vuoriopas on ollut lukittuna kotiinsa jo viikkojen ajan. Hänen kokemustaan en osaa edes kuvitella. Aina positiivisena ja nauravaisena kohtaamani miehen Whatsapp-viestit tihkuvat häkkiin suljetun villieläimen ahdistusta.

Verrattuna Heikkiin ja erityisesti Fabrizioon, minulla on siis kaikki erinomaisen hyvin. Jos saisin järjestää tulevat tapahtumat, ehdottomasti heidän rappusjuoksunsa ystävien kanssa olisi omien seuraavien toiveideni edellä.

Mutta mitä minulla on lupa odottaa?

Tänään minä odotan samaa kuin sinä. Että maailma taas palautetaan raiteilleen. Että arkemme sijoiltaan väännetyt raamit suoristetaan. Selvää on, että se mitä aiemmin on pitänyt tavallisena maanantaina, on nyt tätä päivää huomattavasti parempi huominen. Välillä on hyvä kalibroida odotuksiaan.

Mutta maailma ei muutu paremmaksi, jos haaveilemme eilisestä. Toivo saa virtansa tulevaisuudesta. Unelmista, joista tehdään suunnitelmia, jotka tehdään todeksi. Siksi muistutan, että odottaessasi unelmoi taas siitä kauempana olevasta paremmasta huomisesta. Sinulla on lupa siihen. Se ei ole muilta pois. Sillä on tehtävänsä.

Minun unelmassani näkyy maailman kaunein huippupyramidi. Sen tunnistaminen kirkasti kuvan ja antoi paremmalle huomiselle selkeän aikarajan, mikä taas helpottaa odottamista ja antaa reunaehdot toiminnalle. Lähtöpäivään mennessä maailman pitää olla taas raiteillaan – ainakin sen verran, että unelma saa toteutua. Rokotetta en osaa valmistaa, mutta voin tehdä oman osuuteni ja kieltäytyä musertumasta epävarmuuden alla. Unelmille pitää olla valmiina, ja niin Matterhorn saa minut raapimaan lenkkarit jalkaan ja painelemaan lenkille.

Laskurissa on 103 päivää. Sen verran aikaa on minun parempaan huomiseeni, ja siihen mennessä kaikki tarvittavat ihmeet ehtivät kyllä tapahtua.

p.s. Myös lottolappu löytyy lompakostani – eihän sitä koskaan tiedä. 😉