Ihminen on luonnostaan odottavaa sorttia. Ajatuksissamme siintää valoisampi päivä – kutsumme sitä huomiseksi. Tuo huominen ei koskaan ole yhden yön päässä tästä hetkestä. Syy siihen on se, että jos ajattelisimme niin, yhden yön päästä edessä olisi pettymys.
Ai mistäkö höpisen? Otetaan esimerkki: Muina Scarlett O’Haroina huokaiset, että “Huomenna on paremmin” ja menet nukkumaan. Koittaa aamu ja huominen alkaa. Tämän huomisen iltaan päästyäsi huomaat, että se olikin vain uusi tämä päivä ja siis ihan tavallinen. Työkalenterin, kiukuttelevien muksujen ja yrmyilmeisen puolison perusteella vaikuttaa siltä, että täksi päiväksi muuttuneen huomisen huominenkin saattaa olla jopa hiukan tätä päivää huonompi. Eilen oli itse asiassa aika kivasti, vaikka silloin sekin tuntuikin ihan tavalliselta tältä päivältä.
Tuo odotusten ja toteuman toistuva törmäyskurssi ei yleensä saa meitä luopumaan toivosta, sillä me kaikkihan tiedämme, ettei se parempi huominen mitenkään voi tapahtua pian. Ollaanpa nyt realisteja: maanantaihin mennessä kaikki tarvittavat ihmeet eivät mitenkään ehtisi tapahtua! Paremman huomisen on siis oltava vähän kauempana. Tarkempi määrittely on tarpeetonta ja oikeastaan toiveikkuus itsessään riittää lupaukseksi paremmasta, joka tulee sitten joskus.
Odotus ja toiveikkuus ovat jännittäviä kumppaneita; annamme tietoisesti niiden kumittaa mielemme realismin rajoja, tai ainakin venyttää niitä. Odotamme siis hyvin erilaisia asioita samankaltaisia toimintamalleja seuraten. Monien mielestä lottovoitto onkin vain siitä kiinni, että jaksaa odottaa. Kukaanhan ei tuota tietenkään myönnä, mutta jokin saa meidät silti hakemaan lappusen viikko toisensa jälkeen – ja salaa uskomaan, että sinnikkyys lopulta väsyttää todennäköisyyden.
Odottaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus ja ennen kaikkea tunneasia. Harvoin yksilö pääsee – tai tässä tapauksessa joutuu – kokemaan tilannetta, jossa koko maailma odottaa yhdessä. Kuitenkin samaa asiaa odottavillekin toivottu lopputulos on hyvin erinäköinen ja siihen kytketyt tuntemukset erilaisia. Yhteinen odotus paljastaa, kuinka vaikeaa odottaminen itse asiassa on: se on järjen, toivon, pelkojen ja haaveiden välinen hallitsematon käsirysy, jossa kaikki osallistujat paiskovat toisiaan summamutikassa. Me ihmiset reagoimme tuohon mielen ja sydämen taistelun hallitsemattomuuteen kukin omalla tavallamme.
Tämänhetkinen maailmanlaajuinen hätä huomisesta on koko globaalin tunneskaalan kirjon värjäämä. Mahtaako mikään jyrsiä toivon ja määrätietoisuuden rakenteita kuten tietämättömyyden turvaton hernerokkasumu? Varsinkin, kun kaikki kanavat tulvivat erilaisilla (usein kyseenalaisilla) meriiteillä varustettujen Nostredamuksien näkemyksiä – ei ihme, että tunteet kärjistyvät! Nyt kuitenkin puhumme melkein kahdeksasta miljardista yksilöllisestä tavasta odottaa ja kahdeksasta miljardista mielikuvasta siitä, miltä parempi huominen näyttää.
Minulla on hyvät oltavat odottaa. Ehdin palata työmatkalta Suomeen viimeisillä lennoilla ennen kuin lentoyhtiöt pysäyttivät liikenteen ja monet lentokentät sulkeutuivat.
Olen siis kotona. Silti odottavan aika on pitkä. Sellaiselle, joka on syntynyt vaellusvimma veressä ja tottunut kulkemaan, sulkeutuneet rajat, eristäytyminen ja tiukat rajoitteet ovat kuin kuristava panta.
Matkalta paluuta seurasi tietenkin karanteeni. Karanteenipäivieni kuluessa kieltäydyin vajoamasta sohvan selkänojan takana (ja välillä netin syövereissä) piilottelevan mökkihöperyyspeikon korvaani kuiskuttelemien dystopiakuvien valtaan. Laitoin siistin paidan ja huulipunaa jokaiseen etäkonferenssityöpuheluun. Viestittelin ystävien kanssa ja osallistuinpa johonkin hupsuun some-haasteeseenkin.
Kun kaksiviikkoisen karanteenini päätteeksi viimein pääsin rappusjuoksemaan kaverin kanssa, puheripuli yllätti itsenikin. Kun tunnin lenkin jälkeen seisoimme kadulla kylmänä mutta aurinkoisena kevätlauantaina hikisinä ja puuskuttavina juoksusta, en olisi malttanut millään lähteä kotiin ja enemmän ja vähemmän tärkeää asiaani olisi riittänyt loputtomiin. Lopulta lenkkikaverini sanoi tutisevalla äänellä: “Täällä alkaa tulla vähän kylmä.”
Kotimatkalla mietin, että vasta nyt ymmärsin, kuinka eristyksissä oleminen oli minuun vaikuttanut. Kuinka yksinäiseltä olo oli tuntunut, kuinka olin kaivannut jonkun fyysistä läsnäoloa.
Kiipeilyparini Heikki ei ole ollut yhtä onnekas kotiutuksen suhteen. Parhaillaan hän odottaa kotiutuslentoaan eristyksenomaisissa olosuhteissa kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Siellä hän ulkonaliikkumiskiellon aikaan tekee juoksulenkit 34-kerroksisen talonsa rappukäytävässä.
Alppien luotto-oppaallamme Fabriziolla on vieläkin haastavammat olot, sillä Pohjois-Italiassa asuva vuoriopas on ollut lukittuna kotiinsa jo viikkojen ajan. Hänen kokemustaan en osaa edes kuvitella. Aina positiivisena ja nauravaisena kohtaamani miehen Whatsapp-viestit tihkuvat häkkiin suljetun villieläimen ahdistusta.
Verrattuna Heikkiin ja erityisesti Fabrizioon, minulla on siis kaikki erinomaisen hyvin. Jos saisin järjestää tulevat tapahtumat, ehdottomasti heidän rappusjuoksunsa ystävien kanssa olisi omien seuraavien toiveideni edellä.
Mutta mitä minulla on lupa odottaa?
Tänään minä odotan samaa kuin sinä. Että maailma taas palautetaan raiteilleen. Että arkemme sijoiltaan väännetyt raamit suoristetaan. Selvää on, että se mitä aiemmin on pitänyt tavallisena maanantaina, on nyt tätä päivää huomattavasti parempi huominen. Välillä on hyvä kalibroida odotuksiaan.
Mutta maailma ei muutu paremmaksi, jos haaveilemme eilisestä. Toivo saa virtansa tulevaisuudesta. Unelmista, joista tehdään suunnitelmia, jotka tehdään todeksi. Siksi muistutan, että odottaessasi unelmoi taas siitä kauempana olevasta paremmasta huomisesta. Sinulla on lupa siihen. Se ei ole muilta pois. Sillä on tehtävänsä.
Minun unelmassani näkyy maailman kaunein huippupyramidi. Sen tunnistaminen kirkasti kuvan ja antoi paremmalle huomiselle selkeän aikarajan, mikä taas helpottaa odottamista ja antaa reunaehdot toiminnalle. Lähtöpäivään mennessä maailman pitää olla taas raiteillaan – ainakin sen verran, että unelma saa toteutua. Rokotetta en osaa valmistaa, mutta voin tehdä oman osuuteni ja kieltäytyä musertumasta epävarmuuden alla. Unelmille pitää olla valmiina, ja niin Matterhorn saa minut raapimaan lenkkarit jalkaan ja painelemaan lenkille.
Laskurissa on 103 päivää. Sen verran aikaa on minun parempaan huomiseeni, ja siihen mennessä kaikki tarvittavat ihmeet ehtivät kyllä tapahtua.
p.s. Myös lottolappu löytyy lompakostani – eihän sitä koskaan tiedä. 😉
Leave a Reply