Peak Lenin – Camp 3, 6150 metriä

PÄIVÄ 13: ROTAATIONOUSU CAMP 3:EEN

Seuraavana aamuna kello seitsemän maissa olimme jälleen varusteet selässä valmiina kohtaamaan kakkosleiristä Peak Leninin harjanteelle nousevan seinämän. Klassinen climb high & sleep low -malli tuntui sopivan minulle, joten kolmosleirissä yöpymisen sijasta Pablo ehdotti, että palaisimme kakkosleiriin käytyämme kolmosessa. Olin huolissani, riittäisikö “leirikosketus” akklimatisoitumiselleni, mutta olin yhtä mieltä Pablon kanssa, etten voinut ottaa turhia riskejä – vuoristotaudin oireeni olivat jo huolestuttavan rajalla.

– Jos olisimme täällä omalla porukalla emmekä sidottuja ryhmän aikatauluun, veisin sinut nyt Advanced Base Campiin lepäämään pariksi päiväksi. Sitten palaisimme tänne ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme. Mutta nyt meidän on puskettava hiukan tiukemmalla tahdilla ja toivottava, että kestät sen, Pablo oli pohdiskellut aamuteetä hörppiessämme.

Tunsin palautuneeni odottamattoman hyvin ja ensimmäinen rinnehirviö menikin huomattavasti odotustani helpommin, kun taas näin monien muiden samalla rytmillä kiipeävien kamppailevan ensimmäisessä nousussa toden teolla.

Harjanteelle noustessamme saatoin vain ällistellä käsittämätöntä säätilaa. Jo leirissä auringon noustessa lämpötila kipusi nopeasti 35 asteeseen, yläjäätiköllä hankiheijasteen voimistamana se nousi vielä Pablon arvion mukaan 10–15 astetta. Illan ja yön aikana oli jälleen satanut lunta ja hiestä märkinä kahlasimme tahmeassa hangessä. Kiipeilyparini Heikin keho ylikuumenee herkästi ja nyt saunamainen lämpötila söi selvästi hänen voimiaan.

Matka kuitenkin eteni ja pari tuntia lähdön jälkeen ohitimme rauhallisesti tampaten oedellisen päivän taukopaikan. Tunsin hetkellistä voitonriemua: minä pystyin jatkamaan helposti matkaa – eli akklimatisoituminen eteni!

Loivemman nousun jälkeen saavutimme Camp 3:een johtavan lumiseinän, joka oli yhtä jyrkkä kuin kakkosleiristä harjanteelle nouseva, mutta merkittävästi korkeammalla. Rinteen lumi oli sulanut polveen ulottuvaksi loskaksi, joka liisterimäisesti takertui jäärautoihin kahlatessamme ylöspäin pystysuoraan nousevaa polkua.
Ensimmäiset vatsaoireet saapuivat ohittaessamme 5900 metrin korkeuden, mutta olin liian huolissani kiipeilyparini voinnista, jotta olisin kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Heikki kamppaili selvästi kuumuuden kanssa ja pienimmänkin tauon ajaksi heittäytyi hankeen istumaan. Kokemukseni mukaan se on väkivahvan kiipeilyparini kohdalla todella huolestuttava merkki. Sitten raju vihlonta vatsassani vei väkisin huomioni. Se tarkoitti, että olimme saapuneet tämänpäiväisen nousukykyni rajalle, josta henkilökohtainen tuskien taipaleeni alkaisi.

Heikki aivan lopussa

Rinteen jyrkkyys ja sohjoisuus tekivät nyt toistuvista vessapysähdyksistäni entistä haastavampia, mutta samaan aikaan ne soivat Heikille ylimääräisen hetken yrittää viilentää ylikuumentunutta kehoaan.

Vastaan laskeutuva lopen uupunut hollantilaisnainen kertoi joutuneensa kääntymään huiputusyrityksestään 6200 metrissä:

– Viime viikolla huipulla käyneen puolalaisen jälkeen kukaan ei ole päässyt lähellekään. Lunta on aivan liikaa ja tuuli harjanteella todella kova.

Matka jatkui. Menetin jatkuvasti lisää nestettä ja ravintoa. Jossain vaiheessa matkaa mieleeni nousi ajatus, etten tulisi huiputtamaan Peak Leniniä. Yritin väistellä ajatusta, mutta se kiehnäsi ympärilläni itsepintaisena kuin paarma. En ollut vielä valmis antamaan periksi, mutta tein päätöksen: nyt kiipeäisin kolmosleiriin asti, vaikka ehkä viisaampaa olisi ollut kääntyä takaisin. Kolmosleiri 6150 metrissä olisi viimeinen varsinainen välietappi ennen Peak Leninin huippua. Jos pääsisin sinne, voisin tuntea kokeneeni aidosti tämän vuoren, jos vaikka en enää palaisikaan.

Ja niin en enää miettinyt oloani tai jaksamistani. Olin pudonnut hitaan kiipeämisen rytmiin enkä pohtinut, milloin taival päättyisi, kun yhtäkkiä näin jotain keltaista näkökenttäni ylälaidassa, lumen ja sinisen taivaan välimaastossa: teltan katto! Olimme saapumassa kolmosleiriin!

En voinut olla huutamatta riemusta:

– Me päästään sinne, me tehdään se!

Camp 3

Noin puoli tuntia myöhemmin nousimme viimeisen pätkän jyrkkää seinää ja saavuimme harjanteelle todistamaan tuulta, josta hollantilaisnainen oli puhunut. Alemman rinteen lämpötilasta ei ollut enää jälkeäkään, sillä hurjasti ulvova tuuli pöllytti harjannetta ja lumeen suojaan kaivettuja telttoja. Allemme kaartui nyt koko matka laaksosta tänne harjanteelle ja saatoin seurata katseellani matkaa kolmosleiristä huipulle. Mikä uskomaton tunne!

Viivyttelimme kolmosleirissä tunnin, mutta sitten kylmyys ajoi meidät paluumatkalle. Jälleen siirtymä väsymättä ulvovasta viimasta pätsimäiseen saunaan tapahtui muutamalla askeleella harjanteen reunalta alas rinteelle.

Camp 3

Paluumatka oli tukala, mutta tein parhaani imeäkseni ehkä viimeistä kertaa yli 6000 metristä näkemäni maiseman kauneuden sydämeeni. Hitaasti laskeuduimme kohti kakkosleiriä. Mielessäni oli vielä laskeutumaan lähdettäessä hitunen toivoa, että pystyisin palaamaan, mutta päivän edetessä kävi kävi yhä hatarammaksi. Pablo oli kertonut oppaiden tutkineen säätietoja, ja sääikkuna huiputusyritykselle oli tulossa. Luultavasti tarvitsisin muutaman päivän toipumisen ABC:lla. Nyt sääikkuna olikin aukeamassa parin päivän kuluttua, aivan liian pian.

Myöhään iltapäivällä saavuimme Camp 2:een ja kaaduimme takaisin telttaan, joka nyt suorastaan ui helteen jäätiköstä sulattamassa valtavassa lätäkössä. Olin tyhjännyt sisuskalujani kiihtyvällä tahdilla rinteeseen koko laskeutumisen ajan ja Heikkikin oli todella huonossa kunnossa. Viimeisillä voimilla nielaisin vatsalääkkeen ja nukahdin jälleen täydessä varustuksessa teltan pohjalle.

Pari tuntia myöhemmin herätessäni tunsin jotain omituista kasvoissani. Jokin ei ollut kohdillaan, ja minun oli kaivettava puhelimen kamera esiin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näky oli irvokas: auringon voimakas hankiheijaste oli polttanut paitsi sierainteni sisäpinnat, ponnistuksesta auki huohottaneen suuni sisäpinnat ja kielen. Silmät olivat lähes turvonneet lähes umpeen ja suu oli niin turvoksissa, ettei juominenkaan onnistunut vaan neste valui ulos ilman, että saatoin tehdä sille mitään.

Olin jo rinteellä kökkiessäni vannonut, etten enää palaisi uuteen yritykseen. Runnellut kasvoni kertoivat karua kieltä siitä, kuinka syvällä olin ollut omassa taistelussani – en ollut edes huomannut auringon tuhoa! Mutta kun sain viimein nieltyä kammottavanmakuisen nuudelikeiton ja se valui vatsanpohjaan syöksymättä sieltä samantien ulos, heräsi maailman sitkein tunne: pienen pieni toivonkipinä.

Huomenna laskeutuisimme alas Advanced Base Campiin. Ehkäpä sittenkin minussa olisi riittävästi ruutia huiputusyritykseen?

Previous

Tuskien taival Peak Leninin harjanteella

Next

Vetäytyminen Peak Leniniltä

1 Comment

  1. Anonymous

    Voi hyvänen aika tota sisukkuutta, ei voi ku ihmetellä ja ihailla. Hurjan lämmint siel, voi Heikkii ja sinuu tietenkii. Tsemppii teille t. Leena

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: