PÄIVÄT 1–3: WESSUSTA MOSHIIN JA ODOTUSTEN UUDELLEEN-KALIBROINTIA
Jouluaaton iltapäivän maisema oli juuri alkanut sinertää, kun astelin sitten lentokentän turvatarkastuksen portista. Tämä oli ensimmäinen soolo-seikkailuni vuorilla vuosikausiin – seitsemän päivän vaellus Machame-reittiä kohti Afrikan mantereen korkeimman vuoren huippua oli kuitenkin täsmälleen se, mitä tarvitsin haastavan syksyn jälkeen: Vuorimaiseman suunnattomuus saa minut aina muistamaan oman mitättömyyteni maailmankaikkeuden mittakaavassa – ja se puolestaan antaa ihanan vapautuksen elää hetkessä ja antaa ajatusten virrata tuulen pyörteissä.
Ensimmäinen lento Tukholmaan sujui pohjoismaisen vähäeleisesti, mutta yölento Arlandasta Etiopian Addis Abebaan olikin sitten jo afrikkalaiseen tapaan vauhdikasta menoa: ääriään myöten täyteen pakattuun koneeseen “vain viisi ensimmäistä mahtuu mukaan” -strategialla työntyvistä matkustajista monet olivat olivat käyttäneet pakkaamisen kanssa melkoista luovuutta. Lentokoneen henkilökunta pusersi käsimatkatavaroina toimivia valtavia Ikea-kasseja koneen käytävien ylälokeroihin, lenkkien alle ja lopulta käytäville. Paikkani yölennolla oli vähintäänkin tukala: takimmaisessa rivissä vailla mahdollisuutta taittaa istuinta taaksepäin ja naapurinani niin suurikokoinen mies, että hän joutui nostamaan penkkien väliset käsinojat ylös mahtuakseen tuoliinsa. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä johtuen – mielialani oli suorastaan vallattoman hilpeä: olimme todella matkalla seikkailuun!
Aamuvarhainen koneen vaihto Etiopian Addis Abebassa oli niin ikään jännitysnäytelmä, joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta, että olin aikaisemmista Afrikan reissuista oppineena valinnut lennot useamman tunnin vaihtoväleillä. Koneen lähtöaikaa siirrettiin ja lähtöporttia vaihdettiin useita kertoja. Lopulta meidät pakattiin koneeseen, joka lähtöporttitietojen mukaan oli menossa Maputoon!
– Ei huolta, sinne vaan! huikkailivat lentokoneen henkilökunnan jäsenet, kun epätietoiset ja huolestuneet matkustajat yrittivät varmistaa, olikohan kone mahdollisesti menossa edes oikeaan maahan. Hakuna matata – naureskelin itsekseni ja koetin samalla luoda jonkinlaista varasuunnitelmaa, josko vaikka huomaisinkin lennon jälkeen astuvani ulos koneesta Mosambikin pääkaupungissa.
Noin tunnin ajomatkan päässä Kilimanjaron Machame-reitin lähtöportilta sijaitseva Moshi-kylä valmistautui juuri joulupäivän viettoon, kun lentokentältä minut noutanut nuhjuinen Toyota kaarsi Bristol Cottages -hotellin pihaan. Ajomatka oli tarjonnut jo hiukan näkymiä Kilimanjarolle ja kylän kadut tuntuivat yllättävän tutuilta – toki edellisen kerran täällä ollessani kuusi vuotta sitten, olimme viettäneet useamman päivän Moshissa. En kuitenkaan ollut osannut aavistaa muistavani näin hyvin sokkeloisia ja ruuhkaisia katuja!
Innostuneena säntäsinkin heti ulos hotellin portista piittaamatta jo hämärtymässä olevasta illasta. Pian kuitenkin huomasin, kuinka suuri ero on matkustaa yksin tai raamikkaan kiipeilyparini kanssa. Paikallisten mielenkiinto yksin kylän kujilla liikkuvaa vaaleaa naista kohtaan oli sen verran runsasta, että jo parin korttelin päässä totesin viisaimmaksi palata hotellin porttien suojaan ja tehdä uuden reissun aamulla.
Seuraavana aamuna istuin aamiaispöydässä, kun luokseni asteli pitkä ja harteikas mies – palveluntarjoajan edustaja kannoillaan iäkäs, pienikokoinen ja hintelä mies, joka paljastui pian Leonard-oppaakseni. Seuraavan tunnin ajan kävimme läpi vaellussuunnitelmaa, tarkistimme varusteeni sekä tutustuimme toisiimme. Periaatteessa pääasiat tuntuivat olevan kunnossa mutta pettymyksiäkin syntyi:
Olin halunnut nimenomaan liittyä kiipeilyryhmään. Mutta nyt alkoi selvitä syy palveluntarjoajan mystisyyteen koskien ryhmän muita jäseniä: ryhmää ei itseasiassa ollut olemassakaan. Oli ainoastaan yksi pariskunta, joka oli varannut yksityismatkan. Käyttäisimme samaa leiriä, mutta muilta osin olisin kahden kesken Leonardin kanssa.
Olin pettynyt: Preferoin aina pienempiä, joustavampia ja nopeampia kiipeilyryhmiä, sillä isoissa ryhmissä kaikki tekeminen ottaa aikaa – ja jatkuvasti jollain on vessahätä tai sukka rypyssä. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ajatusten vaihtaminen yhteisen ruokapöydän ääressä messiteltassa ovat kuitenkin mielestäni yksi kiipeilyreissujen parhaimpia anteja.
Jos nyt saisinkin päättää etenemisen tahdin ja nauttia omasta rauhasta kiipeilyn aikana, tämä sosiaalinen ulottuvuus jäisi pois. Olisin yksin – lukuunottamatta Leonardia. Opas oli jo 23 vuoden ajan kiivennyt vuorelle noin 15 kertaa vuodessa, joten tietämyksestä ja tarinoista ei varmasti olisi pulaa – mutta tämän englanninkielen taito oli sen verran niukka, ettei luvassa olisi kovinkaan laajamittaisia keskusteluita.
Afrikka on kuitenkin Afrikka – ja aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että tämänkaltaisissa tilanteissa on turha harmistua. Helpompaa on resetoida omat odotukset kuin ryhtyä reklamoimaan. Niinpä nollasin mielen kävelyllä halki nyt aurinkoisen Moshin edelliseltä kerralta tuttuun Union Cafe -kahvilaan ja pakkasin varusteet valmiiksi aamun lähtöä varten.
Illan hämärtyessä istuin hotellin ravintolan terassilla ja hengitin syvään lämpöiseltä hiekalta tuoksuvaa ilmaa. Tuntui uskomattomalta, että olin täällä, valmiina aloittamaan seikkailun – huomenna mentäisiin!
