Category: alppikiipeily Page 7 of 10

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, huiputus, janiina ojanen, kiipeily, mont blanc, mount everest, pette halme, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa. Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: “Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?” 😀

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Välillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka…

Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä?

By Janiina

On May 21, 2015

In alppikiipeily, janiina ojanen, kiipeily, mont blanc, ödeema, riski, sairaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristotauti

Aika usein minulta kysytään vuoristotaudista. Olen siitä kuullut kyllä aiemminkin, mutta tiukkaa faktaa minulla ei asian tiimoilta ole ollut. Ihmisten tarinat, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, ovat kovin erilaisia ja antavat melkoisen vaihtelevan kuvan siitä, mistä on kyse. Toiset kertovat kokeneensa vuoristotaudin oireita jo alle kahden kilometrin korkeudessa. Toiset vähättelevät ja suorastaan sivuuttavat sen, mikäli kiipeilykohde on alle 4000 metriä. Mielikuvissa ja tarinoissa sekoittuvat myös vuoristotauti ja ödeema.

Kiistatta kuitenkin vuoristotauti on yksi huomioitava riskitekijä Vuorenvalloituksessa. Siksi päätin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin.

Vuoristotauti ei ole sairaus. Se on tila, jonka oireiden esiintyminen yleistyy noustaessa nopeasti yli 2500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Akuutti vuoristotauti syntyy, kun kehon sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, eli korkean ilmanalan vähäisempään ilmanpaineeseen ja vähentyneeseen happimäärään, epäonnistuu. Eli jos kiipeää liian nopeasti eikä keho ehdi sopeutua, saattaa oireita alkaa ilmetä. Yleisin oire on päänsärky, joka on varsin yleinen riesa korkeassa ilmanalassa. Yksinään päänsärky ei kuitenkaan ole lääketieteellisen määrittelyn mukaan ole merkki vuoristotaudista, vaan siihen pitää yhdistyä vähintään toinen oire, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi, oksentelu, väsymys, heikkous, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.

Vuoristotautia ei voi täysin ennaltaehkäistä. Riittävä nesteytys ja oikea kiipeämistahti ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa. Erityisesti nesteytyksen merkitystä korostetaan. Kuulemma karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että vuorokaudessa juodut vesilitrat tulisi suhteuttaa korkeuden tuhatlukuun (1 l / 1000 m eli 4000 metrin korkeudessa 4 litraa vettä). Toinen merkittävä asia on nukkumakorkeus. Jotkut lähteet opastavatkin, että yli 3000 metrissä nukkumakorkeutta tulisi lisätä vain 300–500 metriä kerrallaan.

Ehkä tärkein ennaltaehkäisevä toimenpide on kehon sopeuttaminen korkeaan ilmanalaan. Tätä kropan sopeutumista kutsutaan akklimatisaatioksi. Esimerkiksi meidän huiputusreissulla akklimatisaatiota tehdään koko huiputusta edeltävä viikko: nousemme pikku hiljaa ylemmäs, vietämme aikaa ja treenaamme joka päivä hiukan korkeammalla. Teemme kiipeilyharjoittelun ja akklimatisoitumisen nimissä harjoitushuiputuksia lähiseudulla oleville matalammille vuorille. Kyselin akklimatisoitumisesta oppaaltamme Petteltä ja hän kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten tuo viikko on riittävä aika kehon sopeuttamiseen reilut 4800 metriä korkean Mont Blancin huiputtamiseen.

Mutta varma ei voi olla. Vuoristotaudin puhkeamisen syytä ei osata selittää. Ominaisuuksilla, kuten sukupuoli, ikä tai fyysinen kunto, ei ole yhteyttä Vuoristotaudin puhkeamiseen. Kyseessä on todennäköisesti geneettinen alttius sairaudelle, joka on tai ei ole.

No, mitä sitten pitää tehdä, jos oireet puhkeavat?
Ensimmäisestä ohimon vihlaisusta ei pidä säikähtää. Akklimatisaatioon liittyvät oireet muistuttavat osittain vuoristotaudin oireita, joten päänsärkyä on varmasti luvassa. Kehon sopeutuminen alkaa heti korkealle saavuttaessa, vuoristotaudin oireet ilmenevät yleensä 6–12 tunnin kuluessa uuteen korkeuteen saapumisesta (ja vakavan vuoristotautitilan syntyminen ottaa yleensä noin 12–48 tuntia). Sopeutuminen yleensä kestää maksimissaan pari päivää, jonka jälkeen oireiden pitäisi kadota.

Jos kuitenkin useampia oireita alkaa ilmetä, tärkeintä on keskeyttää nouseminen. Lepo ja riittävä nesteytys poistavat oireet yleensä muutamassa päivässä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa sitä, että vuoristotaudin puhkeaminen keskeyttää huiputuksen, koska huiputuksen aikaikkunassa emme voi jäädä odottelemaan oireiden poistumista.

Pahimmillaanhan hoitamattomasta vuoristotaudista saattaa kehittyä vakava tila ja pahimmillaan aivo- tai keuhkoödeema. Ödeema voi pahimmillaan johtaa kuolemaan muutamassa tunnissa. Mutta koska meidän reissumme ja Mont Blanc kohteena ei ole varsinaisesti ödeemariskialuetta, en tätä ala ruotia sen tarkemmin.

Mutta yhtä kaikki pitää muistaa, ettei terveydellä kannata leikkiä. Luotamme Petten osaamiseen ja asiantuntemukseen, seuraamme koko ajan omaa ja toistemme vointia ja kiipeämme tiimimme hitaimman etenijän (eli todennäköisimmin minun) tahdissa. Eli taas kerran voidaan todeta, että Vuorenvalloitus-tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.

Käytin lähteinä Lääketieteellistä Aikakauskirja Doudecimia, Liikunta ja tiede -julkaisua ja lukuisia epävirallisempia lähteitä.

Visualisoi se! – Vuorenvalloitus valokuvina

By Janiina

On May 10, 2015

In alpit, alppikiipeily, janiina ojanen, kamera, matka, matkapäiväkirja, mont blanc, valmistautuminen, valokuvaaminen, valokuvaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä

Valokuva on kuin prisma, täynnä värejä ja ulottuvuuksia. Tai kuin musteläiskätesti, se näyttäytyy kaikille hiukan eri tavalla. Kuvaajalla on valta näyttää maailma uudella tavalla, katsojalla vapaus tulkita näkemänsä oman maailmankuvansa kautta.

Minusta valokuvat ovat eräs ilmaisun kiehtovimpia muotoja. Yhteen kuvaan voi mahtua kokonainen tarina tai vain yksi häivähdys hetkestä. Valokuva voi olla todella armoton tai kätkeä virheitä. Se voi paljastaa asioissa uudenlaista kauneutta ja tehdä rujosta suloista. Tai vääristää ja saada meidät kyseenalaistamaan omat silmämme. Voisin kuvitella, että valokuvauksen suurimpiin haasteisiin kuuluu juuri tuo mahdollisuuksien rajattomuus.

Minusta on hauskaa ikuistaa tilanteita ja hyväksyn sen, etten ollenkaan osaa valokuvata. Oman osaamattomuuden hyväksyntä vapauttaa minut räpsimään kännykkäkameralla mielin määrin ja vailla itsekritiikkiä noloja selfieitä, lapseni arjen hetkiä, hauskoja kylttejä, treenikuvia ja matkamuistoja.

Minulla on mahtava tilanne, sillä kiipeilyparini Laku on valokuvaaja. Hänen avullaan Vuorenvalloitus-tarina on saanut uuden ulottuvuuden kuvamaailmansa kautta. Suuri osa kuvista ja (ja ne kaikki hienoimmat) ovat Lakun ottamia.
Tarinaa täydentämässä joukossa on jonkin verran niitä omia kännykkäkameraräpsyjäni sekä muutama muun kuvaajan ottama kuva. Vuorenvalloitus-tiimin ulkopuolisten kuvaajien ottamien kuvien yhteydessä lukee kuvaajan nimi tai kuvalähde kuvatekstissä tai kirjoituksen lopussa. Omia räpsäisyjäni en ole erikseen merkinnyt, sillä minulla on varsin tunnistettava kädenjälki kuvaajana: tavaramerkkejäni ovat muun muassa epätarkka kuva, vino horisontti, outo rajaus ja kännykän kuvanparannus-pikapainikkeen filteri.

Lakulla ei todellakaan ole helppo rooli tämän projektin kuvaajana. Materiaalia tarvitaan jatkuvasti tasaisena virtana ja myönnän olevani aika vaativa sen suhteen. Toisinaan en muista pysyä omalla tontillani, vaan tuputan näkemyksiäni silloinkin, kun niitä ei kaivata. Mutta onneksi aina välillä tipahdan maan pinnalle, kun olemme olleet tilanteessa, jossa minä olen se, joka painaa Lakun kameran laukaisijaa.

– Valokuvaaminen on helppoa. Painat napin ensin puoleen väliin ja sitten loppuun, vitsailee kiipeilyparini.

Tilanteista, joissa minä olen linssin takana, tuloksena on yleensä satoja kelvottomia ruutuja ja harvemmin montaakaan käyttökelpoista. Eli taitaapa se kuvaaminen vaatia aika paljon muutakin. Ja välillä jopa tuo kaksivaiheinen napin painaminen (eli tarkentaminen) on kärsimättömälle luonteelleni liikaa.

Treenikauden aikana kamera ja Laku ovat kulkeneet mukana erilaisissa treeniympäristöissä, koulutuksissa ja maastossa. Todellinen haaste ja samalla valokuvauksen suurin anti tälle projektille tullaan näkemään, kun kamerakalusto lähtee mukaamme Mont Blancin rinteille. Vuorenvalloitukseen liittyy kameramiehen näkökulmasta paitsi kuvausteknisiä myös kiipeilyllisiä haasteita. En varmasti osaa edes ajatella kaikkea, mutta tässä muutama olettamani asioista, jotka Lakun täytyy ratkaista (avullani tietenkin, koska olemme tiimi):

Kamerakaluston paino ja oikeat kalustovalinnat: vuorelle ei voi oteta mukaan mitään ylimääräistä vaan kaikki turha paino on karsittava. Samaan aikaan valokuvauksellisesti haastava ympäristö vaatisi useamman linssin.
Kameran kiinnitys: kiivetessä kameran tulisi olla nopeasti saatavilla, koska kuvaustilanteet tulevat ja menevät nopeasti. Samaan aikaan kiipeilyssä esimerkiksi kivikoissa tarvitaan molempia käsiä, ja kamera ei saa häiritä kiipeämistä. Ja tietenkin kamera tulisi sijoittaa siten, ettei se ole vaarassa rikkoutua.
Kuvauksen haasteet: Huiputuksen aikana olemme köysistössä, aika lyhyessä köydessä, mikä rajoittaa mahdollisuuksia kuvata. Kuvaaja ei voi poistua köysistöstä etsimään parempaa kuvakulmaa tai ottaa etäisyyttä kuvattaviin henkilöihin.
Huiputusyritys tapahtuu rajallisessa aikaikkunassa eli kuvausta varten ei voi pitää erillisiä taukoja tai käyttää eri reittiä. Kuvaajan on sopeuduttava siihen, että hänellä ei ole aikaa säätää kameraa muuta kuin juuri sen verran kun vauhdissa ehtii.
Järjestelmäkameran lisäksi meillä on suunnitelmissa ottaa mukaan myös kypärään tai valjaisiin kiinnitettävä videokamera. Yksi suurimmista haasteista onkin estää minua laulamasta, ettei ääniraitaa tarvitse korvata valaiden ääntelyrainalla.

Onneksi Lakulla on kokemusta haastavissa olosuhteissa kuvaamisesta ja ideoita haasteiden
ratkaisemiseksi. Ehkäpä saan suostuteltua hänet kirjoittamaan tänne ajatuksiaan reissussa kuvaamisesta.

Vuorenvalloituksen visualisointi on sekä valtaa että vastuuta tarinankaaresta. Vaikka itse olen sananiekka, näen tekstitkin pääni sisällä elokuvamaisena tapahtumaketjuna tai kuvina. Elokuussa yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista tallennetaan kuviksi. Se ei ole mikään pieni juttu.

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

By Janiina

On March 15, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?

Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista. Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

By Janiina

On March 12, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, ensiapu, harjoittelu, janiina ojanen, koulutus, marko laukkanen, mont blanc, tammed, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: “Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö.”

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.

Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

Haavat, hiertymät ja ruhjeet
Pistohaavat
Murtumat
Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!

Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: “Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista.”

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.

Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.

Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.

Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

kylmähaude
kylmä-spray
urheiluteippi
silkkiteippi
sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
steriilejä taitoksia
hanskoja
ensisiteitä

Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.