Category: alppikiipeily Page 8 of 10

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tampereen kiipeilykeskus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Millaisia kiipeilytaitoja Mont Blancilla tarvitaan? Oppaamme Pette kertoi, että edessä on louhikoita, jäätikköolosuhteita ja “ilmavia paikkoja”. Olennaista on oppia liikkumaan oikealla tavalla, oikealla nopeudella ja käyttäen kehoa oikealla tavalla. Olosuhteita tuskin voi kuvitella sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Eteneminen tapahtuu kuulemma kuin hidastetussa elokuvassa. Kuusitoistatuntinen suoritus haastavissa olosuhteissa ilman varsinaisia taukoja vaatii kestävyyttä, kysyy haponsietokykyä ja syö henkisiä voimavaroja. Mutta Cliffhangeristä ei ole kyse, vaan pääosin matkaa tehdään vaelluskiipeämällä.

Aika monet sekoittavat vuorikiipeilyn yleiskäsitteenä seinäkiipeilyyn ja kalliokiipeilyyn. Luonnollisesti lajit ovat peruselementtinsä myötä sukulaisia, ja vuorikiipeilyyn saattaa sisältyä kalliokiipeilyosioita. Minä olen kokeillut seinäkiipeilyä ja pikkuisen kalliokiipeilyäkin vuosi sitten. Vaikka näistä kokemuksista tuskin on minulle massiivista hyötyä Mont Blancilla, kokemukset ovat olleet hienoja ja toivon pääseväni kiipeilemään lisääkin.

Vuosi sitten keväällä keksin loistavan idean hankkia minulle ja tyttärelle yhteisen harrastuksen, seinäkiipeilyn. Idea syntyi, kun seurasin lapseni marakattimaista etenemistä sisähuvipuiston kiipeilyseinällä. Kaverini Saku harrastaa kiipeilyä ja laitoin hänelle viestiä, jossa tiedustelin vinkkejä lajin kokeilemiseen. Saku lupasi auttaa meitä alkuun, ja jo muutamaa päivää myöhemmin seisoin kiipeilyseinän alla sovittamassa valjaita ylleni.

Parin testikiipeämisen jälkeen tytär viuhahti kisaseinän kattoon asti ja sitkeästi venkoili boulderilla Sakun ohjeiden mukaan. Itse pinnistelin helpohkoja seiniä hitusen hitaammalla kehityskaarella. Se oli mahtavaa! Samana iltana ilmoittauduin varmistuskurssille. Kävin kurssin, läpäisin varmistuskokeen ja sain luvan ylävarmistamiseen.

Kevään ajan kävimme tytön kanssa kiipeilemässä säännöllisesti. Välillä Saku tuli mukaan varmistamaan meitä, välillä olimme kahdestaan. Muutaman kuukauden kuluttua tytär kuitenkin kyllästyi. Ongelma oli, että en osannut opettaa häntä teknisesti taitavammaksi. En ainakaan löytänyt lapsille suunnattua pitkäjänteisempää kiipeilykurssia, vaan tarjolla oleva opetus oli lähinnä parin illan intensiivikursseja. Niinpä laji jäi pois vakio-ohjelmistostamme. Mutta jos jo lapsena lumouduin vuorten jylhästä vetovoimasta, niin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kalliokiipeilykokeiluni opetti minulle, että reitti voi olla olemassa, vaikka sitä ei aina heti näkyisikään:

Oli keväinen kaunis lauantai, kun Saku nouti minut kotoa. Hän oli luvannut viedä minut kokeilemaan kalliokiipeilyä. Olin illalla menossa teatteriin, mutta Saku sanoi muutaman tunnin riittävän hyvin.

Ensimmäinen kohde oli Tampereen ja Nokian rajalla oleva Mustavuori. Tovin kuluttua seisoin valjaat päällä ja kypärä päässä muistaakseni noin kahdeksan metriä korkean kallioseinän alapuolella.
– Saa mennä, Saku antoi luvan. Katsoin seinää ja katsoin häntä. Siis miten? Edessä oli (ainakin minun silmääni) sileä kallioseinä. Kiipeilykeskuksella seinään ruuvatut kirkkaanväriset otteet kävivät mielessäni ja alkoi nolottaa. Mitä minä oikein olin kuvitellut? Laskin käteni varovasti kallion pinnalle ja katsoin olkani ylitse Sakua. Ei se nauranut. Kyllä se siis ajatteli, että pääsisin tästä.

Koetin etsiä kiipeilytossun kärjelle sopivaa koloa seinästä. Jalka lipsahti kerran. Toisen kerran. Saku astui viereeni ja alkoi näyttää minulle luonnonkivessä olevia pieniä kohoumia ja halkeamia. Hän neuvoi jalan asettamista oikein ja kehon oikeaa asentoa.
Hetken kuluttua olin seinällä, hiukan Sakun pään yläpuolella. Kaikki raajat levällään, sormet takertuen epätoivoisesti hädintuskin havaittaviin nyppylöihin seinämässä, takapuoli pitkällä nytkytin epätoivoisesti eri suuntiin kuin luullen, että nykivä heiluminen veisi minua mihinkään. Kohta sormet jo pettivät, ja retkahdin köyden varaan. Saku laski minut alas, mutta ei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että homma oli tässä. Rauhallisella äänellä hän kävi läpi “suoritukseni” ja antoi ohjeita seuraavaan yritykseen.

– Otteet ovat siellä, katso ja tunnustele vaan. Luota itseesi, Sakun rohkaiseva ääni kuului takaani. Pakotin itseni unohtamaan kiipeilykeskuksen kirkkaanvihreät, kämmeneensopivat otteet ja laskin käteni kiven karheaa pintaa vasten. Se tuntui lämpöiseltä ja lujalta kipeitä sormenpäitä vasten. Kokeilin varovasti tossun kärkeä pienen ulkoneman päälle. Se piti.

Otteet alkoivat löytyä. Poski lähellä kalliota etenin ylöspäin hitaasti ja tunnustellen. Tekniikan puuttuessa tunsin kuinka polveni iskeytyivät kerta toisensa jälkeen karheaan seinään. Sormieni iho hiertyi auki ja kynnet lohkeilivat. Mutta hetken kuluttua olin seinällä. Kun katsoin olkani yli ehkä noin kuuden tai seitsemän metrin korkeudessa, uskomaton riemu täytti mieleni. Huutaen ilmoitin Sakulle lepotauosta ja painoin tossunkärjet lujasti seinään ja… noloa myöntää mutta joo, kaivoin kameran esiin. Mutta minä sentään olin Mustavuoren kuningatar, kaikki kahdeksan metriä! Toistin nousun vielä neljä tai viisi kertaa ja harjoittelimme myös laskeutumista. Se oli hauskaa ja nauroin ääneen silkasta innosta.

Parin tunnin kuluttua pakkasimme varusteet autoon ja siirryimme Nokialle Melolle, jossa pääsin kokeilemaan noin 25 metrin nousua. Laskeuduimme ensin alas, sitten varmistin Sakua hänen kiivetessään ylös varmistamaan minua ylhäältä käsin. Sitten oli minun vuoroni.

Se oli huikaisevaa. Tein kaksi nousua. Arvioin voimani väärin ja jälkimmäinen nousu oli aika tuskallinen. Seinän keskivaiheilla voimat kertakaikkiaan loppuivat. Pysähdyin lepäämään. Yhtäkkiä näytti kuin kaikki otteet olisivat kadonneet seinältä, naarmuuntuneet sormet kramppasivat ja mustelmaisiin polviini koski. Vilkaisin minua varmistavaa Sakua.

– Anna mennä vaan loppuun asti, Sakun ääni kaikui ylhäältä. Mumisin pari ärräpäätä, oioin hiukan sormiani ja painauduin lähemmäs seinää jatkaakseni. Housujeni polvi repesi viimeiseen kielekkeeseen, koska voimat eivät enää riittäneet kiivetä vaan raahasin kehoni kivisen reunan yli. Voitonriemu hyökyi ylitseni. Mahtavaa, parasta ikinä!

En voinut laittaa mekkoa teatteriin, koska polveni olivat kertakaikkiaan kauhean näköiset. Kädet aivan naarmuilla ja kynnet tuhoutuneet. Mutta voitonriemuinen hymy ei poistunut kasvoiltani hetkeksikään. Virnistelin kuulemma silloinkin, kun ystävät herättelivät minua puoliajan kuohuviinille.

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

By Janiina

On March 6, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, juoksu, mont blanc, musiikki, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: “Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire.”

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Kuva: Ari-Pekka Ahonen

Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.

Vuorenvalloittajan aakkosten X-kirjain

By Janiina

On March 3, 2015

In alpit, alppikiipeily, kiipeilyvarusteet, nikander.fi, salitreeni, treenivaatteet, vaatteet, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, x-bionic, x-socks, x-technology

Huomautus: tässä tekstissä kerron kokemuksia varusteista, jotka olen saanut yhteistyökumppaniltani Nikander.fi:ltä harjoituskauttani varten. Kyseessä ei ole mainostava sisältö vaan rehellinen käyttökokemus. Kerron nyt tämän kuitenkin heti alkuun, jotta tuotearvioille allergiset voivat jättää tämän tekstin väliin.

Rakastan kenkiä. Tunnustan, että niitä on vuosien mittaan kertynyt ja tällä hetkellä omistan noin 70 paria. (En lähde asiaa nyt tässä selittelemään, vaikka mieli tekisi, sillä se on kokonaan toinen juttu.) Johtuen tunnesiteestäni jalkineisiin ei liene yllätys, että juoksulenkkarit ovat olleet minulle tärkeä varuste ja niiden osalta olen ollut aika laatutietoinen ennenkin.

Juuri edellä mainitusta syystä en aio nyt kirjoittaa kengistä. Jalkineita lukuunottamatta olen aiemmin kokenut pärjääväni hyvin ei-niin-teknisillä liikuntavarusteilla. Kun Vuorenvalloitus-harjoittelu alkoi, muuttui moni asia. Pari viikottaista fiilispohjaista salitreeniä tai lenkkiä vaihtuivat tiukkaan ohjelmaan. Kun harjoittelee suhteellisen paljon ja treenit ovat (ainakin minulle) raskaita, alkaa kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ole aiemmin huomannut. Lajia varten suunnitelluilla varusteilla kasvattaa ainakin harjoittelun turvallisuutta ja tekemisen mukavuutta. En ota kantaa siihen, voiko yksittäinen varuste vaikuttaa urheilutuloksiin. Mutta kyllä treenaaminen sujuu tehokkaammin, kun on mukava olo ja mikään ei hierrä. Voi siis keskittyä olennaiseen.

Niinpä viime marraskuussa väistyivät vanhat verkkarini teknisten urheiluvaatteiden tieltä. Nyt testailtuani uusia varusteitani erilaisissa olosuhteissa sisällä ja ulkona muutaman kuukauden ajan, valitsin muutaman eniten käyttämäni vaatteen ja tässä lyhyesti ajatuksiani niistä:

X-Bionic Effektor -paidat
Käytän näitä kaikessa treenissä, mutta minusta ominaisuudet ovat parhaimmillaan juoksussa. Kun aloin juosta Effektor päällä, ihastelin tunnetta siitä, että hikoilu ei vaivannut ja kehon lämpötila pysyi tasaisena vaikka kilometrejä kertyi. Tosin hetken kesti tottua vaatteiden kompressioon. Napakasti istuvat paidat eivät piilota ensimmäistäkään makkaraa eli salilla piti käydä itsensä kanssa itsetuntokeskustelu, kun vaihdoin löysän treenipaidan Effektoriin.

Ominaisuuksiin tottuu nopeasti, ja niiden merkityksen tajuaa vasta, kun ne puuttuvat. Paita oli jäänyt kotiin, kun kävin kestävyyskuntotestissä. Juoksin testin laukun pohjalta löytynyt vanha toppi päällä, ja tuntui kuin olisin pukeutunut muovipussiin.

Saliharjoittelussa olen joskus huomannut nykiväni Effektor-paidan helmaa alaspäin. Kyse voi olla siitä, että kroppani on tiimalasimallia, jolloin paita nousee lanteilta helposti ylemmäs. Mutta toisaalta: suomalaiseen tyyliin kiskon paitaa niin alas kuin mahdollista eli asia taitaa olla enemmän omien korvien välissä.

X-Bionicin Spherewind-juoksutakki
Tämä on suosikkini. Malli istuu ihanasti, ei purista, ei lepata eikä kahise juostessa. Materiaali pitää vettä mutta hengittää. Selässä on kosteutta siirtävä alue eli olo ei takin alla ole nahkea. Heijastimet näkyvät pimeässä ja takataskuun mahtuvat lenkillä tarvittavat pikkutavarat.

Nämä lähtevät myös Mont Blancille:

X-Bionic Radiactor -alusasu
Kavereiden keskuudessa tämä asu on saanut lempinimen Robocop, johtuen sen teräksisestä ulkonäöstä. Asu on ollut talvella kovassa käytössä, mutta kompressio pelittää napakasti lukemattomien pesujen jälkeenkin. Pukemisen jäljiltä tukka on aina sekaisin, mutta asu on kuin toinen iho, hengittävä ja lämmin sellainen. Talvella pikkupakkasilla tein juoksulenkkejä päälläni Radiactor-paita ja Spherewind-juoksutakki enkä kaivannut välikerroksia. Tämä soveltuu yhdeksi kerrokseksi Mont Blancille, sillä asu on suunniteltu myös vuorikiipeilyyn soveltuvaksi.

X-Socks: Winter Run ja Trek Silver
Olen jo ennen Vuorenvalloitusta juossut X-Socksin sukilla ja tykännyt kovasti. Hyvän istuvuuden ja ilmanvaihdon ansiosta jalat eivät hierry pitkälläkään reissulla. Talvisukat ovat ihanan lämpöiset ja varret riittävän pitkät. Johtuuko siitä tai jostain muusta, mutta näillä sukilla juostessa minua ei vaivaa jalkaterien puutumisen ja pistelyn tunne, joka aina välillä muutoin häiritsee lenkillä. Kuten aiemmin kerroin, joskus olen saattanut laittaa X:t saappaiden sisään töihinkin, kun edessä on ollut pitkä päivä koroilla ja runsaasti säntäilyä paikasta toiseen.

Loppuyhteenvetona sanottakoon, että sveitsiläisen X-Technologyn tuotteet lunastavat lupauksensa. Brändi on rakentanut tuotteilleen erittäin tunnistettavan ulkonäön, joka korostaa tuotteiden teknisyyttä. Sitä saattaa joku hiukan arastella, mutta toisaalta, miksi me suomalaiset olemme aina niin ujoja? Design luo uskottavuutta ainakin lapseni silmissä: kun kokeilin Radiactor-asua ensimmäisen kerran tytär totesi, että näytän ihan supersankarilta. Tosin heti perään hän jatkoi, että ei sittenkään kun asusta puuttuu viitta, jotta voisin lentää Mont Blancille (eikä tarvitsisi treenata niin paljon). Siitä siis ilmainen tuotekehitysidea, olkaapa hyvät X-Technologyn väki! 🙂

Oppaan ohjeet Vuorenvalloittajalle

By Janiina

On February 28, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, pette halme, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Elokuussa kiipeän kiipeilyparini Lakun kanssa Mont Blancille oppaanamme Elämysmatkojen Pette Halme. Taannoin Pette soitti minulle Sveitsistä. Ensin keskustelimme kiipeilystä ja sen arvomaailmasta. Puhuimme myös edessä olevasta reissusta, joka on ensimmäinen vuorikiipeilykokemus sekä minulle että Lakulle. Sain arvokasta tietoa ja hyviä vinkkejä harjoitteluun Suomen ensimmäiseltä viralliselta vuoristo-oppaalta.

Tässä muutamia kohtia innostavasta ja polveilevasta keskustelustamme:

Minä:
“Pette, mitä minulla on edessä? Millainen Mont Blanc on ensi kertaa kiipeävälle?”

Pette:
“Mont Blanc on ensihuiputukseen soveltuva kohde, vaikka monet aloittavat matalammista, esimerkiksi helpoista nelitonnisista. Mont Blanc on ensikertalaiselle vaativa mutta mahdollinen. Korkeutensa (lähes 5000 m) ja pituutensa ansiosta siinä on haastetta ja se vaatii viikon akklimatisoitumisen. Siellä on joitakin aika ilmavia paikkoja eli korkeanpaikankammo saattaa olla ongelma, jos sellaisesta kärsii. Korkeita kohtia varten harjoitellaan akklimatisoitumisnousuissa huiputusta edeltävällä viikolla. Teknisesti Mont Blanc ei ole niin vaikea, ettetkö ehtisi oppia riittävän tason. Vastuuhan on kuitenkin oppaalla ja aika lyhyessä köydessä vuorella mennään.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Minä:
“Mitkä ovat tärkeimpiä kiipeämisen suoritukseen liittyviä asioita?”

Pette:
“Riittävät tekniset taidot ehdit omaksua harjoituskiipeilyn aikana.
Tärkeää on omaksua energiaa säästävä, oikeatahtinen liikkumistapa. Vuorella liikutaan suhteellisen hitaasti ja pienin liikeradoin. Toinen asia on kehon käyttäminen oikealla tavalla; louhikossa ja jäätiköllä liikkuessa käsien ja koko vartalon tehokas mutta energiaa säästävä hyödyntäminen ovat tärkeitä.

Sitten on tietenkin turvallisuus. Sitä myös harjoitellaan runsaasti, mutta se on tottakai oppaan vastuulla. Vuoren rinteillä oppaan auktoriteetti on ehdoton. En kyllä muista, että kukaan olisi koskaan sitä kyseenalaistanutkaan.”

Minä:
“Millaiset asiat voivat estää huiputuksen?”

Pette:
“Olosuhteet tietenkin ovat sellainen asia, johon emme voi juurikaan vaikuttaa. On myös olemassa mahdollisuus, ettei akklimasoituminen onnistu. Suurimmalle osalle viikko riittää, mutta ehkä noin 5–10 %:n osuus ihmisistä on sellaisia, joiden keho ei sopeudu ohueen ilmaan viikossa.

Henkinen puolikin on tärkeä. Olen joskus nähnyt ihmisiä, joiden kunto riittäisi ja muutenkin kaikki on ihan kohdillaan. Mutta jostain syystä he vain eivät onnistu huiputuksessa.”

Minä:
“Mikä on tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle?”

Pette:
“Vaikeaa sanoa, koska kiipeilyn taito koostuu niin monesta osa-alueesta. Mutta ainakin aloittelijan tapauksessa sanoisin, että sitkeys.

Kovaa treeniä ja katse tavoitteeseen!

Olen kuullut maratoonarien sanovan, että vuoren huiputus on rankempi suoritus kuin maratooni. Mutta minusta ne eivät ole verrattavissa olevia suorituksia. Maratooni on spurtti, se kestää 3–4 tuntia. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia, jonka aikana on vain muutamia muutaman minuutin mittaisia taukoja. Pisin tauko on huipulla vietetty 15–20 minuuttia.”

Minä:
“Miten minun kannattaa valmistautua Mont Blanc -reissuun?”

Pette:
“Teet jo ihan oikeita asioita. Kova kunto tärkeä. Reidet ovat kiipeilyssä kovilla eli niitä tulisi vahvistaa. Tärkeää on myös haponsietokyky, koska pitkäkestoinen suoritus pistää paikat hapoille. Ja tietenkin hapenottokyvyn maksimointi. Kestävyysharjoittelua siis paljon: pitkiä lenkkejä hitaasti. Esimerkiksi 4–5 tuntia pyöräilyä on hyvää harjoitusta.”

Minä (hihittää hermostuneesti):
“Arvaa jännittääkö?”

Pette:
“Olen varma, että pärjäät. Kun on hyvässä kunnossa, sitkeä ja motivoitunut, ja olosuhteet ovat puolellamme, olen vakuuttunut, että pääsemme huipulle.

Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä

By Janiina

On February 25, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, janiina ojanen, kiipeilyvaljaat, marko laukkanen, mont blanc, pette halme, turvallisuus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

“Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus,” sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

“Mikä sinua siinä pelottaa?”

“No, jos sä vaikka putoat.”
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

“Jos sä vaikka liukastut?”
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

“Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?”
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

“Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?”
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. “Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?” Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

“Sun tulee kyllä varmaan kylmä.”
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

“Mun tulee sua ikävä.”
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

“Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile.”
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita, jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

“Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas.”
“Juuri niin, rakas, juuri niin.”