Vuosia sitten kävin jonkin aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti Astanga-joogassa. Sen harrastaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. En oppinut tekniikoita kunnolla itsenäisesti, ja tunneilla odotettiin tiettyä osaamistasoa. Kursseja oli tarjolla, mutta ne olivat kalliita ja ajankohdat jotenkin aina minulle hankalia. Astangan alkeistunteja oli kahdesti viikossa ja niille pääseminen vaati minulta aina erikoisjärjestelyitä (tytär oli vielä vauva ja työkuviot toisenlaiset kuin nykyään). Rimpuilin ja koetin pysyä mukana, mutta kun kehitystä ei tapahtunut, alkoi motivaatiokin rapista.
Viimeinen niitti joogaharrastukselleni iskettiin eräänä sateisena sunnuntaina. Niihin aikoihin en vielä ollut vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kärsin jatkuvasti vatsakivuista ja usein vatsani turposi kuin ilmapallo. Kyseisenä sunnuntaina vointini oli aika kurja. Ajattelin joogatunnin helpottavan oloa mutta homma kääntyikin minua vastaan. Hartiaseisontaan ponnistaessani se tapahtui. Se on kyllä, luonnollisuudestaan huolimatta, yksi noloimmista äänistä, ainakin nuorelle naisella. Selvisin lopputunnista teeskennellen, että jumppatrikooni olivat revenneet ja lopuksi pakenin paikalta katsekontakteja vältellen. Enkä palannut enää.
Nyt vuosia myöhemmin alan jo olla vähemmän herkkähipiäinen. Olen munannut itseni jo lukemattomia kertoja ja niin monenlaisilla tavoilla, että tiedän ettei nolostuminen ole kuolemaksi.
Mutta kun minulle on toistuvasti ehdotettu joogan ottamista osaksi Vuorenvalloitus-valmistautumista, en vaan ole saanut aikaiseksi. Olen tiennyt sen olevan loistavaa palauttavaa liikuntaa. Se auttaisi lihashuollossakin. Itseasiassa todella monet kiipeilijät harrastavat joogaa muun muassa koska se parantaa kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Ennen kaikkea se tekisi hyvää jatkuvasti miljoonaa asiaa työstävälle mielelleni, hetki rauhaa. Hiukan aina välillä pyörittelin ajatusta, mutta kipinä vaan ei syttynyt. Ehkä nolostus oli liian lujassa.
Kuten aiemmin kerroinkin (koko juttu: Aurinkotervehdys vaan sullekin – Rautakanki lotusasennossa), siskoni sai minut viimein liikkeelle antamalla syntymäpäivälahjaksi lahjakortin joogatunneille Lentävään Mattoon.
Ensimmäinen tunti meni juuri niin kankeasti kuin kuvitella saattaa. Mutta muistin myös, miksi pidän joogasta. Tunnin jälkeen juttelin paikan vetäjän Annin kanssa. Hän rohkaisi minua kokeilemaan erilaisia joogatunteja ja minä innostuin. Olen halunnut kokeilla eri joogalajeja, mutta arastellut ajatusta mennä tunneille yksin törttöilemään. Sovimme, että voin testailla muutamia eri joogalajeja ja kertoa sitten kokemuksistani täällä, rehellisesti tietenkin. Monia kuitenkin varmasti kiinnostaa, millaisia lajit ovat tämmöisen kömpelön aloittelijan näkökulmasta.
Nyt “luvan saatuani” kiinnitin toiveikkaan katseeni katosta roikkuviin liinoihin, joita käytetään ilmajoogassa.
– Sinne vaan kokeilemaan, kannusti Anni.
Keskustelussamme esiin nousi vielä Timo, joka viime kesänä joogasta keskustellessamme oli todennut, ettei hän ole sitä kokeillut, mutta voisi olla joskus hauska testata. Hahaa, sehän oli käytännössä lupaus, eikö vaan?
– Nyt me mennään yhdessä joogaamaan! intoilin kotiin päästyäni.
Onneksi Timo on heittäytyvää sorttia. Hän vaan hymyili vinosti ja totesi, että kai sinne sitten pitää mennä.
Valitsimme ensimmäiseksi kokeiluksi Yin-tunnin, joka on hidastempoinen ja venyttelypainotteinen. Minulla oli takana aika rouhea kahvakuulatreeni. Venytystä totisesti sainkin; uupuneet lihakseni suorastaan narisivat. Noudatin siskon neuvoa ja yritin pitää ajatukset kurissa. Keskityin mielessäni toistamaan vain hengityksen tahtia “sisään–ulos”. Se onnistuikin aika hyvin, kunnes unohdin, kumpaa olin miettinyt viimeksi ja sitten meni koko rytmi solmuun.
Timo oli tunnilla kuin kotonaan. Hän venyttelee aika paljon myös kotona (minä katselen sitä kummeksuen sohvalta ja paikotellen totean ääneen, että minunkin pitäisi. Mutten nyt juuri ehdi / jaksa / viitsi / halua), joten homma sujui häneltä varsin luontaisesti. Tunnin jälkeen häntä kyllä nauratti:
– Sekin venytys, jossa piti kumartaa taivutetun jalan yli otsa lattiaan: Ohjaaja sanoi, että jos et yletä, ota blokki (tiiliskiven muotoinen vaahtomuovipalikka, jota käytetään apuvälineenä, kirj. huom.) otsan ja lattian väliin. Mulla oli kaksi päällekäin ja siltikään en meinannut taipua tarpeeksi alas.
Kokemuksesta rohkaistuneina päätimme seuraavalla kerralla mennä vähän nopeatempoisempaan Astangaan, joka on minulle jo hiukan tutumpaa.
Mutta yhtä kaikki rauhallinen venyttelymäinen tunti teki hyvää ja sen myötä pakotus lihaksissa laantui. Olisin nauttinut ehkä vieläkin enemmän, jos en olisi muutamaa tuntia aiemmin riekkunut salilla kuulien kanssa kuin heikkopäinen.
Mielikin tyyntyi siinä määrin, että torkahdin loppurentoutuksen aikana salin lattialle. Silti virallinen selitys kurkustani rentoutuksen aikana ehkä kuuluneelle rohinalle on, että aloin viimein oppia ujjayi-hengitystekniikkaa…