PÄIVÄ 6: NOUSU REFUGIO NEVADO CAYAMBELLE
Kun viimeisen viikon ennen loman alkua on ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin yössä, viikko täysmittaisia unia tekee aivan toiseksi ihmiseksi! Toki vuoristomajan korkeus aina hiukan vaikuttaa unen laatuun, mutta Cayamben huiputuyritystä edeltävänä aamuna mieleni oli pilvissä, leposyke ilahduttavan matalalla ja huolimatta kahdesta kunnon kiipeilypäivästä, lihakset eivät tuntuneet ollenkaan väsyneiltä.
– Puppy alert! Whatever you do, don’t let Janiina outside! Tervehti Rene virnistellen saapuessani aamiaiselle. Tuhahdin miehelle virnistellen mutta joskus taidan tosiaan olla aika ennustettava: pian löysin kuin löysinkin itseni vatsallani etupihan nurmikolta tekemässä tuttavuutta talon pihaan saapuneen muutaman viikon ikäisen koiranpennun kanssa. Kehkeytymässä oleva rakkaustarina sai kuitenkin nopean lopun, kun loput oppaat Hugo, Ivan, Pepe ja Maurizio saapuivat ja meidät hätistettiin varusteinemme autoon. Tavoitteena oli saada ryhmä mahdollisimman nopeasti takaisin reiluun 4600 metriin ja tehdä harjoitusnousu pitkin tulevaa huiputusreittiä.
Aloitimme vaelluksen majalle hiukan ylempää kuin edellisenä päivänä. Jälleen satoi vettä, ja koko kaunis vehreä vuori oli muuttunut samean väriseksi. Pilvet riippuivat lähellä rinteitä ja niinäkin hetkinä kun ei satanut, vesi pisaroi ilmassa ja kosteus kietoutui ympärillemme kuin märkä hämähäkinseitti. Joaquin pähkäili muiden oppaiden kanssa poikkeuksellista säätä: tähän vuodenaikaan ei olisi pitänyt sataa ollenkaan, mutta nyt sade valui niskaamme kolmatta päivää. Huolenaiheita se toi kaksin kappalein: huiputusyrityksen onnistuminen oli tietenkin numero yksi. Toinen oli se, että huolimatta sadesuojista ja Gore-Texistä jatkuva korkea kosteus piti varusteemme märkinä. Noustessamme lumirajan yläpuolelle niiden kuivattaminen muuttuisi entistäkin vaikeammaksi. Edellisenä päivänä vuoristomajan tuvan nurkassa kyyhöttävä pieni tulisija oli pysynyt koleudesta huolimatta kylmänä, sillä savupiippu oli ollut tukossa. Jos tukosta ei saataisi avattua, tarkoittaisi se, että joutuisimme lähtemään pakkaseen huiputusyrityksiin märissä varusteissa.
Toisen päivän nousu majalle meni huomattavasti ensimmäistä päivää helpommin ja rivakammin. Asetuimme taloksi majan suureen kalsaan makuutilaan, joka oli täytetty seinästä seinään puisilla punkilla. Punkat olivat niin kapeita, että niihin hädintuskin mahtui ja omani oli myös korkeussuunnassa niin matala, että vaikka kuinka yritin ujuttautua sängylle sivusuuntaisesti, onnistuin jatkuvasti kolauttamaan pääni yläpuolellani majailevan Anhin sängyn pohjalautoihin.
Pienen lounaan jälkeisen lepotuokion aikana tunsin oloni hiukan vastentahtoiseksi iltapäivän nousuun. Huone oli kylmä ja nihkeä, ja yksikerroksiset ikkunalasit huurtuivat ryhmämme saapuessa sisään. Ulkona sade oli muuttunut räntäiseksi lumeksi, ja tuuli tuntui viuhuvan ikkunanpuitteiden läpi suoraan sen vieressä olevaan vuoteeseeni. Paluumatkalla olin onnistunut päästämään vesinoron kuoripuvun alle, ja laskumatkallaan niskasta se oli kastellut teknisen kerrastoni. Minulla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista motivaatiota lähteä ulos sateeseen kastumaan lisää.
Alkuperäinen suunnitelma oli ollut tehdä iltapäivällä tekniikkaharjoituksia Cayamben jäätiköllä, mutta sade oli muuttanut suunnitelmia. Kaikkialla oli loskaa, ja voimakas tuuli ulvoi majan rakenteissa, kun majalle jeepein vierailulle saapuneet turistit seisoivat huuruisten ikkunoiden ääressä tuijottamassa meitä epäuskoisesti: kuka hullu tässä säässä lähtisi rämpimään kivikkoa ylös?
Pienestä mielessä muhineesta vastahankaisuudesta huolimatta nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen olin erinomaisen tyytyväinen, ettei iltapäivän tunteja oltu jätetty passiivisen majalla oleilun varaan. Reipas skrämpläys kivikkoa ylös sai kehon lämpenemään ja hymyilin onnellisena: Nyt todella kiivettiin! Saapuessamme jyrkänteelle, jolta Cayamben jäätikön irvistävä pinta avautui alapuolellemme Anh ja minä emme voineet olla kiljahtamatta ihastuksesta. Luultavasti siis motivaation ylläpito oli harjoitusnousun vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin akklimatisaation parantuminen.
Puolentoista tunnin rauhallisen kiipeämisen jälkeen saavuimme Laguna Verde -järvelle, jonka veden mineraalit olivat värjänneet jäätikköjärville tyypillisen kirkkaan turkoosiksi. Sade oli tauonnut, pilvet väistyivät ja paljastivat huiputusreitin eteemme. Olisin halunnut jäädä tuohon hetkeen koko loppupäiväksi. Yhtäkkiä huippu näytti olevan aivan ulottuvissamme ja jatkuvan oikullinen sääkin vaikutti tällä hetkellä hyvältä.
– Pitäisikö vaan lähteä heti? ehdotukseni sai Jaoquinin kurtistamaan kulmiaan ennen kuin hän katsoi kasvoihini. Kun hän huomasi minun vitsailleen, hän lupasi:
– Mennään vaan, mutta köysistön järjestys ratkotaan uimakilpailulla Laguna Verdessä!
Majaa kohti palatessamme näin kaukaa pienen vaalean pisteen, joka säntäsi meitä kohti. Koiraystäväni edelliseltä päivältä oli palannut – jotenkin se haistoi tai kuuli meidät jo kaukaa ja sydäntä särkevän suloisesti laukkasi halki koko kivikon, suoraan luokseni riehakkaaseen tervehdykseen heittäytyen. Sää oli muuttunut jälleen sateiseksi ja olennon vaalea karva oli mutainen ja märkä. Lisäkseni myös irlantilainen Donnal oli menettänyt sydämensä sille, ja jotenkin päädyimme muodostamaan salaliiton, joka vietti iltansa salakuljettaen koiralle lämmintä ruokaa keittiöstä.
– Tällä eteisessäkin on kauhean kylmä, mutta ehkä se on tottunut. Ja ainakin se saa juhla-aterian tänään, lohduttelimme toisiamme Donnalin vaimon, Rosien virnistellessä hyväntahtoisesti puuhillemme.
PÄIVÄ 7: MUTAKYLPYJÄ CAYAMBELLA
– Kukaan ei ole päässyt huipulle yli kahteen viikkoon. Sää on ollut aivan mahdoton jo vaikka kuinka kauan, Joaquin myönsi seuraavana päivänä aamiaispöydässä, kun sadepisarat hakkasivat tuvan ikkunoihin. Koko illan oli satanut vettä, ja yöllä vesi oli muuttunut lumeksi. Majalla eilen huiputusikkunaa odottanut ryhmä istui lannistuneen näköisenä nurkassa, ja puheista päätellen suunnitteli alas vuorelta laskeutumista. He eivät selvästi uskoneet sään olevan parantumaan päin. Mutta me emme luopuisi toivosta.
Märän lumen takia tekniikkatreenaaminenkin olisi rajoitettua, mutta luultavasti enemmän pitääkseen yllä hyvää ja toiveikasta mielialaa Joaquin marssitti aamiaisen jälkeen joukon kivikon reunaa ensin ylös, ja sitten jyrkkää kivistä polkua alas jäätikölle. Sinne astuessamme kävi ilmeiseksi, että luvassa oli sotkuinen aamupäivä: taivaalta alkoi ryöpytä jälleen vettä, ja ohuen lumikerroksen alla ei odottanutkaan jää, vaan liukas ja sitkeä muta. Tunnin liukastelun jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme ja likaisina ja märkinä marssimme takaisin majalle, missä meitä kuitenkin odotti iloinen yllätys: tuvan pienen tulipesän hormi oli saatu auki!
Vuorilla pienet ilot ovat ratkaisevia, sekä tekemisen että mielialan näkökulmasta. Olin paluumatkalla miettinyt, että jos me kaikki kymmenen veisimme vetiset ja mutaiset varusteet ennestäänkin kosteaan ja koleaan makuutilaan, olisimme pulassa. Niinpä majalle saapuessamme rakensimme tuvan tulisijan ympärille kuivatuspisteen. Loppupäivän ja alkuillan aikana ennätimme vuoroissa kuivattaa kaikkien vaatteet ja varusteet. Vaikka uuni oli aivan liian pieni lämmittääkseen koko tilan, oli ruokasali kuitenkin ainoa lähes lämpöinen huone. Niin kaikki ahtautuivat mahdollisimman lähelle tulisijaa teemukit kädessä tarinoita vaihtamaan ja kuivuvia varusteita kääntelemään. Majalla oli myös poikkeuksellisen paljon jeepeillä vierailevia turisteja, jotka toivat huoneeseen lisää kosteutta. Onneksi majan isäntäväki oli kuitenkin rajannut tuvan tulisijan puoleisen alueen meidän käyttöömme. Mutta oli siinä hymyissä pitelemistä, kun aina välillä joku vieraista hiipi salaa mudalta ja hieltä tuoksuvan varustekasamme eteen ottamaan valokuvia itsestään likaisten vuorikiipeilyvarusteiden kera.
Lounaan jälkeen kömmin makuupussiini tavoitteenani nukkua päivälliseen asti. Huiputukseen lähdettäisiin klo 23–00 eli seuraavan vuorokauden unet oli kerättävä päivän mittaan. Nukahdin nopeasti ja toiveikkaana, sillä lounaan aikana sää oli näyttänyt parantuneen.
– Menkää nukkumaan. Älkää suotta laittako herätyskelloja soimaan. Mutta pitäkää varusteet valmiina, Joaquin katseli pahoitellen päivällispöydän ääreen kokoontunutta kiipeilyryhmää ja jatkoi:
– Me oppaat heräämme kello 23 katsomaan, miltä tilanne näyttää. Jos edelleen sataa, peli on selvä. Jos sade on loppunut, herätämme teidät ja lähdetään. Mutta minun on varoitettava: on satanut päiväkausia ja ylhäällä todennäköisesti on melkoinen lumivyöryvaara. Joudumme siis tämän tästä pysähtymään ja tarkastamaan, onko turvallista jatkaa.
Katselin nuutuneita ja vakavia kasvoja pöydän ympärillä. Ryhmämme oli koko matkan ajan tuntunut olevan erityisen tulvillaan naurua, mutta nyt kukaan hymyillyt. Mutta päätimme, ettei toivosta luovuta – se todella on maailman sitkein tunne!
Minua painoi toinenkin asia, ja vaihdoin pöydän yli katseita Donnalin kanssa. Molemmat olimme piilotelleet lounaspadan sitkeät lihapalat taskuihimme ja palanneet iltapäivän aikana yhä uudelleen etsimään koiraystäväämme. Mutta tuulen noustessa ja talon kattopellit kolistessa kuin olisivat irtoamaisillaan, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Vakuutimme toisillemme, että se oli lähtenyt alas – olihan tämä sen koti. Se osaisi toimia nousevassa myrskyssä ja hakeutua suojaan. Mutta vuori on armoton. Varmuudeksi veimme lihapalat eteiseen, ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävimme ovella kurkkimassa pimenevään iltaan, missä viima nuoli kivien pintoja. Mutta ystävästämme ei näkynyt jälkeäkään.
Leave a Reply