Category: kiipeily Page 2 of 5

Näkeekö Kilimanjaron juurelta tulevaisuuteen?

Lumisateessa Kilimanjarolla
kuva: Heikki

Kesken jättäminen koettelee, kun on luonteeltaan sellainen, joka palkitsee itseään tavoitteilla. Matka on yhtä tärkeä – joskus ehkä tärkeämpikin – kuin perille pääseminen, mutta tavoite antaa matkalle merkityksen. Jos ei aseta tavoitetta, jota vasten asioita mitata, miten tietää saavuttaneensa mitään? Kun taas asettaa tavoitteen ja jää siitä, on taitolaji löytää ilo siitä osasta matkaa, jonka sai kokea.

Palattuamme Kilimanjarolta Moshiin vietimme safarilla upeat kolme päivää, joiden päätteeksi Afrikan suuresta viidestä (eläimestä) näkemättä oli enää se haaveiltu leopardi. Safarin aikana tukikohtanamme toimi syrjäisellä kahvitilalla sijaitseva kaunis lodge, josta teimme päiväretkiä lähialueiden kansallispuistoihin. Noina päivinä norsut, kirahvit, kissapedot, apinat, hyeenat,  kauriit ja jopa sarvikuono avasivat eteemme Afrikan kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Kohtasimme puuhun kiipeäviä leijonia, massiivisten seepralaumojen virtoja, villisikojen perhe-elämää ja virtahepojen kylpykestejä.
Edelleen sormeni lepäävät neuvottomina näppäimillä, kun koetan tavoitella sanoja kuvailemaan tunteita, jotka kulkivat lävitseni, kun katselin gepardikolmikon metsästyskiihdytystä, kuukauden ikäisen norsunpoikasen leikkiä vanhemman sisaruksen kanssa ja raukean urosleijonan majasteetillista haukotusta savannin helteessä.

Mama Simba ja Mama Chui
kuva: Heikki

Erityisen häkellyttävä oli Ngoronngoron 259 neliökilometrin kokoinen kraateri, joka syntyi, kun jättimäinen tulivuori romahti kaksi miljoonaa vuotta sitten. Massiivinen kraateri vuoren seinämien suojassa, 600 metriä ympäristöään alempana, on ainutlaatuinen suojattu ympäristö, jossa elää yli 30 000 villieläintä. Alue itsessään on silmänkantamattomiin jatkuva ruohikkokenttä, jolla valtava eläinkanta elää salametsästykseltä turvassa.
Alueen tuntumassa asuu myös perinteikäs Maasai-paimentolaiskansa. Kasvonsa miehuusriitin merkkinä pelottavan mustavalkoisiksi  maalanneet pojat, vuohia teiden varsilla paimentavat lapset ja värikkäissä perinnevaatteissa savimajojen pihoilla viljelytöitä tekevät naiset edustavat ikiaikaista kulttuuria, joka hämmentää ja sykähdyttää. Kuinka he löytävät tavat kehittyä ja rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta, menettämättä pyrkimystään elää sopusoinnussa ympäristön kanssa?

Olen aiemmilla kiipeilymatkoilla oppinut, että lentokoneeseen nouseminen heti vuorelta laskeutumisen jälkeen on raastava kokemus. Safaripäivät olivatkin täydellinen keino irtautua kiipeilytunnelmasta. Mutta ympärillä pursuavasta kauneudesta huolimatta mieleni etsi tasapainoa.
Vatsakipuja lukuunottamatta keho tuntui palautuneen kiipeilyn rasituksista täysin. Vatsa oli arka ja kivulias; se kramppaili jokaisen aterian jälkeen, ja keho tyhjeni edelleen pari kertaa päivässä. Olin kai jo tottunut siihen, sillä se tuntui – jos ei nyt ihan tavalliselta olotilalta – ainakin merkittävästi paremmalta kuin vuorella ollessa, ja myös ruokahalu oli palannut. Lihakset tuntuivat levänneiltä. Melkein kuin en olisi vuorella ollutkaan.

Tuntien ja päivien kasautuessa Kilimanjaron kokemuksien ja minun väliin, aika kultasi muistoja salakavalan nopeasti. Se sai kytevän epäilyksen hiilloksen leimahtamaan liekkeihin. Jatkuva kesken jäämisen tunnelma seurasi minua. Heräilin aamuöisin kelaamaan läpi tapahtumia ja analysoimaan yhä uudelleen, olisinko voinut toimia paremmin ja luovutinko liian aikaisin.

Paluumatkalla Kilimanjarolta olin esittänyt kiipeilyparilleni Heikille epävarmuutta tihkuvan monologin siitä, etten halua menettää kiipeilyn iloa suorituspaineen vuoksi. Uupuneena epäröin, olivatko suuremmat vuoret minua varten. Aloin epäillä myös omaa aiempaa suoritustani Elbrusilla. Itsevarmuuteni järkkyi, ja kuva vuoriunelmista tuntui särisevän.
Entä jos minulla ei ollutkaan epämukavuuden sietokykyä, mitä laji vaatii? Halusinko edes sitä? Ja jos halusin, miksi?


Sisäiset kriisit tekevät meistä helposti itsekeskeisiä, ja polku hyväksyntään on polveileva. Taas sain huomata, kuinka merkityksellisiä asioita kiipeilyparin vertaistuki ja läsnäolo ovat. Heikki antoi minun työstää ajatuksiani ja muistutti läpikäyneensä itse samankaltaisen prosessin, kun Elbrusilla olimme joutuneet kääntymään takaisin hänen vuoristotautioireidensa vuoksi, ja minun tukeneen häntä silloin vastaavalla tavalla.

Viimeisenä safaripäivänä ihaillessamme Ngorongoronin reunamien jyrkänteitä, Heikki puolihuolimattomasti tipautti aiemman pohdintomme Elbrusille paluusta keskusteluun. Ilmeisesti hän kuitenkin näki varjot kasvoillani ennen kuin ehdin sanoa mitään, sillä samaan hengenvetoon hän päätti lauseensa:
– … mutta siitä puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista.


Mutta kotimatkan koittaessa lohduttomuus oli poissa, ja tunsin vain haikeutta astuessani Amsterdamin koneeseen.

Vain reilua vuorokautta myöhemmin, kaksi tuntia kotiovesta astumisen jälkeen, ennen kuin yhtään laukkua oli purettu, olimme varanneet paikat ensi elokuussa Elbrusin huippua pohjoisen reitin kautta tavoittelevasta ryhmästä.
Elbrusin pohjoinen reitti on vähemmän käytetty ja haastavampi kuin ruuhkaisempi eteläinen reitti, jolla viime kesänä kävimme ottamassa ensi kosketuksen Kaukasuksen vuoriin. Innostukseni pohjoisreittiä kohtaan oli ottanut iskua, kun Kilimanjaron epäonnistuminen rouhi loven itseluottamukseeni. 5350 metrin korkeus oli nyt toistamiseen koitunut yrityksellemme kohtalokkaaksi. Oliko järkeä lähteä vielä haastavampaan yritykseen?

Mutta olin luvannut itselleni, että palaan Elbrusille. Halusin kokea vuoren toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Ja päästä huipulle, alhaalta asti kiiveten. Oli valittava oikea strategia. Löysimme ryhmän, jolla järkevältä tuntuva  ja akklimatisoitumisen huomioiva huiputussuunnitelma. Ei lumikissoja, ei ruuhkia, ei teknomusiikkia. Vain Kaukasuksen tuuli ja viiltävähuippuiset, maagisen kauniit vuoret. Olimme valmiita tarttumaan haasteeseen.

Aamu Elbrusilla 2017

Kesti vielä pari viikkoa ennen kuin olin terve ja kivut vatsasta olivat kadonneet. Läpikäymäni itsetutkiskeluprosessi tuntui lopulta vahvistaneen haluani saavuttaa asettamamme tavoitteet. Nimittäin ennen kuin olin täysin kunnossa, olimme myös varanneet lennot kesäkuuksi Geneveen.
Edellisellä Alppien reissulla, jolloin kiipesimme Heikin kanssa samassa ryhmässä ensimmäistä kertaa, minulta jäi kokematta Gran Paradison huippu, sillä huono sää esti molemmat huiputusyritykset. Heikki palasi tuon matkan jälkeen huiputtamaan Gran Paradison, mutta häneltä puolestaan puuttuu yhä Mont Blancin huiputuskokemus.

Hauskaa on, meitä opastamaan lähtee italialainen Alby, joka oli oppaanani, kun huiputin Mont Blancin viime reissulla! Kesäkuun alussa olosuhteet ovat Mont Blancilla vielä talviset ja kesäkauden vuoristomajat suljettu. Kiipeämme siis eri reittiä ja majoitumme talvimajoissa. Eli aidan matalaa kohtaa ei etsitä tälläkään reissulla.

Mitä tapahtui? Mitä tästä taas opittiin?

Pohtiessani Kilimanjaron kesken jäänyttä huiputusta, olin oivaltanut jotain itsestäni: yllättävän suuri osa surutyöstä johtui siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen keskeytys (tai epäonnistuminen, tai viisas päätös palata – tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin). Sydämessäni tiesin meidän toimineen oikein Kilimanjarolla. Usko itseeni horjui, sillä olin Elbrusin jälkeen niin kovin halunnut meidän onnistuvan. Todistavan, ettei 5350 metriä ole meille ylittämätön kynnys. Mutta kyse ei ollut vain kiipeilytiimin onnistumisesta.
Olin halunnut todistaa vahvalle kiipeilyparilleni – ja ehkä ennemminkin itselleni – että pärjään siellä missä hänkin. Valitsemalla minut kiipeilyparikseen, hän tekee tietoisen valinnan ottaa kumppanikseen fyysisesti heikomman. Eikä kyse ole itsetunnostani (tai no, ehkä vähän siitäkin), vaan ihan fysiologisesta faktasta. Älä ymmärrä väärin, missä tapauksessa tämä ei ole kilpailua. Vaan halua olla luottamuksen arvoinen ja vastata odotuksiin.

Kun tämän oivallettuani näin peilistä loukkaantuneen katseeni, olin niin helpottunut, että nauratti. Tiesin, että olisi vain yksi keino poistaa kitkerä maku kieleltäni. Luovuttaminen oli poissuljettu. Sillä se olisi ainoa tapa, jolla pettäisin kumppanini. Voisin käyttää sitä vahvuutta, joka minulle on annettu ja jolla minä pärjään silloin, kun lihasmassani ei ole tarpeeksi: kovapäisyyttä.

Niinpä me pakkaamme kiipeilyreppumme ja aloitamme sieltä, minne on jotain jäänyt kesken. Ja yritämme uudelleen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Aamunkoi Mont Blancilla 2016

Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

Mount Merun kraaterissa oleva tuhkasuppilo

Maisema tuntui muuttavan muotoaan jatkuvasti auringon kivutessa yhä korkeammalle, ja olisin voinut jäädä Mount Merun huipulle koko päiväksi. Mutta edessä oli laskeutuminen koko matkan Miriakamba Hut -majalle asti, ja noin puolen tunnin jälkeen oppaamme Abraham ja Steven alkoivatkin usuttaa meitä paluumatkalle:
– Twendene! (Mennään)

Eräs kiipeilyn jännittävä ulottuvuus on, että vaikka huiputus on matkan kohokohta, ei kiipeilyn ilo vähene paluumatkalla, vaan jokaisella osuudella on oma roolinsa. Siksi useimmiten lähdön hetkellä olen valmis astumaan seikkailun seuraavaan vaiheeseen. Mutta silti aina kengät painavat vielä normaaliakin enemmän, kun otan ensimmäisiä askelia huipulta alaspäin, ja tunnen haikeuden kouraisun sydämessäni. Nytkin huipulta alas johtavilla jyrkillä kiviharjanteilla vilkaisin monta kertaa taakseni ja koetin tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni, jotta voisin palata näihin hetkiin sydämessäni loppuelämäni ajan.

Laskeutumispolulla
huippupyramidin varjossa

Paluumatka kuljettiin rivakkaa tahtia, ja oppaamme Stevenin Family Teamiksi ristimän ryhmämme jono harveni pitkäksi letkaksi. Naureskellen totesimme, että olimme taas oppineet pari uutta asiaa, jotka tuntuvat yhdistävän useimpia vuoristo-oppaita kaikkialla, missä olemme kiivenneet. Ensimmäinen on, että jos opas sanoo jonkun paikan olevan “just around the corner”, matkaa voi arvioida olevan minimissään puoli tuntia.
Toinen asia on, että oppailla on aina kiire alas.

Reitti oli sen verran haastava, että olisi ollut paras pitää jatkuvasti katse alhaalla seuraavaa askeleen paikkaa etsimässä. Mutta maisemat vaativat huomiota. Näkymä oli epätavallinen ja epärealistisen kaunis, ja olimme tulleet nauttimaan koko vuoresta. Mount Merulla ei jäätikön puuttumisen vuoksi ole olosuhteiden lämpenemisestä syntyvää vaaraa, joten päätimme olla pitämättä turhaa kiirettä.
Pole pole! (Swahiliksi hitaasti) huikkailimme toisillemme ja oppaiden “Mambo?”-kysymyksiin (Miten menee/mitä kuuluu), vastailimme:
– Hakuna matata! Twendene pole pole! (Kaikki hyvin! Mennään hitaasti!)

Nousevan päivän valossa Mount Merun massiivisuus ja karu kauneus pääsivät oikeuksiinsa. Taas kerran totesin, että on oikeastaan ihan hyvä, ettei yöllä näe kaikkea; reitillä oli muutama kohta, joiden kiipeäminen ilman varmistusta olisi saattanut jännittää melkoisesti.

Maisema Kilimanjarolle

Kulkiessamme tenttasimme innokkaasti oppailtamme swahilin sanoja ja ilmaisuja, ja pian huomasimme, että sanamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä monet vastakohtaiset ilmaisut rakentuvat samasta sanarungosta: esimerkiksi pole polen tarkoittaessa “hitaasti”, pelkkä pole tarkoittaa “anteeksi” ja kuna matata tarkoittaa “on ongelma” eli hakuna matatan vastakohtaa. Hupaisa yksityiskohta oli myös se, että ihmettelimme, miksi oppaat puhuivat minusta niin usein. Olin jo vähän huolissani, että teenkö jotain väärin, mutta sitten kävi ilmi, että janiini tarkoittaa “olla varma”.

Korkealla vatsassani pyörivä kuvotus väistyi tuttuun tapaan, kun pääsin 4300 metrin alapuolelle ja olin taas loistokunnossa. Heikki ja Terry kärsivät hiukan päänsärystä, mutta muuten olimme kaikki hyväntuulisia ja hyvävointisia.

Noin kello 10 aamulla saavuimme takaisin Saddle Hut -majalle onnellisina ja suorastaan epäuskoisina viimeisen kahdentoista tunnin elämyksestä. Söimme lounaan majan edelleen tyhjässä ruokasalissa ja kaaduimme uupuneina sänkyihin parin tunnin unille ennen iltapäivän laskeutumista Miriakamba-majalle.

Laskeutuminen jatkui edelleen rivakalla tahdilla. Viimeisen vuorokauden vähäinen unimäärä oli nautittu parin tunnin pätkissä, joten ei ihme, että liikkeelle lähtiessämme mieleni tuntui hiukan kankealta. Mutta kropalle lyhytkin lepo oli tehnyt tehtävänsä, ja lihakset jaksoivat taas mennä.

Olimme laskeutumassa kivistä seinämäpolkua iltapäiväauringon kuumassa pätsissä, kun yhtäkkiä polulle alkoi muodostua ruuhkaa. Ylös kiipesi kymmenien ihmisten ryhmä kantajineen, vanavedessään useita pienempiä ryhmiä. Abraham totesi, että huiputusreitin kapeat polut ruuhkautuvat todella helposti ja ennusti, että seuraavana yönä vuoren pienelle huipulle joutuisi jonottamaan. Kuinka uskomattoman onnekkaita olimmekaan, kun saimme yhden yön ajaksi koko vuoren itsellemme!

Myöhään iltapäivällä saavuimme Miriakamba Hutille. Polviani kivisti laskeutumispolun kova kivinen alusta ja olin ilahtunut, kun majan seinä ilmestyi puiden lomasta näkyviin. Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa kohotimme vielä mukimme ilmaan ja nostimme maljan Mount Merun huipulla koetuille suurille hetkille:
Maisha marefu! (Swahilinkielinen toivotus tarkoittaa pitkää elämää)

Abraham paluumatkalla

Päivä 7: Paluu Moshiin ja katastrofin ainekset (lautasella)?

Aamupäivän aikana vaelsimme taas Arushan kansallispuiston runsaiden niittyjen halki. Matka eteni mukavasti, ja kaikilla oli jo mielessä valmistautuminen huomenna alkavalle Kilimanjaro-vaellukselle. Iltapäivä ja ilta menisivät varustetäydennyksen ja tankkauksen parissa.
Ryhmään liittyisivät Kilimanjaroa varten ryhmänjohtaja Nathan sekä muut kiipeilijät Adam, Ian ja Paul. Tunsin pienoista haikeutta, sillä Family Team oli alkanut tuntua kotoisalta, enkä tainnut olla aina. Nimittäin oppaat kertoivat antaneensa meille lempinimet.

– We call you Papa Tembo (Elefantti), because you are big and strong, Abraham kertoi Heikille.

Terryn lempinimen oppaat suostuivat kertomaan pienen suostuttelun jälkeen. Lyhyehkö brittivahvistuksemme oli saanut kutsumanimekseen Twiga (kirahvi). Oppaiden jännittyneet ilmeet lientyivät, kun mainion huumorintajun omaava Terry otti lempinimensä vastaan virnistellen.

Oman nimeni tiesin jo, sillä huipulta palatessa Steven oli kysellessään ryhmän vointia huudellut minulle:

Mambo, Mama Simba? (Kuinka voit, äitileijona?)

Vesiputous paluumatkan varrella

Paluu Moshiin venyi pitkälle iltapäivään ja valmistautuminen seuraavan päivän lähtöön piti aloittaa välittömästi. Hotellihuoneen lavuaarissa pestyn pyykin kuivaaminen kuumankosteassa huoneessa seuraavaan aamuun mennessä synnytti pienoisen haasteen, jonka “macgyvermaisesti” ratkaisimme rakentamalla huonetuulettimesta ja matkalaukkutelineestä kuivaustelineen.

Pyykkituokion jälkeen vaelsimme pitkin kylän kuumia, pölyisiä katuja etsien kauppoja, joista löytyi täydennyksiä (eväitä, käsidesiä, talkkia ja niin edelleen) edessä olevaa kuuden päivän vaellusta varten. Tuntui hämmentävältä huomata, kuinka olin tottunut ympäristöön, joka vielä muutama päivä sitten tuntui elokuvien kulisseilta.
Noin 200 000 asukkaan kylän keskusta ei ole kovinkaan suuri, joten suuremmat kadut olivat jo kohtuullisen tuttuja. Värikkäät tavara-, vihannes- ja hedelmävuoret kadulla romahtamispisteeseen ränsistyneiden, matalien betonirakennusten edessä, katupölyssä leikkivät lapset ja värikkäisiin liehuviin kaapuihin pukeutuneet naiset banaanitertut päidensä päällä sekä holtiton liikenne tuntuivat tutuilta enkä enää kiinnittänyt huomiota ihmisten uteliaaseen tuijotukseenkaan. Kaduilla vanhoilla polkuompelukoneilla työskentevät vaatturit, ämpäristä pähkinöitä paperitöttöröihin kaupustelevat vanhukset sekä aseiden kanssa partioivat pankkien vartijat tuntuivat jo tavanomaisilta.
Aluksi minulla oli ollut hiukan vaikeuksia saada selvää paikallisten voimakkaalla aksentilla puhumasta (usein muutaman kymmenen perussanan varassa olevasta) englanninkielestä, mutta nyt puheen seuraaminen oli muuttunut helpommaksi.
Kuinka nopeasti ihminen sopeutuu (ja sokeutuu) ympäristöönsä! Se taitaa olla yksi suuria vahvuuksiamme – ja myös heikkoutemme.

Kauppamatkan päätteeksi poikkesimme tummuvassa illassa syömään kiipeilymatkojen perinteeksi muodostumassa olevan “viimeinen pizza ennen vuorille lähtöä” -aterian (joka tällä kertaa oli samalla myös “vuorilta paluu -pizza”).

McGyver tekee matkalaukkutelineestä
kuivurin

Kun palasimme hotellille, pihan terassilla istui Terry neljän miehen kanssa. Punatukkainen ja -partainen, vanttera nuori mies oli matkanjohtajamme Nathan. Toista kertaa Kilimanjaron huippua tavoitteleva, nelikymppinen manchesterilainen Paul kertoi ensimmäisen yrityksen päättyneen keskeytykseen sairastumisen seurauksena loppuneen kiipeilykunnon vuoksi. Nyt mies oli valmistautunut muun muassa ennakoivalla Diamox-kuurilla ja osallistumalla yliopistotutkimukseen, jonka myötä hän oli viime viikot totuttanut kehoaan ohueen ilmaan kotioloissa happimaskin avulla. Mies päätti esittelynsä massiiviseen aivastukseen ja kertoi Murphyn lain astuneen kuvioon: Paul oli sairastunut flunssaan juuri ennen lähtöä.
Terryn vieressä istui hänen ystävänsä, niinikään kestävyysurheiluun hurahtanut Ian, jolla oli hallussaan ryhmän korkeusennätys. Mies on kavunnut Aconcagualla yli 6300 metriin ennen kuin joutui kääntymään takaisin.

Viimeisenä uutena ryhmän jäsenenä esittäytyi kaksimetrinen, 19-vuotias rugbyn pelaaja Adam, joka istui katse surkeana pöydän takakulmassa. Kävi ilmi, että nuorukaisen matkalaukku oli kadonnut lennon vaihdon yhteydessä. Päällä olevat T-paita, shortsit ja lenkkarit olivat kaikki, mitä nuorella miehellä oli. Yhteen ääneen kaikki lupasimme auttaa Adamia ja jakaa varusteitamme, mikäli laukkua ei aamulla löytyisi. Mutta ymmärrettävästi viikko erämaassa ilman varusteita taisi olla suurempi seikkailu kuin mihin nuori mies oli ennakkoon ajatuksissaan varautunut, eikä Adamin mieliala juuri tuntunut avuntarjouksestamme kohentuvan.

Pienen keskustelun jälkeen Heikki ja minä vetäydyimme nukkumaan muun ryhmän vielä jäädessä hetkeksi turisemaan. Oloni oli hikinen ja hiukan hutera, mutta ihmekös tuo, kun olimme viettäneet päivän Moshin kuumilla hiekkakujilla. Uni auttaisi kyllä.

Yöllä, noin kello kaksi, heräsin kovaan meteliin. Kesti hetken tajuta, että raivokas murina ei ollut huoneen nurkassa ärjyvä villipeto – vaan kouristeleva vatsani. Tuskin olin asian ehtinyt oivaltaa, kun tuli todella kiire. Lattialla oleviin varustekasoihin kompuroiden juoksin vessaan, jossa viettäisin koko loppuyön.

Kaikenlaisia vatsapöpöjä olen maailmalta onnistunut itseeni imemään, mutta mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Vatsan raivoaminen kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä, ja vihlovat kouristukset raastoivat kyyneleet silmistäni. Pari kertaa jopa nostin paidan helmaa epäuskoisena, sillä myllerrys oli niin voimakas, että olin varma kouristusten näkyvän ulospäin. Vatsanahkani vapisi lihaskramppien voimasta, mutta vahvasta Alien-elokuvien mielleyhtymästä huolimatta en havainnut mitään navan kautta ulos pyrkivää. Jätettäköön yksityiskohdat kertomatta, mutta sen sanon, että napa olikin sitten ainoa reitti, jonka kautta mitään ei tullut ulos.

Aluksi yritin aina välillä palata takaisin vuoteeseen, mutta lopulta päädyin aina tyhjennysten välillä makaamaan kylpyhuoneen lattialla hakien kaakeleista viilennystä kuumeiseen olooni.
Joskus aamun sinertäessä taivaanrannassa onnistuin saamaan vatsalääkkeen pysymään sisällä. Vatsassani riehui hirmumyrsky, krampit ja vihlonta saivat kehon kouristelemaan, ja kuumehorkka pisti jalat vapisemaan hallitsemattomasti. Mutta ensimmäisen lääkkeen pysyttyä sisällä, nappasin uuden aina tyhjennyksen laannuttua.

Kolmen lääkkeen jälkeen kehoni oli aivan tyhjä, ja mitään ei tullut mistään suunnasta ulos. Puoliksi konttasin sänkyyn. Jos pystyisin nyt nukahtamaan, ehtisin levätä tunnin ennen lähtöä vaellukselle kohti Kilimanjaroa.

Kuinka etana saa kiinni lumileopardin?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Monte Rosalla
Viimeinen puristus matkalla Monte Rosan huipulle 2015
kuva: M. Laukkanen

Entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsee viisi yli 7000-metristä vuorta, joista korkein on 7494-metrinen Qullai Ismoili Somoni (se on ehkä paremmin tunnettu yhdellä entisistä nimistään; Pik Kommunizma eli suomeksi Kommunismin huippu). Muut vuoret ovat Pik Pobeda (7439 m), Pik Lenin (7134 m), Pik Korjenevskoy (7105 m) ja Khan Tengri (7010 m).

Nämä viisi vuorta kiivenneet saavat venäläiseltä kiipeilyfederaatiolta Snow Leopard -statuksen. Vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 600 ihmistä (luku vaihtelee eri lähteissä), joista 31 naista, on onnistunut saavuttamaan tämän statuksen.

Snow Leopard -vuoret ovat eristyksissä ja hankalissa olosuhteissa Keski-Aasiassa. Useimpien kohdalla pelkkä vuoren alueelle pääseminen on työläs hanke. Tuttu kiipeilyopas kertoi kokemuksistaan Pik Leninillä, jolloin kukaan ryhmästä ei päässyt edes yrittämään huiputusta, sillä kaikki sairastuivat; osa kovaan flunssaan ja loput vatsatautiin. Sanotaan, että näistä viidestä vuoresta teknisesti helpoin on Peak Lenin, mutta yhtään yli 7000 metrin korkuista vuorta ei kyllä voi millään mittarilla sanoa helpoksi.

Arvaat varmaan, mihin tämä johtaa? Unelmaan. Josta pitää tehdä tavoite.

Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme päässeet korkeudessa “vasta” 5350 metriin (Mount Elbrusilla, Venäjällä, kesäkuussa 2017). Reilun kuukauden kuluttua pyrimme nousemaan lähes 6000 metriin Kilimanjarolla Tansaniassa. Ensi kevääksi suunnittelemme revanssia Elbrusilla, ja syksyn 2018 kalenterissa kangastelee Himalajan Island Peak (6198 m). Matkaa on siis vielä paljon edessä ennen kuin olemme valmiita 7-tonnisille. Mutta sehän tässä on parasta: jos se olisi kevyttä ja nopeaa, kaikkihan tekisivät sitä. Ja ennen kaikkea, kuten Monte Rosan reissullani oppaana ollut Morgan sanoi:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu!
Sitä paitsi vanhin Snow Leopard -statuksen saaneista on ollut 69-vuotias, joten emme me nyt ihan kellon kanssa kilpaa juokse.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Pienen uhittelun jälkeen voinkin sitten pakittaa hitusen ja todeta, että Snow Leopard -unelmaa on
hauduteltu viime talvesta asti, ja olen siitä ohimennen maininnut täälläkin, mutta aiemmin olen hiukan arastellut sanoa sitä ääneen, koska haaste ja haave ovat niin suuria. Jostain syystä tämä tuntuu jopa suuremmalta kuin Seven Summits ( eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput, jotka muuten haluamme kiivetä myös).
Mutta minulle suurissa unelmissa hienoa on se, että kun ne sanon ääneen, ne astuvat osaksi jokapäiväistä elämääni riippumatta siitä, kuinka kaukana niiden toteutuminen on.

Unelma saa aikaan sen, että taas sunnuntaina kiskoin reilut pari kiloa painavat ylävuoristokengät jalkoihini, ja vietin Heikin kanssa seuraavat tunnit sateessa pimeiden lähimetsien kuraisia polkuja rivakalla tahdilla tallaten.

Jos asuisimme vaikkapa Alpeilla, vuorikiipeilyunelmien toteuttamiseen valmistautumisen peruselementit olisivat käden ulottuvilla. Mutta siinä on haasteensa, kun asuu Suomen kaltaisessa, kohtuullisen litteässä maassa, missä suoranaista lajiharjoittelua ei oikein ole mahdollista tehdä. Haastavinta tuo lajiharjoittelun puute on, ainakin minulle, motivaation näkökulmasta. Vaikka nousua voi yrittää simuloida rappusilla ja metsäretkillä pienemmille kukkuloille, vuoret ovat noissa tilanteissa mukana vain mielikuvissa (jotka joskus räntäsateessa tuntuvat aika kaukaisilta). Aitoon ympäristöön voin parhaimmillaankin päästä vain muutaman kerran vuodessa. Mutta. Kun pohdin lajiharjoittelun hankaluutta ensimmäiseen kiipeilyreissuun valmistautuessani, personal trainerini Tapsa tsemppasi minua sanomalla, että moni treenaa maratonillekin juoksematta täyttä matkaa kertaakaan harjoituskauden aikana. Ei ihan sama asia, mutta vie pohjan pois tekosyiltä olla tekemättä.

Tekosyiden torppaamisen lisäksi Tapsan lausuman toinen sanoma oli, että Suomessa harjoittelu vaatii toisenlaista otetta ja ymmärrystä siitä, kuinka kestävyysominaisuuksia kehitetään. Kun olin treenannut ensimmäisen vuoden Tapsan kanssa, jatkoin matkaa hyvillä mielin häneltä saamieni oppien varassa. Pari vuotta olen nyt harjoitellut itsekseni ja mielestäni homma on sujunut ihan hyvin. Kuitenkin tämän vuoden aikana olen huomannut tiettyä turtumusta oppimiani treenimuotoja kohtaan ja arjen kiireiden keskellä motivaatiokin on välillä tutissut. Elbrusin epäonnistumisten jälkeen päätimme Heikin kanssa keskittyä kehon ja mielen valmistamiseen kokonaisvaltaisemmin, sillä halusimme oppia ymmärtämään fysiikkaamme (ja mitä sille korkeuksissa tapahtuu) paremmin. Myös nousujohteiset kiipeilytavoitteet ohjaavat siihen, että parhaan mahdollisen suorituskyvyn saavuttaminen on yhä tärkeämpää ja vaativampaa.

Toistaiseksi saavuttamatta jäänyt Elbrusin huippu

Vajaa kuukausi sitten aloitimme yhteistyön PT:mme Jaanan kanssa. Hiukan sekavissa tunnelmissa ja lapsellista vastarintaani tukahduttaen aloitin luopumisen Tapsan moneen kertaan hyväksi havaituista rutiineista ja annoin tilaa uusille näkökulmille. Vaihtelu on hyvästä, mutta itsensä avaaminen muutokselle voi olla työn takana. Samalla tulee tarkasteltua omaa tekemistä uudella lailla, ja nyt huomasin matkan varrella muokanneeni Tapsan oppeja pikkuhiljaa omaan suuntaani. Soveltaminen on toki hyvästä, mutta joskus soveltaessaan päätyy niin kauas alkuperäisestä, ettei uusi toimintatavan sovellus enää palvele alkuperäistä tarkoitusta.

Myös Heikki on tunnustanut uuteen harjoittelumalliin sopeutumisen vaativan ponnistelua. Vahva ja nopea Heikki on tottunut harjoittelemaan aina täydellä höyryllä. Minä taas olen laiminlyönyt palautumista “ei voi sattua, kun ei tule verta” -mentaliteetilla. Jaana pistikin molempien nuotit uusiksi. Salitreeneihin on tullut toiminnallista harjoittelua, mikä tekee hyvää hiukan kömpelölle koordinaatiokyvylleni. Mutta juoksulenkit ne vasta hassuja ovatkin: matkan sijaan juoksemme sykkeen ohjaamina. Koska syke tulee pitää tarpeeksi alhaalla, välillä hämmentävän iso osa lenkistä menee sellaiseksi mateluksi, että melkein etanatkin valitsevat ohituskaistan. Mutta Jaanalla on selkeä perustelu strategialleen: suorituksenaikainen syke pitää saada laskemaan, jotta keho jaksaa pidempään.

Ruokalautasellekin Jaana on pisti uudenlaista kuria, vaikka tähän astikin arkisyömisemme on ollut varsin terveellistä. Minun ruokavaliostani puuttui hiilihydraattia, ja kalorimäärä jäi paikotellen alhaiseksi kestävyysharjoittelua ajatellen.
Taivuin siinäkin, että nyt ranteessani on mittari, joka seuraa sykettä, kulutusta, unta ja vaikka mitä muuta. Aluksi mittari tuntui pikkuisen rasittavalta, mutta Pavlovin koirien lailla nyt riehaannun jo ilosta, kun mittari tärisee palkintona päivätavoitteiden saavuttamisesta.

Kilimanjaro tulee pian, ja olen varma meidän pärjäävän siellä. Kumpikin on hyvässä kunnossa ja valtavan motivoitunut. Vaikka treenitapojen muutos ehtii vaikuttaa jo muutamassa viikossa, uskon suurimman parannuksen näkyvän kunhan pääsemme ensi kevääseen. Eli katse tulee kiinnittää taas kauemmas tulevaisuuteen; Elbrusin haastavammalla pohjoisella reitillä onnistuminen onkin oikein hyvä välitavoite.

Vuonna 2015 noustessani Monte Rosan huipulle, löysin sieltä laatan, jossa lukee pari tuhatta vuotta sitten eläneen filosofi Senecan lause: “What you think to be the peak is nothing but a step.” Nuo sanat ovat kasvaneet minulle valtavan merkityksellisiksi ja monella tavalla niissä kiteytyy se, mitä toivon myös rakkailleni: pelottomuutta unelmien edessä ja periksiantamattomuutta, vaikka edessä oleva haaste näyttäisi ylitsepääsemättömältä.

Niinpä minä uskallan haaveilla lumileopardista ja luottaa siihen, että etanavauhdillakin juosten saavutan unelmani, askel kerrallaan.

p.s. Jos haluat tietää, mitä tuo Senecan lause minulle tarkoittaa, lue Pyyntöni sinulle. Siellä sinulle esitetty toiveenikin on aina vaan ajankohtainen.

Snow Leopard -vuoret kartalla

Auringonnousujen ahne metsästäjä

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017
Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

Perääntyminen Gran Paradisolta ja Mont Blanc lähestyminen – kohti huippua!

Päivä 5: Pettymys Gran Paradisolla ja suunnitelma B

Seuraava yö oli tuskainen. Olin niin nuhainen, että sain tuskin hengitettyä. Havahduin vähän väliä, ja kun lopulta vaivuin uneen, näin hurjaa painajaista. Heräsin keskellä painajaisen pahinta kohtaa siihen, että Teemu ravisti kevyesti minua olkapäästä. Puhelimen herätys möykkäsi täysillä. Muut olivat jo pystyssä ja touhusivat lähtövalmisteluita.

Lähdössä toiselle yritykselle
Gran Paradisolle

Kello oli neljä aamuyöllä, uuteen Gran Paradison huiputusyritykseen lähtöön aikaa tunti, ja oloni oli surkea: väsytti, päätä särki, nenä oli tukossa ja kurkku karheana. Nähdessäni viereisen sängyn ympärillä hääräävän, edellisenä päivänä vuoristotaudin oireista kärsineen Jennin, en voinut omaa oloani valittaa. Hän oli valkoinen kuin lakana ja huonovointinen. Mutta päättäväisesti hän pakkasi reppuaan päivän koitokseen.

Ennuste oli luvannut aamuyön ja aamun sään olevan edellistä päivää parempi ja huonon kelin tulevan vasta iltapäivällä. Mutta totuus oli toinen: ulkona oli sumuista ja sateista. Oppaat vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Italialainen kokenut vuoristo-oppaamme Alby mutisi ohi mennessään:
– Never leave a hut in rain.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme tällä reissulla yrittää Gran Paradison huipulle. Edellistä aamua hiljaisempi porukka astui vuoristomajan pihasta pimeyteen ja suuntasi kohti kivikkoa. Tuskin olimme marssineet muutaman sata metriä sateisessa yössä, kun Jenni ilmoitti keskeyttävänsä. Keskusteltuaan tilanteesta oppaiden ja Teijan kanssa hän jättäytyi joukosta ja palasi Albyn saattelemana majalle lepäämään.

Me muut jatkoimme matkaa. Sää oli kertakaikkiaan kurja ja huononi jatkuvasti. Pian yksi ryhmästä ilmoitti, ettei halunnut jatkaa näissä olosuhteissa. Kysyimme oppaiden näkemystä asiaan, ja he vastasivat rehellisesti: emme tulisi pääsemään huipulle tai edes niin korkealle, että siitä olisi apua Mont Blanc -huiputukseen akklimatisoitumiselle. He suosittelivat huiputusyrityksen keskeyttämistä. Keskellä aamuyön pimeyttä ja sadetta kävimme ryhmän kesken keskustelun. Yhdessä totesimme, että Mont Blanc on pääkohteemme ja meidän pitäisi toimia siten, että saisimme parhaan mahdollisen akklimatisaation sitä varten. Päätimme palata Chabodin majalle pohtimaan vaihtoehtoja, mikäli sää ei parin tunnin sisään paranisi.

Paluumatkalla pettymys kirveli karvaana kurkussani mutta nielin sen alas. Taas kerran muistutin itseäni, että tämä on osa vuorikiipeilyä. Viimeisen sanan sanoo aina luonto.

Näkyvyys noin 2 m Gran Paradisolla

Pian oli selvää, ettei Gran Paradison ylärinteille pääsisi sinä päivänä. Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B: lähtisimme pois Gran Paradisolta ja menisimme gondolihissillä Mont Blancille, Italian puolelle Torino Hut -majan ympäristöön, jäätikölle 3500 metrin korkeuteen akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan lisää tekniikoita. Nimittäin uuden Mont Blancin huiputussuunnitelmamme Pope’s Route -reitti on ryhmämme kokemukseen ja taitotasoon nähden niin vaativa, että harjoitusta tarvittaisiin mahdollisimman paljon lisää. Alby totesi myös, että akklimatisoitumisemme taso oli riittämätön. Jos emme saisi tilannetta parannettua, meillä ei olisi asiaa Mont Blancille yli 4000 metriin.

Tuntui hienolta huomata, että ryhmämme oli näin pienessä ajassa rakentanut yhteisen näkemyksen. Se oli haastavassa tilanteessa tarpeen, sillä tarjolla olevat vaihtoehdot olivat täynnä riskejä. Jos olosuhteet Mont Blancilla huonontuisivat entisestään, menettäisimme molemmat huiputukset. Oppaat myös painottivat sitä, että Pope’s Route on pitkä ja haastava ja he arvioisivat tekniikkaharjoituksissa, olisiko meissä tarpeeksi osaamista ja kykyä reitille. Oli siis mahdollista, että osa tai kaikki menettäisimme mahdollisuuden yrittää Mont Blancille, vaikka olosuhteet olisivat hyvät. Teija toi myös esiin huolensa siitä, että harjoituspäivä venyisi ja lyhentäisi lepoaikaa. Olimme jo menettäneet lepopäivän ja nyt palautumisaika vähenisi entisestään.

Kaikesta huolimatta ryhmämme oli yhtä mieltä.

Paluumarssi autoille tehtiin nopealla tempolla. Kaikkia harmitti epäonnistuminen Gran Paradisolla ja mietitytti Mont Blancin haastava reitti sekä se, ettemme ehtisi akklimatisoitua optimaalisesti. Vaikka kunto muuten kestäisi, kehon tottumattomuus vähähappiseen ilmaan saattaisi silti estää onnistumisen.

Alemmalle rinteelle päästyämme alkoi rankkasade, joka Albyn mukaan vahvisti, ettemme olisi päässeet Gran Paradison ylärinteille, vaikka olisimme päättäneet jäädä majalle odottamaan sään paranemista. Torino Hutin treeni oli siis oikea valinta.

Treeniä
kuva: Teija

Tekniikkatreeni jäätiköllä 3500 metrin korkeudessa oli mahtavaa! Harjoittelimme muun muassa jäärautatekniikoita, jääseinäkiipeilyä hakun kanssa ja pelastautumista. Huumori alkoi taas kukkia, ja kaikki nauttivat silminnähden mahtavasta ympäristöstä. Tätä varten olimme tulleet!

Treenien jälkeen käytiin keskustelu seuraavana päivänä alkavasta matkan kohokohdasta. Kaikki saivat lähtöluvan lähestymiseen. Huiputukseen lähtijät katsottaisiin lähestymispäivän suorituksen perusteella. Jenni totesi, että hän tavoittelee Gonella-majaa, mutta ei lähde mukaan huiputukseen.

Viimeiset tiedot Pope’s Routen kunnosta olivat muutaman päivän vanhoja. Siksi kahden oppaan pitäisi käydä tarkistamassa reitin alkupäässä olevan haastavan railoalueen kunto ennen yritystä. Oppaat olivat päättäneet, että lähestymisen aloittaisi “kärkiryhmä”: jäätikön kunnon tarkistavat oppaat Alby ja Sami tekisivät heti aamulla lähestymismatkan neljän nopeasti liikkumaan pystyvän kiipeilijän kanssa. Kärkiryhmä olisi muita nopeammin Gonellan majalla. Näin oppaat ehtisivät tarkistaa jäätikön tilanteen ennen iltapäivän hellettä, joka muuttaisi railoalueen vaaralliseksi. Muu porukka voisi tulla myöhemmin perässä, sillä heillä ei olisi kiirettä majalle saapumisen kanssa. Minä lähtisin kärkiryhmässä Albyn köydessä kiipeilyparinani Arttu, jonka kanssa askeleeni rullasivat samaan tahtiin.

Koska Mont Blancilla tarvitaan opas per kaksi kiipeilijää, mukaan liittyi kaksi uutta opasta: italialainen Philippe sekä Chamonix’ssa asuva suomalainen Jobo. He toisivat kakkos- ja kolmosköysistön myöhemmin. 
Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Palasimme Chamonix’iin kiireellä, koska vielä pitäisi tehdä hankintoja ja nukkuakin muutama tunti. Lieneekö jännitystä, mutta illalla uni ei tullut, vaikka takana oli pari erittäin lyhyttä yötä. Lueskelin aikani kuluksi Pope’s Routen reittikuvauksia, joista yksi kuvia sisältävä löytyy Summitpost.org-sivustolta.

Kahden aikaan yöllä vielä muistan katsoneeni kelloa ja toivoneeni aamun tulevan pian.

Päivä 6: Mont Blancin lähestymispäivä

Parin tunnin unien jälkeen pomppasin pystyyn syke korkealla. Myöhemmin matkaan lähtevä Jenni nukkui viereisessä sängyssä. Koetin valmistautua ja hiipiä ulos huoneesta mahdollisimman hiljaa. Jännitys purkautui loputtomana tarpeena tarkistaa, että kaikki varusteet ovat mukana. Varmasti ainakin viisi kertaa kävin teknisen varustelistan läpi. Kärkiryhmän Teemu, Juuso, Arttu ja minä kokoonnuimme aulaan puoli viideltä nauttimaan hotellin meille ystävällisesti valmistaman varhaisen aamiaisen.

Edellisten päivien epäonni seurasi meitä tänäkin aamuna ja vaikka olimme hyvissä ajoin lähtövalmiina, kärkiryhmän lähtö viivästyi sen verran, että menetimme aikaa jonkin verran. Alby kuitenkin vakuutti, että ehtisimme kyllä, kunhan pitäisimme hyvää tahtia yllä.

Vaellus alkoi aurinkoisen Val Venyn halki. Kuumenevassa aamussa nousimme hiekkaiselle harjanteelle, josta näimme edessä olevan lähestymisreitin majalle asti. Se oli uskomattoman kaunis! Ensin kulkisimme halki pitkän kivikkoalueen. Miagen jäätikön yläpuolella, 3072 metrin korkeudessa kalliojyrkänteellä kimalteleva Gonella Hut -maja näytti yhtä aikaa tavoittamattomalta ja houkuttelevalta. Näky oli niin kaunis, että oppaatkin pysähtyvät hymyillen sitä ihastelemaan.

Matkalla Val Venysta

Siinä tuulisella harjanteella seistessäni tunsin valtavaa riemua: nyt saisin viimein nousta Mont Blancille, ja vieläpä ihan laaksosta asti! Ehkäpä kohtaamillamme haasteilla oli tarkoituksensa. Tapahtumaketjun seurauksena päädyimme tavoittelemaan tämän kauniin vuoren huippua Italian puolelta vähemmän käytetyn reitin kautta, jonne en ehkä olisi muuten koskaan päätynyt. Olisin menettänyt tämän näyn, joka sai sydämen jyskyttämään ja silmäkulmat kostumaan.

Harjanteelta laskeuduttiin vuorten väliseen kapeaan laaksoon. Laakson ylitys alkoi parin tunnin mittaisella kivikolla. Aurinko imeytyi kiviin, ja kuumuus hohkasi sekä ylä- että alapuolelta. Silloin tällöin laakson toisessa reunassa sijaitsevalta Miagen jäätiköltä puhalsi raikastava tuulenvire, joka sai aina jonkun meistä huokaisemaan ilahtuneena. Askel rullasi kevyesti, ja olo oli täydellinen.

Kivikkoa

Kerroin matkalla Albylle, että vien jokaiselta reissulta tyttärelleni kiven muistoksi. Koska Mont Blancin huippu on luminen, ajattelin valita kiven täältä lumoavasta laaksosta. Opas riemastui ajatuksesta ja alkoi poukkoilla pitkin kivikkoa palaten aina välillä esittelemään minulle toinen toistaan kauniimpia kiviä. Kaunein kivistä oli nyrkin kokoinen. Koska Albyn määräyksestä olin keventänyt huiputusreppuani vähentämällä jopa juomaveden määrää, suhtauduin epäilevästi ajatukseen noin suuren kiven kantamisesta huipulle ja takaisin. Asetin valossa läikehtivän kiven reitin varrella olevan suuren kiven viereen. Alby tallensi puhelimeensa paikan koordinaatit, jotta voisimme ottaa kiven mukaan paluumatkalla. Hetken kuluttua tunsin nykäisyn repussani, ja jälleen Alby seisoi takanani karhealla kämmenellään kaksi puhtaanvalkoista pientä kiveä. Päättäväisesti hän laittoi ne reppuni läppätaskuun ja ilmoitti:
– You have to take these rocks to the summit. For your daughter. They are not so heavy. On our way back, we will take the big one as well.

Ele tuntui todella kauniilta. Kerroin Albylle, että aion kertoa tyttärelle hänen valinneen nuo kivet. Alby hymyili leveästi, ja matka jatkui Teijan naljaillessa iloisesti, että Alby laittoi reppuuni painoja hidastaakseen tahtiani.

Mont Blanc Janiina Ojanen
Tämä on parasta!
kuva: Alby

Kivikon jälkeen ylitimme jäätikön ja siirryimme viimeiselle osuudelle, jossa kiipesimme lyhyessä köysistössä ylös jyrkkää seinää Gonellan majalle. Teija oli mukana Artun, minun ja Albyn köysistössä. Hetken kuluttua hän totesi ihmetellen, että oli kuin olisimme ennenkin kiivenneet yhdessä. Yhteinen rytmi löytyi helposti. Keskityimme jyrkän seinän kiipeämiseen täysillä Albyn varmistaessa meitä tarkasti, mutta kaikilla oli niin hyvä mieli, että emme malttaneet välillä olla vitsailematta. Aluksi Alby komensi meidät hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua hän tuntui oivaltavan, että toimintamme oli melkoisen varmaa ja keskittynyttä ja yhteispeli sujuvaa.

Seinämän kiipeäminen oli riemukasta! Ympärillä seisoivat jylhät vuoret, ja meillä oli suora näkymä jäätikölle, kivikkoon ja jopa reitin alkupään hiekkaharjanteelle asti. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja kivi tuntui lujalta mutta lempeältä käsieni alla. En malttanut pitää iloa sisälläni. Hymyilin niin, että kasvot tuntuivat repeävän, ja monta kertaa nousun aikana iloitsin suomeksi ja englanniksi:
– Tämä on ihan parasta!

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Tauko seinällä
kuva: Alby

Kun laaksosta lähdöstä oli kulunut 6,5 tuntia, köysistömme nousi Gonellan majalle (3072 m). Takana oli 1386 metrin vertikaalinousu, joka tarkoitti noin 11 matkakilometriä. Se ei tunnu äkkiä ajateltuna pitkältä matkalta. Mutta 3000 metrin korkeudessa siinä on melkoisesti tekemistä.

Hetken kuluttua saapui Teemun, Juuson ja Sami-oppaan köysistö, ja perässä lähteneet köysistöt saapuivat pitkin iltapäivää pienelle majalle. Osa porukasta oli melkoisen uupunutta, koska kaikessa elämyksellisyydessään Pope’s Routen lähestyminen ei ole kevyt.

Näkymä Gonella Hutin terassilta

Ilta kului nopeasti. Tankkasimme ja lepäsimme parhaan kykymme mukaan. Oppaat kävivät tarkastamassa reittiä ja totesivat, että railoalueella tapahtunut liikehdintä aiheutti kulkureittiimme muutoksen. Kaikilla oli kiire nukkumaan, koska lähtö tapahtuisi 02 yöllä.

Huiputusreitin aloittava Dome-jäätikkö,
jonne suuntaisimme ensimmäisenä yöllä

Ennen levolle siirtymistä oppaat kokosivat meidät ruokasaliin ja käytiin keskustelu tulevasta haasteesta. Jenni jäisi majalle odottamaan paluutamme, ja Teija ottaisi hänen paikkansa Matin ja Jobon köysistössä. Albyn, Artun ja minun köysistö lähtisi ensimmäisenä, muut heti perässä. Tapaamisen päätteeksi Alby ja Sami puhuttelivat meitä vielä kerran vakavasti. He korostivat edessä olevan reitin pituutta ja haastavuutta ja sitä, että kaikki tuskin pääsisivät huipulle. Alby totesi, että akklimatisaatiomme ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla. Teija korosti oman voinnin täsmällistä ja rehellistä kommunikoimista oppaalle. Oppaat olivat rauhallisia, mutta ilmassa oli aistittavissa pieni virittyneisyys.

Mennessäni iltapesulle olin sekavissa tunnelmissa, hiukan huolissani. Sami-opas oli pesutiloissa samaan aikaan, ja kerroin hänelle huolestuneeni hiukan äskeisen keskustelun jälkeen omasta kunnostani. Jaksaisinko sittenkään? Sami rohkaisi minua ja sanoi uskovansa, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle. Hänen sanojensa kannustamana sain taas kiinni iloisesta jännityksestä ja vielä ennen nukkumaan menoa vitsailin ja hihittelin Teijan kanssa säätäessämme huiputusvarusteita.

Troppasin vielä flunssaani ja laastaroin jaloista kohdat, jotka punoittivat rakkoja ennakoivasti. Kello oli kymmenen illalla, kun suljin silmäni. Kolme tuntia myöhemmin poukkosin pystyyn herätyskellon ehtimättä edes pirahtaa. Olin täynnä virtaa. Oli hetki, jota olin odottanut kaksi vuotta. Nyt mennään!

Page 2 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén