Category: kiipeily

In harjoittelu, huiputus, hyvinvointi kamppi, janiina, kiipeily, kuntosali, mont blanc, nikander.fi, ojanen, ruokavalio, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Tunnustus 1:
Olen viime aikoina nuollut lautasia. Toistuvasti.

Se alkoi ihan viattomasti: haarukkaa pakoileva riisinjyvänen köllötti sopivasti lautasen reunalla. Ihan vaan ajattelin sen siitä kielen päällä napata. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui. Hetken kuluttua kohotin kasvoni puhtaan kiiltäväksi nuollusta lautasesta juuri parahiksi nähdäkseni äimistyneen ilmeen huoneeseen astuneen työkaverini kasvoilla.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ruoan vähäinen hiilarimäärä luultavasti tekee sen, ettei vatsa tule totutulla tavalla täyteen heti syömisen yhteydessä, vaan kylläisyyden tunne tulee vasta noin 15 minuuttia ruokailun jälkeen. Eli usein ruoan loppuessa lautaselta on sellainen olo, että vielä tekisi mieli lisää.

Toinen asia on, että ruokavalio on todella jämpti. Tuntuu, että keho vaatii ihan jokaisen murusen, joka annokseen kuuluu. Minun ei tarvitse katsoa kelloa ruokarytmin ylläpitämiseksi, vaan vatsani kertoo, koska edellisen tankkauksen polttoaineet on käytetty.
Kovaa nälkää en tunne mutta koskaan aiemmin en ole syönyt lautastani niin tarkasti puhtaaksi. Kaapimisesta kuuluu välillä suorastaan kirskuva ääni. Onkohan lautasen pinnoite pahasta ruoansulatukselle?

Tunnustus 2:
Kahvinkulutus ei pysy aisoissa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Koska useimmat kahvikupilliset jäävät minulta puoliväliin (unohdan kupin työkaverin pöydälle tai unohdun tekemään jotain muuta), on kahvin määrän seuraaminen ehkä vaikeinta…
….ei. Minulla ei ole tähän mitään selitystä.

Tunnustus 3:
Olen mennyt treenin jälkeen nukkumaan käymättä suihkussa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ihan hetken vaan levähdin ennen pesulle menoa. Seuraavaksi heräsin keskellä yötä nahkeissa treenivaatteissa ja silmät kiinni turvonneina, koska luonnollisesti myös piilolinssit olivat jääneet ottamatta pois.

Olen nukkunut myös kuntosalin aulan hierontatuolissa. Hetken vaan siinäkin levähdin. Havahduin tutustumiskäynnille saapuneen ryhmän puheensorinaan. Pyyhin, mielestäni ihan huomaamattomasti ja tyylikkäästi, kuolavanan poskeltani, nousin ja poistuin toivottaen energistä päivänjatkoa kaikille.

Tunnustus 4:
Edellä mainitut kohdat eivät häiritse minua.

Koska:
Ruokavalion ansiosta voin paremmin kuin aikoihin. Olen huomannut, että ilmeisesti kaikilla ihmisillä ei ole koko ajan vatsa hiukan kipeänä. Puhdas ruoka tekee hyvän ja kevyen olon. Korostan, että tarkoitukseni ei ole pudottaa painoa, eikä niin ole käynytkään. Koska syön usein ja pieniä annoksia, on kehon energiamäärä jatkuvasti tasaisempi. Se antaa puhtia arkeen ja esimerkiksi juoksu rullaa ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Juon vähemmän kahvia kuin vuosiin. Äitini on kertonut, että aikanaan neuvolassa kolmevuotistarkastuksessani oltiin ilahduttu, kun “Janiina juo enää kolme kuppia kahvia päivässä.” Kahvisieppous on siis syntymäominaisuus.

Olen aiemmin kärsinyt välillä univaikeuksista. Iltaisin uni ei tullut ja usein heräsin aamuyöllä kykenemättä nukahtamaan uudelleen. Enää ei ole sitäkään huolta. Nyt kaadun iltaisin sänkyyn ja seuraava havainto on yleensä herätyskello. Kerran poskessani oli tyttären Lego-palikka, jonka ihoon tekemästä painaumasta pystyi lukemaan logon trademark-merkin kirjaimet.

Matka Mont Blancille vaatii veronsa. Jos siis näet lounaalla lautasta nuolevan hikisen pörröpään, jonka silmät ovat muurautuneet umpeen, olisitko kiltti ja toisitko minulle santsikupin kahvia?

Pyllistä niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!

By Janiina

On November 13, 2014

In hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, juoksu, kiipeily, kuntosali, lenkki, marko laukkanen, melonta, mont blanc, personal trainer, ruokavalio, salitreeni, tapio kamppi, vaellus, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Eräs lempifiktiohahmoistani, The Suits -sarjan Harvey Specter kiteyttää ajatusmaailmaani aika osuvasti: “I don’t have dreams. I have goals.” Ylevästi nasautetun viisauden toteuttamiseksi on kuitenkin edessä aika paljon arkisia valintoja: tänäänkin iski herkkä hetki, kun avasin tyttärelle nakkipakettia.

Muutos ruokavaliossa on tällä hetkellä kouriintuntuvin juttu: seitsemän ateriaa päivässä aiemman 3–4 sijaan. Huh. Nälkä ei todellakaan pääse yllättämään. Trainerini Tapio kuitenkin painotti, että pitää pyrkiä syömään kaikki ateriat ja pitäytyä suunnitellussa ruokavaliossa.

Ainoa järkevä tapa pysyä ruodussa on kuljettaa eväitä mukana. Ruoan eteen joutuu myös näkemään aiempaa enemmän vaivaa, kun asiat pitää suunnitella ja ennakoida. Mutta kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti.

Kolme mahtavaa asiaa ruokavaliossani:

Saan syödä kananmunia. Olen vältellyt niitä runsaan kalorimäärän takia, vaikka pidän munaruoista kovasti. Nyt munia menee kolme päivässä.
Minun ei tarvitse syödä rahkaa. Näin jo silmissäni lohduttomat rahkapurkkipinot. Mutta jokaisella aterialla on toinenkin vaihtoehto, mikä on suuri ilon ja kiitoksen aihe.
Karkkipäivä on kuin lapsena. Viime lauantaina Laku paistoi minulle mehevän sisäfilepihvin ja teki kylkeen Mustapekka-kastiketta. Aterian jälkeen köllötin sohvalla lakritsipussi kädessä autuas hymy huulillani…ja heräsin pari tuntia myöhemmin tahmainen lakupala poskeeni liimautuneena.

Vuorenvalloitajan aamiainen

Treenin aloitus vaatii nöyrtymistä. Viime viikolla ensimmäinen saliharjoitus ilman Tapiota ei ollut parhaimmasta päästä. Vaikka liikkeet katsottiin yhdessä monta kertaa, olin epävarma ja aikaa kului sähläämiseen.

Tänään homma sujui jo paljon paremmin ja solmin uuden tuttavuudenkin. Vanhempi rouva seurasi mielenkiinnolla “maastaveto suorin jaloin” -sarjaani. Kun pysähdyin muistelemaan, että notkistettiinko polvia vai ei, hän neuvoi asiantuntevasti: “Pyllistät vaan niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!”

Viime viikolla ehdin parin salitreenin ja juoksulenkin lisäksi harrastaa vähän maastoliikuntaakin:

Kukuljärven (Ruotsinpyhtäällä Loviisassa) noin kymmenen kilometrin vaellusreitti tiukkoine nousuineen pisti pohkeet koville, kun vesisateessa painelimme Lakun kanssa sen hyvää vauhtia. Upeat maisemat ja mahtavan vaihteleva maasto!

Kolme tuntia melomassa marraskuisella Kymijoella todisti, että pärjään myös kalsoissa olosuhteissa suoritettavissa lajeissa, kunhan suoritustyyli on vapaa. Reissun päätteeksi Laku katsoi minua äimistyneenä: “Miten oletkin onnistunut kastelemaan itsesi ihan likomäräksi?” Todistettavasti olin kuitenkin koko matkan kanootin sisäpuolella.

Takana on nyt siis puolitoista viikkoa matkaa kohti Mont Blancia. Olo on jotenkin malttamaton, vaikka homma on jo hyvässä vauhdissa.
Kohta, ihan kohta, alkaa tuloksia näkyä.
Eikös vaan?

Kuinka se alkoikaan…

By Janiina

On November 3, 2014

In 2015, alpit, huiputus, italia, jäätikkö, janiina, kiipeily, laku, laukkanen, marko, mont blanc, mount everest, ojanen, ranska, seinäkiipeily, seven summits, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.

Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”

Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus

Ajankohta:

Elokuu 2015

Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto.

Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä.

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään?

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.