Eräs lempifiktiohahmoistani, The Suits -sarjan Harvey Specter kiteyttää ajatusmaailmaani aika osuvasti: “I don’t have dreams. I have goals.” Ylevästi nasautetun viisauden toteuttamiseksi on kuitenkin edessä aika paljon arkisia valintoja: tänäänkin iski herkkä hetki, kun avasin tyttärelle nakkipakettia.

Muutos ruokavaliossa on tällä hetkellä kouriintuntuvin juttu: seitsemän ateriaa päivässä aiemman 3–4 sijaan.  Huh. Nälkä ei todellakaan pääse yllättämään. Trainerini Tapio kuitenkin painotti, että pitää pyrkiä syömään kaikki ateriat ja pitäytyä suunnitellussa ruokavaliossa.

Ainoa järkevä tapa pysyä ruodussa on kuljettaa eväitä mukana. Ruoan eteen joutuu myös näkemään aiempaa enemmän vaivaa, kun asiat pitää suunnitella ja ennakoida. Mutta kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti.

Kolme mahtavaa asiaa ruokavaliossani:
  • Saan syödä kananmunia. Olen vältellyt niitä runsaan kalorimäärän takia, vaikka pidän munaruoista kovasti. Nyt munia menee kolme päivässä. 
  • Minun ei tarvitse syödä rahkaa. Näin jo silmissäni lohduttomat rahkapurkkipinot. Mutta jokaisella aterialla on toinenkin vaihtoehto, mikä on suuri ilon ja kiitoksen aihe.
  • Karkkipäivä on kuin lapsena. Viime lauantaina Laku paistoi minulle mehevän sisäfilepihvin ja teki kylkeen Mustapekka-kastiketta. Aterian jälkeen köllötin sohvalla lakritsipussi kädessä autuas hymy huulillani…ja heräsin pari tuntia myöhemmin tahmainen lakupala poskeeni liimautuneena. 
Vuorenvalloitajan aamiainen

Treenin aloitus vaatii nöyrtymistä. Viime viikolla ensimmäinen saliharjoitus ilman Tapiota ei ollut parhaimmasta päästä. Vaikka liikkeet katsottiin yhdessä monta kertaa, olin epävarma ja aikaa kului sähläämiseen. 

Tänään homma sujui jo paljon paremmin ja solmin uuden tuttavuudenkin. Vanhempi rouva seurasi mielenkiinnolla “maastaveto suorin jaloin” -sarjaani. Kun pysähdyin muistelemaan, että notkistettiinko polvia vai ei, hän neuvoi asiantuntevasti: “Pyllistät vaan niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!”
Viime viikolla ehdin parin salitreenin ja juoksulenkin lisäksi harrastaa vähän maastoliikuntaakin:

Kukuljärven (Ruotsinpyhtäällä Loviisassa) noin kymmenen kilometrin vaellusreitti tiukkoine nousuineen pisti pohkeet koville, kun vesisateessa painelimme Lakun kanssa sen hyvää vauhtia. Upeat maisemat ja mahtavan vaihteleva maasto!
Kolme tuntia melomassa marraskuisella Kymijoella todisti, että pärjään myös kalsoissa olosuhteissa suoritettavissa lajeissa, kunhan suoritustyyli on vapaa. Reissun päätteeksi Laku katsoi minua äimistyneenä: “Miten oletkin onnistunut kastelemaan itsesi ihan likomäräksi?” Todistettavasti olin kuitenkin koko matkan kanootin sisäpuolella.

Takana on nyt siis puolitoista viikkoa matkaa kohti Mont Blancia. Olo on jotenkin malttamaton, vaikka homma on jo hyvässä vauhdissa.
Kohta, ihan kohta, alkaa tuloksia näkyä.
Eikös vaan?