PÄIVÄ 4: NOUSU MACHAME HUT CAMPIIN (3000 M)
Vuorelle lähtöä edeltävänä iltana Moshissa järjestettiin valtava festivaali, joka täytti kylän kadut ihmisillä – ja korvia huumaava meteli jatkui aamuun asti. Nukkuminen oli lähes mahdotonta edes korvatulppien avulla, ja aamun koittaessa olin huojentunut, että olimme lähdössä kiipeämään. Festarit olivat ottaneet veronsa myös palveluntarjoajan tiimiltä: minua noutamaan saapunut auto oli tunnin myöhässä, ja yhdeksästä autoon ahtautuneesta kantajasta, kokista ja oppaasta löyhähtävä vanha banaaniviinan löyhkä oli kauhistuttava.
Hotellin aamiaisella viereisessä pöydässä istunut pariskunta oli kysyessäni kertonut olevansa saman palveluntarjoajan matkalla. Olin jo ilahtunut tavatessani viimein kiipeilyryhmän muut jäsenet – mutta auton saapuessa pariskunta ei tehnyt elettäkään noustakseen autoon. Jokin ei ollut kohdillaan. Myöhemmin minulle selvisi, ettei mitään ryhmää ollut olemassakaan. Pariskunta oli varannut yksityiskiipeilyn. Käyttäisimme samaa leiri-infraa, mutta vaeltaisin yksin oppaan kanssa.
Olin vihainen. Minusta on hienoa tutustua muihin kiipeilijöihin, ja tärkeä kriteeri palveluntarjoajan valinnassa oli ollut, että liittyisin ryhmään. Itse kiipeämisen teen mieluusti omaa tahtia, mutta yhteiset kokoontumiset messitelttaan kokemuksia vertaamaan luovat mahtavia muistoja vuorilta. Lisäksi voimakas vanhan banaaniviinan ja krapulahien tuoksu autossa olivat omiaan kasvattamaan huoltani. Tämä ei tuntunut sakilta, jonka kanssa halusin päätyä yksin erämaahan.
Machame-reitin lähtöpisteseen (1800 m) saapuminen irrotti ajatukseni huolestuksesta – olipa ihanaa nähdä tuttu portti, jonka takana vihreän tuhansissa sävyissä kimaltava sademetsä odotti seikkailijaa! Portin ympäristössä vallitsi hurja kuhina, kun vaeltajat ympäri maailman purkautuivat autoista, ja ryhmien johtajat paimensivat johdatettaviaan samalla, kun oppaat setvivät kiipeilylupia ja kantajat valmistautuivat nostamaan 20–30 kilon painoiset lastit selkään, niskaan ja päälaelle.
Istuuduin oppaan osoittamalle penkille odottamaan ja tunnustelin tuntojani. Leonard vaikutti mukavalta. Olen tottunut asioimaan erilaisten ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa, mutta iäkkään oppaan rajallinen englanninkielentaito yhdistettynä voimakkaaseen aksenttiin, aiheutti aikamoisen kielimuurin.
Lohduttauduin muistolla Elbrusin pohjoisreitillä (tarina alkaa täältä), missä Eddien paksu skottipuhe oli reissun alussa mahdotonta ymmärtää – edes ryhmämme natiivi-englanninkielisille jäsenille. Tosin riehakkaan hilpeää Eddietä itseään ei oikeastaan tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljoa, ymmärsimmekö häntä vai emme. Hän pulisi iloisena tarinoitaan ja ainoastaan nauroi syvää vatsanaurua, kun pyysimme häntä hidastamaan puhettaan:
– Eddie, we don’t understand a word you’re saying!
Parin päivän kuluttua aloin ymmärtää sanoja sieltä täältä miehen vuolaasta tarinoinnista. Yllättävän nopeasti päästiin tilanteeseen, jossa pystyin jo käymään hänen kanssaan keskustelua, jonka aiheesta uskoin itsekin olevani suhteellisen selvillä.
Varmasti tilanne helpottaisi Leonardinkin osalta! Muiden vaeltajien läsnäolo auttoi myös autossa syntyneeseen huoleen ryhmän sisäisestä toiminnasta. Olin tullut huijatuksi ryhmä-asian tiimoilta, ja aamu ei ollut mennyt ihan sovitulla tavalla. Mutta olimme kuitenkin täällä ja selvästi lähdössä!
Saavutettuani jonkinlaisen mielenrauhan käännyin uteliaana tutkimaan ympärillä olevia ryhmiä. Siihen mennessä kun Leonard saapui komentamaan minut matkaan, olin ehtinyt jutustella äänekkään jenkki-perheen, kiiltäviin varusteisiin pukeutuneen saksalaisen miesporukan, soolona kiipeävän 75-vuotiaan brittimiehen sekä brasilialaisen seikkailijan kanssa. Viereeni oli istahtanut myös itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt ex tempore -seikkailuun, kun matkan itselleen varannut ystävä sairastui pari päivää ennen lähtöä.
– En oikein itsekään ymmärrä, että olen täällä, nainen nauroi häkeltyneenä.
Matka alkoi. Liikutuksen kyyneleet kihelmöivät silmäluomien alla, kun alitin Machame-portin, mutta pyyhin ne päättäväisesti pois. Vaikka lähtöalue näytti etäisen tutulta, edellisen reissun muistot olivat kuumeilun sameuttamat. Nyt en menettäisi silmäystäkään!
Ensimmäisen vaellustunnit kuljin hiljaisena jyrkkenevää mudan ja kivien täyttämää polkua Leonardin kannoilla tuoksuvassa ja ääniä tulvivassa sademetsässä. Metsä oli kaunis ja täynnä elämää, vaikka taivas oli harmaa ja pilvet riippuivat matalalla.
Leonard piti minulle polveilevaa esitelmää alueen kasvillisuudesta ja eri kasvien merkityksestä heimoille. Aihe oli todella kiinnostava, mutta vaikka kuinka olisin halunnut ymmärtää, valitettavan suuri osa oppaan puheesta katosi sademetsän latvustoihin. Alkuun pyysin miestä toistamaan sanansa mutta hetken kuluttua huomasin tämän turhautuvan, joten annoin asian olla. Muutoin olisin saattanut kokonaan kadota ajatuksiini, mutta Leonard piti huolen varuillaan pysymisestäni vaatien aina tasaisin väliajoin, että toistaisin, mitä hän oli juuri opettanut. Parhaani mukaan sitten arvailin oikeita vastauksia, mikä sai oppaan vilkuilemaan minua ärtyneesti.
Puolessa välissä kuuden tunnin vaellusta taivas aukesi ja saimme niskaamme valtavan vesiryöpyn. Sade tuli niin voimalla, että siihen mennessä, kun kuorivaatteet oli kaivettu repusta ja puettu päälle, olin jo likomärkä. Onneksi näissä korkeuksissa ilma ei ollut vielä ehtinyt kylmetä, joten pysyin lämpimänä pysymällä liikkeessä.
Pidimme yllä hyvää tahtia ja ohitimme muita ryhmiä tasaiseen tahtiin. Matkan puolivälin jälkeen huomasin kuitenkin Leonardin hidastaneen tahtia ja suorastaan raahaavan jalkojaan. Itse olisin halunnut päästä Machame Hut Camp -leiriin ja telttaan kuivattelemaan mahdollisimman nopeasti. Nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa.
Oppaan hidastelun syy selkisi vasta leiriin saavuttaessa. Johtuiko krapulasta tai matkan varrella useaan otteeseen polun varressa seisoskelleiden kantajarykelmien ympärillä leijuneesta kannabis-pilvestä, kantajamme eivät olleet ehtineet ohittaa meitä matkalla. Niinpä vietimme hyvän tovin vesisateessa pimenevässä illassa odottamassa varusteita saapuvaksi.
Viimeinen niitti ryhmän puuttumiseen tuli, kun leiri saatiin pystyyn: meillä ei ollut yhteistä messitelttaa eikä ennakkovarauksesta huolimatta saisi käyttää mukana olevaa yksityistä teltta-wc:tä (se oli yksityisreissulla oleva nuoren parin käytössä). Yleensä en yksityisvessaa kaipaa, mutta Kilimanjaron leirit ovat pahamaineisia valtavan huonosta hygieniasta ja leirien vessat ovat kammottavassa kunnossa. Aiemman vatsatautikokemuksen vuoksi olin halunnut varmistaa mahdollisimman korkean hygieniatason – mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Nyt istuin vilusta väristen yksin pimeässä teltassani ilman ruokaa ja mieli täynnä huolta. Mahtavista maisemista ja rivakan nautinnollisesta noususta huolimatta tilanne tuntui todella epävakaalta. Mitä kauemmas erämaahan vaeltaisimme, sen enemmän olisin palveluntarjoajan armoilla, ja nyt luottamus oli ajettu karille.
Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuulin hiljaisen tervehdyksen teltan ulkopuolelta ja vetoketjun suhahduksen jälkeen sisään kurkisti hymyilevä nuori mies. Sadikiksi esittäytynyt laiha ja pitkä nuorukainen ojensi minulle kupin höyryävää teetä ja….mitä ihanaa: kulhon lämpöisiä popcorneja! Pahoitellen hän kertoi päivällisen kestävän vielä tovin, mutta taikoipa vielä telttavalaisimen mieltäni virkistämään. Olin ollut huolissani, riittäisivätkö otsalampun patterivarantoni, jos messiteltan puuttuessa istuisin koko matkan ajan illat otsalampun valossa.
Miten paljon valonlähde, kuppi teetä sormissa ja suolaisen suloinen popcorn tekeekään! Ahmittuani koko kulhon yhdeltä istumalta ja lämmiteltyäni käsiä kuuman kupin kyljissä, mieliala alkoi nousta.
Mitäpä siitä, jos asiat eivät menneet toiveiden mukaan! Nurisemisesta ei olisi hyötyä – pahimmillaan se johtaisi vain huonoihin väleihin ryhmän jäsenten kanssa. Päihteiden osalta tein päätöksen, että puuttuisin asiaan välittömästi, jos kohtaisin tämän päivän jälkeen mitään asiatonta. Mutta muuten ottaisin asiat ja tilanteet vastaan afrikkalaiseen tapaan: Hakuna matata! Mikäli tilanne eskaloituisi, voisin aina marssia jonkun kansainvälisen palveluntarjoajan luo pyytämään apua. Mutta se olisi viimeinen oljenkorsi. Ottaisin odottamattomat käänteet seikkailuna ja sopeutuisin!
Tuntia myöhemmin runsas ja herkullinen päivällinen viimeisteli päätöksen. Humoristisen käänteen asiat saivat, kun selvästi pilvessä oleva Leonard tuli antamaan minulle ilta-briefin.
– I show you Internet Cafe when we come to camp. Remember, we in jungle and big animals near in dark. Night, if you need send short message, you just go outside tent. And come fast in! If you need send long message, you put head light on and move head like this when walking to Internet Cafe, mies selitti heilutellen päätään sivulta toiselle kuin kärpäsiä hätistelevä muuli.
Tuijotin opasta äimistyneenä. En ollut nähnyt mitään kahvilaa, enkä voinut käsittää, miten sellainen täällä voisi olla. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi viestien pituus vaikuttaisi nettiin? Eihän täällä mitään hemmetin nettiä ollut (toivottavasti ainakaan)!
Varmuuden vuoksi käänsin puhelimen pois lentotilasta. Minkään laista signaalia ei ollut saatavilla. Suljin puhelimen, kohautin olkiani pössypään jutuille ja keskityin saamaan teltassani nuokkuvan oppaan poistumaan.
Lopulta sain oppaan uskomaan, etten kaivannut juttuseuraa ja toivotimme toisillemme hyvää yötä swahiliksi:
– Lala Salama.
Huomenna olisi uusi päivä ja varmasti asiat olisivat paremmin.
p.s. Lala Salama tarkoittaa “Kauniita unia” mutta myös “Rest in Peace” – tämä lienee hyvä tietää, sillä monimerkityksen tuntematon saattaa muuten helposti joutua kiusallisiin tilanteisiin. 😀
p.p.s. Osaatko arvata, mistä Internet Cafe -selityksessä oli kyse? Malta hetki ja kerron…
Leave a Reply