Päivä 3: Saapuminen base campiin
– But why?
Kiipeilyryhmämme pääopas Viktor ei voinut ymmärtää, miksi minä ja kiipeilyparini Heikki halusimme kiivetä jalan myös matkan laaksosta base campiin sen sijaan, että matkaisimme nousun hisseillä ja lumikissan kyydissä. Kiipeilyryhmän johtaja Tommi selitti huolensa, että nousu olisi liian raskas ja veisi liikaa aikaa; sen jälkeen matkaohjelman mukainen kiipeilyaikataulu ei mahdollistaisi riittävää lepoa. Yhdistettynä ohjelman lyhyeen akklimatisaatioaikaan lopputulos voisi olla huiputuksen näkökulmasta huono.
Pyyntömme taustalla oli kiipeilyparini ja minun yhteinen näkemys siitä, mitä ja miten haluamme kiivetä. Heikki ja minä olemme viettäneet lukuisia tunteja keskustellen kiipeilystä ja siihen liittyvistä toiveistamme ja arvoistamme. Viime syksyn Mont Blanc -reissulla molemmat koimme suurta iloa ja tyydytystä, kun kiipeilyreittimme kuljettiin jalan koko matkan laaksosta asti. Tottakai se on raskaampaa ja hitaampaa, mutta molemmat koemme, että vasta silloin vuori tulee aidosti kiivetyksi. Aihetta oli sivuttu myös Elbrusin kiipeilyryhmän ennakkotapaamisessa Suomessa, ja olimme jääneet vaikutelmaan, että toiveemme mukainen kiipeäminen laaksosta huipulle omin voimin asti olisi järkevästi tehtävissä. Totta puhuakseni olin jo viime syksynä ennen matkan varaamista ottanut yhteyttä matkanjärjestäjään ja kysynyt, oliko ohjelman akklimatisaatioaika riittävä, koska se vaikutti mielestäni liian lyhyeltä. Vastaus oli, että aika oli riittävä. Mutta en ollut huomannut kysyä, riittäisikö aika “koko matkan nousuun”, joka ei ole se tavanomainen malli, jolla me harrastajakiipeilijät Elbrusille nousemme. Eli virhe on minun, ja saatoimme vain todeta, että jatkossa meidän tulee entistä tarkemmin perehtyä kiipeilyohjelman sisältöön ja varmistua, että se vastaa toiveitamme.
Nyt kuitenkin keskusteltuamme Heikin kanssa totesimme, että toiveemme aiheuttaisi liikaa erikoisjärjestelyitä, ja taivuimme muun ryhmän tavoin suorittamaan matkan 3800 metriin hisseillä ja lumikissalla. Tämä valinta tarkoittaisi sitä, että Elbrus-huiputus olisi onnistuessaankin “vajaa”. Päätös laski tunnelmaa hiukan, mutta sovimme, että otamme tämän matkan harjoituksena ja palaamme myöhemmin kiipeämään vuoren kokonaan. Oli siis aika nollata tilanne ja nauttia seikkailusta sellaisena kuin se eteen tuli.
 |
| Vanha kunnon palomiesketju toimii, kun kaksi kiipeilytiimiä pakkaa varusteita kabiinihissiin |
Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukkumme noin tuhat vuotta vanhaan Transitiin, jota ajoi vähintään yhtä vanha mies. Mies oli tehnyt reissun vähintään tuhat kertaa aiemminkin ja otti tilanteen haltuun välittömästi. Hän kurtisteli uurteisia kasvojaan, pureskeli suupielessä roikkuvaa tupakan natsaa ja jakoi meille ärhäköitä käskyjä karhealla äänellä. Napakasti pieni hauraan näköinen herra nappasi itseään suuremmista kiipeilylaukuista kiinni ja paiskoi ne suureksi keoksi pakettiauton perään tahdilla, joka sai yleisönä seisovan kiipeilytiimimme hengästymään. Sitten tuskin kävelyvauhtia lujempaa liikkuva pakettiauto kuljetti moottori armoa ulvoen meidät ja varustekasan vuorelle nousevan kabiinihissin ala-asemalle.
Valtava määrä varusteita sekä meidän ja toisen, samaan aikaan nousuun valmistautuvan kiipeilyryhmän ruokatarpeita ja vettä pakattiin ruosteiseen kabiinihissiin, ja matka rinnettä ylös saattoi alkaa.
Kahden hissikyydin jälkeen olimme hiukan yli 3400 metrin korkeudessa merenpinnasta. Lumi narskui kenkien alla, ja kuuma aurinko helotti niin voimakkaana, että ilman aurinkolaseja oli mahdotonta olla. Nyt venäläisten paksussa aurinkorasvakerroksessa alkoi tuntua olevan jujua. Silmätulehduksesta johtuen olin edelleen ilman piilolinssejä, mutta olin jo sen verran tottunut alentuneeseen näkökykyyn, että päätin olla mahdollisimman pitkään ilman piilolinssejä. Ehkäpä siten saisin silmät kuntoon huiputusyritykseen mennessä.
Tavarat pakattiin lumikissan kyytiin ja viimeinen etappi base camp -matkan etappi saattoi alkaa. Lumikissan moottori urisi hurjasti ja lumi pöllysi, kun laite pyyhälsi notkeasti ylös jyrkkenevää rinnettä. Henkeäsalpaavan kauniit vuoret saivat minut unohtamaan aiemman harmistukseni. Alppien pyöreän ja harmonisen kauneuden rinnalla Kaukasuksen vuorissa oli jotain alkukantaisen karua ja särmikästä voimaa. Terävät huiput puhkoivat taivaankantta jopa julmina, ja kivi oli tummaa ja karheaa. Kuuma aurinko poltti kasvoja ja kylmä tuuli tarjosi sille viiltävän kontrastin. Olin rakastunut.
 |
| Vuorikiipeily on haastavien olosuhteiden ja epämukavuuden sietämistä? |
 |
| Lumikissan lastausta |
Kissa pysähtyi älähtäen base campiin kahden ruosteisen metallikontin väliin. Toinen karuista konteista olisi kiipeilyryhmän majoituskontti ja toinen keittiö ja ruokailutila. Konttien takana, muutaman kymmenen metrin päässä ylemmällä rinteellä oli piskuinen, vaaleanpunainen koppi, meidän ja monen muun base campissa majoittuvan wc. Ensimmäinen kokemus tuosta kopista tulisi olemaan varsin eksoottinen, sillä puhtaus ei taida olla keskeinen osa venäläistä kiipeilykulttuuria. Päivien kuluessa tulisimme tottumaan hajuihin ja epäsiisteyteen, ja tovin kuluttua vessaan meneminen ei enää aiheuttaisi suurempia nieleskelyitä. Korkeuden huomaisi siitä, että jopa kovakuntoisimmat vuoristo-oppaat hengästyivät kiivetessään tuon muutaman kymmenen metrin jyrkän polun vessalle. Naureskelimmekin, että miten mahtaisi käydä viidessä tonnissa, kun alle neljässä pelkkä vessassa käynti sai hengityksen vinkumaan.
 |
| Kuuluisat tynnyrimajat ovat nykyään sen verran karskissa kunnossa, että majoituimme lähellä oleviin kontteihin |
Vasemmalla puolella, majojen takana kulki viimeinen hissilinja, joka kuljetti laskettelijoita vielä yhden hissiaseman verran korkeammalle. Majojen vieressä oli rinne, jota pitkin base campin läpi suhahteli silloin tällöin laskettelijoita. Toisella puolella rinteellä köllöttivät sini-valko-punaisiksi maalatut, legendaariset tynnyrimajat. Hiukan alempana oli karu rakennus, joka seinään oli maalattu kyltti “Cafe”. Yläpuolellamme, lähellä mutta niin kaukana, nousivat Elbrusin kaksi lumenpeittämää huippua, joita silmäilimme innostuneena.
Olimme perillä! Maisema oli huikaiseva ja tunnelma korkealla. Samalla huomiomme kiinnittyi taas yhteen alueen erityispiirteeseen: meteliin. Konttimme takana oli toinen kontti, jossa majoittui venäläinen kiipeilyryhmä. Sieltä kuului kovaäänistä teknomusiikkia. Laskettelijoiden lisäksi leirin läpi kulki säännöllinen lumikissojen ja moottorikelkkojen liikenne. Kelkat ja lumikissat olivat selkeästi ottaneet väylien etuajo-oikeuden itselleen. Niitä suhahteli hurjaa vauhtia ja lumipaakkuja pöllyttäen ohitse kiipeilijöiden väistellessä hurjapäisiä ja välillä vaikeasti ennakoitavia kuljettajia parhaan kykynsä mukaan.
Ruuhkaan oli yksinkertainen selitys: Kuten aiemmin mainitsin, suurin osa kiipeilijöistä tekisi osan huiputuspäivän noususta nousemalla lumikissan tai moottorikelkan kyydissä 5000 metriin ja jatkamalla vasta sieltä jalan. Nousumenetelmän ideana on tehdä harjoitusnousut samaa reittiä aiempina päivinä, jolloin huippupäivänä kyyti otetaan aiemmin kiivetyille osuuksille. Toinen asia on, että aiemmista vuorikokemuksistani poiketen Elbrusin kiipeilyreitti ei ole polku huipulle, vaan sijaitsee laskettelurinteiden kupeessa, ja rinneliikenne jatkuu noin 4000 metriin asti.
Oma suunnitelmamme oli tehdä huiputusyritys kiiveten koko matka base campistä ilman kissakyytiä. Tämä tekisi huippupäivästä pitkän ja raskaan, joten varustauduimme jo siihen, että huippupäivämme alkaisi monta tuntia muuta ryhmää aiemmin ja kestäisi pidempään.
 |
| Näkymä Elbrusin huipuille base campista |
Erämaan taianomainen hiljaisuus ja mystiikka eivät selvästi olisi tämän reissun teemoina, mutta jokainen ympäristö on omanlaisensa ja nautittava sellaisena kuin on. Onneksi ylämajan teknomusiikki taukosi hetken kuluttua. Hymyilin aurinkoon ja ehkäpä kauneimmalle näkemälleni vuoristosilhuetille.
Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.
Kiipeilyryhmä asettui taloksi majoituskonttiin, ja lounaan jälkeen aloitimme ensimmäisen akklimatisaationousun kohti Diesel-majaa 4157 metrissä. Matka oli tasaista vaellusta leveää mutta varsin jyrkkää reittiä pitkin. Nousu tuntui mukavalta. Heikki, minä ja muutama muu ryhmän jäsen päädyimme nousemaan ohi Diesel-majan, sen yläpuolella olevien Pashtuhova Rocks -kivien puoliväliin 4300 vertikaalimetriin, loppuryhmän kääntyessä takaisin jo aiemmin.
Suhteellisen kevyeltä tuntunut ensimmäinen nousu yli 4000 metriin ja evästauko tuulisilla kivillä saivat sydämen sykkimään ilosta. Arki tuntui olevan kaukana takana, ja navakka tuuli nipisteli poskia. Vuorilla oleminen on parasta!
Laskeuduttuamme harjoitusnousun jälkeen takaisin base campiin, loppupäivä vietettiin lepäillen. Seuraavana päivänä edessä olisi uusi akklimatisoitumisnousu. Sääennuste lupasi hyvää, ja oloni oli vahva ja terve, vaikka monet kiipeilyryhmästä kärsivät flunssan oireista, ja yksi kiipeilijöistä valitteli kovaa päänsärkyä. Myös Heikki totesi vointinsa olevan oikein hyvä, ja menimme aikaisin nukkumaan odottaen innostuneena aamun uutta akklimatisoitumisnousua, jonka tavoitteena olisi nousta Pashtuhova Rocks -kivien yläpäähän, 4800 metriin eli lähes Mont Blancin huipun korkeuteen.
Ennen nukahtamistani makasin kerrossängyn yläpedillä, kuuntelin nukahtavien ihmisten syveneviä hengityksiä ja tuijotin pimeässä muutaman kymmenen sentin päässä olevaa tahraista lastulevykattoa. Mieli vaelsi osin Elbrusin ylemmillä rinteillä, ja palasin ajatuksissa lumen narskahteluun jäärautojen alla sekä tasaisen askelrytmin löytymisen iloon. Jokaisella vuorella on tarinansa, ja jokaisella kiipeilymatkalla oppii uutta. Kuulin oman hengitykseni tasaantuvan, ja uni saapui.
