Category: matkustus

Kohtaaminen konekiväärin kanssa – huumekuriiriepäillyn muistelmat

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että “hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin”.

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain  “viivästynyt”.

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa…

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

Mikä on Suuri Huiputus?

Minut on haastettu.

Minut haastoi Voikku, joka pitää Rapatessa Roiskuu -blogia.  Hän esitti minulle 11 kysymystä. Yleensä en kiertohaasteista innostu, mutta tämä on mielestäni kiva: se avaa uusia puolia tarinankertojista.

Tässäpä vastauksia Voikun kysymyksiin:

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontainen tapa ilmaista itseäni. Käytän sitä myös asioiden analysointiin ja päätöksien tekemiseen. Töissäkin kaipaan aina kynää ja suttupaperia, kun alan ideoida tai suunnitella jotain. Vaikka paperille ilmestyy yleensä vain irtosanoja ja suhruisia piirustuksia, kynän liike ja asioiden visualisoiminen auttavat minua hahmottamaan kokonaisuutta. Kuulakärkikynän musteen tuoksu on muuten yksi lempituoksujani.
Halusin dokumentoida Vuorenvalloitus-matkani kokonaisuudessaan – lähtöpäätöksen hetkestä vuoren huipulle – joten bloggaaminen oli aika luontainen tapa. Työni puolesta olen bloggannut jo vuosia, työblogin tekstit ovat ammatillisia aiheita käsitteleviä.

Janiina Ojanen
Kuva: Riitta A.

2. Miten päädyit blogisi nimeen?

Alunperin työnimi oli “Suuri Huiputus”. Pidin sitä hurjasti, mutta arvelin, ettei se olisi paras mahdollinen projektiani tukevien yhteistyökumppaneiden näkökulmasta, joten jouduin luopumaan siitä. Eli kill your darlings!

Sitäpaitsi halusin nimen, joka kertoo projektistani, paitsi sen tarinan, myös sen merkityksestä minulle. Kaikessa humoristisuudessaan Suuri Huiputus ei olisi kertonut, miten merkityksellinen asia Vuorenvalloitus on minulle.

3. Millaisia blogeja tykkäät seurata?

Rehellisesti myönnettäköön, että säännöllisesti ehdin seurata vain paria ammattiini liittyvää blogia. Ammattiblogeissa minua kiinnostaa tiukka faktatieto ja tuoreet näkökulmat. Niin sanotuissa vapaa-ajan blogeissa minulla on pari tärppiä, joita käyn kurkkimassa säännöllisesti. Niissä minua kiinnostaa huolellinen ja taitava kirjoittaminen, tarinaa täydentävä kuvamaailma ja aito henkilökohtaisuus.

4. Mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä?

Lapseni.

5. Mikä on / on ollut suurin unelmasi?

Terve ja onnellinen elämä lapselleni.
Jos itseäni koskevia unelmia pitäisi analysoida, on pakko vastata lempi-tv-sankarini The Suits -sarjan Harvey Specterin sanoin: “I don’t have dreams. I have goals.” Tarkoitukseni ei ole olla ylimielinen. Olen aidosti sitä mieltä, että unelmat pitää toteuttaa. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Mutta onnistuminen ei ole asian ydin, vaan tekeminen. Tekemättä jättämiset kaduttavat enemmän kuin se, että teki parhaansa ja ei ihan yltänyt tavoitteeseen.

Minulla on paljon asioita, jotka haluan tehdä. Monet niistä liittyvät matkustamiseen ja työhöni. Mutta jos miettii sellaista unelmaa, joka ei nyt ainakaan hetkeen ole toteutettavissa, haluaisin asua ulkomailla jossain suurkaupungissa. Ja juuri nyt unelmoin tietenkin hetkestä Mont Blancin huipulla.

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Kaikkialle! Mutta jos jotain pitää valita, Mont Blanc -reissun jälkeen listani kärkipäässä on Soul. Kerään matkamuistoksi matkustuskohteideni Starbucks-mukeja. Pari päivää sitten aamutohinoissa New York -mukini räsähti sirpaleiksi kylppärin lattialle. Se oli lempimukini ja tämä tarkoittaa, että pitää mennä hakemaan uusi muki.

7. Mikä on parasta juuri sinussa?

VuorenvalloittajaJotkut ovat sanoneet minua rohkeaksi ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Se ei tarkoita pelon puutetta, vaan sitä etten anna sen lamauttaa itseäni itseäni. Se ei tarkoita harkitsemattomuutta, vaan riskien tunnistamista ja hallintaa.

8. Mitkä ovat pahimmat tapasi?

Lasketaanko laulaminen?
Olen jästipäinen ja välillä äidyn prässäämään tahtoani läpi. Toisaalta, Tina Fey on sanonut: “You know, bitches get things done.” Ja hän on ihan oikeassa. Jos jotain päätän, se harvoin jää tekemättä, hyvässä ja pahassa.

9. Mikä on ollut elämäsi suurin pettymys?

Avioero, koin epäonnistuneeni monellakin tavalla. Jälkikäteen ymmärsin, että avioliitosta sain elämäni parhaan lahjan: tyttäreni. Eli se ei ollut erehdys. Suhteesta opin paljon ja avioero taisi kasvattaa minut aikuiseksi. Se ei siis ollut epäonnistuminen. Asiat vaan eivät menneet siten kuin olimme ajatelleet, kovasta yrityksestä huolimatta.

10. Millainen olisi sinun unelmatalosi?

Olen korviani myöten kaupunkilainen, joten kerrostalo. Unelmakoti olisi joko supermoderni lasiseinäinen talo tai sitten vanhaan tehdasrakennukseen tehty asunto.

11. Jos saisit valita kolme asiaa autiolle saarelle, mitä ne olisivat?

Pragmaattisesti ajatellen: vesisuodattimia, ruoan kasvattamiseen vaadittavia siemeniä ja lämpimät vaatteet kylmiä öitä varten.
Vähemmän käytännöllisesti ajatellen: hyvät kengät, kirjoitusvälineet ja loputtomasti paperia sekä puukko.
Kaiken järjen hyläten: musiikkia, kirjoitusvälineet ja… kyllä silti ottaisin puukon.
…en kerta kaikkiaan pysty vastaamaan tähän yksiselitteisesti.

Tämä on siis kiertävä haaste, jossa bloggarit esittävät toisilleen kysymyksiä. Tavoitteena on paljastaa uusia tarinoita ja ajatuksia sekä samalla saada blogeille uusia lukijoita. Säännöt ovat simppelit: bloggari saa 11 kysymystä, joihin hän vastaa. Sitten hän luo itse 11 kysymystä ja haastaa 11 kiinnostavaa bloggaria vastaamaan.

Minun kysymykseni

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi? Miksi?
3. Miten bloggariminäsi eroaa “reaaliminästäsi”?
4. Mikä saa sinut nauramaan?
5. Mitä luovuus merkitsee sinulle?
6. Ketä läheistäsi ihailet?
7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
9. Mikä sinusta tulee “isona”?
10. Kuka on lempi elokuvasankarisi ja miksi?
11. Uskotko onnellisiin loppuihin? Perustele.

Tässä muutama blogi, joita olen lueskellut, joten haastan teidät:
Naisen oma blogi
Kummat kengät
Peace&Style
Mun korkeissa koroissa
#jetlagged

Minulla ei ole ikävä kyllä ole yhtätoista blogia listoillani, joten jos tiedätte hyviä blogeja, pistäkääs kommenttikenttään ja haastan listasta puuttuvat viisi mukaan myös.

Ensi kerralla palataan sitten itse aiheeseen.

Kiusallinen juttu

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.

Lontoo 2013

Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen…

Amsterdam 2014

Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:

Moskova, 2013

Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).

New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013

Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista…jaadijaadi…kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.

Barcelona 2014

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén