“Miksi kiipeät vuorille?” on usein vuorikiipeilijöiltä kysytty kysymys. Klassinen vastaus siihen on: “Koska ne ovat olemassa.”
Kysyin Lakulta, miksi hän innostui lähtemään mukaan projektiin. Miksi hän haluaa Mont Blancin huipulle?
Hän vastasi: “Haluan haastaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Samalla siihen liittyy vahva visuaalinen aspekti: vuoriston karuus ja kauneus. Vuoristo on minulle täysin uusi elementti. Aikaisemmin olen liikkunut tuntureilla, metsissä, soilla ja merillä, kaupunkiviidakkoa unohtamatta. Ajatus vuoren huiputtamisesta kiehtoo minua valtavasti!”
Hieno vastaus! Nyt minua alkoi häiritä oikein toden teolla. Miksi minä haluan Mont Blancille? Enhän minä ole koskaan kiivennyt vuorilla. Enkä aiemmin ole tuntenut erityistä halua tehdä sitä. Tai ainakaan tiennyt tuntevani. Olenko minä Vuorenvalloittaja vailla filosofiaa?
Olen kyllä käynyt vuorilla. Kun olin lapsi, minä ja sisareni reissasimme isän kanssa autolla joka kesä kuukauden ympäri Eurooppaa. Luulen, että nuo reissut ovat osasyy siihen, miksi nykyään hengitän rauhallisemmin, kun sähköpostissa on lentoliput johonkin. Maailma on täynnä hienoja ihmisiä ja upeita paikkoja. Haluan nähdä ne kaikki. Jos veressäni on syntyjään ripaus kulkuria, nuo matkat tartuttivat minuun pohjattoman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Se on ainutlaatuinen lahja isältäni.
Muistoja lapsuuden reissuilta syntyi lukemattomia, mutta jostain syystä monissa niistä kirkkaimmin mieleen jääneistä kuvista olemme Alpeilla. Muistan hyvin kapeat kaiteettomat vuoristotiet, joilla paikalliset kaahasivat holtittoman oloisesti. Satumaisen idylliset kylät vuorten syleissä ja sinistä taivasta viiltävät valkoiset huiput. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella kummastelin jyrkillä rinteillä laiduntavia lehmiä: miten ne pysyvät pystyssä? Isä sanoi, että alppilehmät pysyvät tasapainossa hyvin, koska niiden etujalat ovat kasvaneet lyhyemmiksi kuin takajalat, johtuen jatkuvasta seisoskelusta vuorenrinteellä. Ihmettelimme siskon kanssa, eivätkö lehmät koskaan halua kääntyä toisinpäin, mutta isä kertoi vinkeästi hymyillen lehmien pitävän enemmän vuorenhuipun katselusta.
Tajusin tulleeni huijatuksi samoihin aikoihin kun ymmärsin, ettei auton kojelaudan punainen kolmionappula ole heittoistuimen painike (jolla voi nakata kiukuttelevat takapenkkiläiset ulos autosta) ja ettei rekkojen perässä lukeva TIR viesti takana ajavalle ohitusta suunnittelevalle, että edessä on Tavallista Isompi Rekka.
Olen käynyt ainutlaatuisen hienoissa paikoissa.
Kotkanpesässä Saksassa Kehlsteinvuoren huipulla kivilinnan jykevät seinät tuntuivat sormien alla hyytäviltä. Johtuiko paikan historiasta vai lapsen silmään kolkoista seinistä, mutta minulle paikka oli kylmän kiehtova.
Sveitsin Jungfraulla taas oli mahtavan hauskaa käydä lumisotaa kesätopissa ja shortseissa, kun korkealla vuorella aurinko paistoi helteisesti ja kuitenkin lumi narskui tennareiden alla.
Näköalatasanteella oli metalliritiläparveke, jonka alapuolella muistaakseni ainakin kilometrin mittainen suora pudotus. Muistan seisoneeni ritilän päällä kylmä vuoristotuuli hiuksissani ja haistaneeni lumen tuoksun. Katsoin pudotusta ja tunsin pienen pelon vavistuksen. Mutta vielä enemmän minua kiehtoivat jylhät, jäiset kallioseinät.
Jo silloin ikiaikaiset vuoret olivat niin vetovoimaisia: lumoavia ja pelottavia yhtä aikaa.
Mont Blanc -unelmassani kyse on varmasti myös luonteesta. Olen aina rakastanut tekemistä, joka pakottaa antamaan kaikkensa. Mielestäni asioita ei kannata tehdä ollenkaan, jos ei aio tehdä täysillä. Ja aina pitää pyrkiä tekemään enemmän kuin alunperin aikoi.
Kuitenkaan ennen sitä viime syksyistä päivää minulla ei ollut aavistustakaan, millainen asia tulee valloittamaan seuraavan vuoden elämästäni. Hienoista lapsuusmuistoista ja pohdinnoistani huolimatta vieläkään en ihan täysin ymmärrä, miksi minut on vallannut näin voimakas halu päästä kiipeämään Alppien korkeimmalle huipulle. Tyydyn siis siihen, että vuoreni valitsi minut, ei toisinpäin. Yksi asia tässä pohdinnossani kuitenkin selvisi:
minä olen alppilehmä – haluan pitää katseeni kiinni huipussa.