Viidentoista vuoden ajan olen kantanut mukanani pelkoa. Muistikuvat keuhkoihin tulvivasta merivedestä ja avutonta kehoani retuuttavista merivirroista ovat pitäneet minut rannalla muiden mennessä veteen. “Äiti ei ui,” osasi tytärkin sanoa jo taaperoiässä, vaikka koetin olla näyttämättä pelkoani hänelle. (Koko tarina täällä: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat)
Pelkääminen on sallittua. On tervettä tunnistaa mahdolliset uhat ja ymmärtää omat rajoitteensa. Mutta halvaannuttaa pelko ei saa. Olen tainnut ennenkin todeta, että mielestäni rohkeus ei ole pelon poissaoloa, vaan kykyä ymmärtää ja hallita sitä.
Niinpä jo joitakin vuosia sitten aloin työstää avoimeen veteen kohdistuvaa pelkoani, ensin kahlaamalla vedessä ja uima-altaissa. Suuren askeleen otin toissatalvena, kun aloin siedättää itseäni avantouimalla. Alku oli hankalaa, mutta kevään saapuessa huomasin, että avantoon johtavien portaiden yläpäässä seisominen ei enää saanut polvia takalukkoon ja sykettä jyskyttämään korvissa.
Viime syksynä tein isoja päätöksiä koskien elämäni monia osa-alueita. Yksi näistä päätöksistä oli, etten enää suostu siihen, että vesipelko estää minua tekemästä asioita, joista haaveilen. Mont Blancin reissulla tutustuin Heikkiin, joka on monen muun asian lisäksi sukelluskouluttaja. Pyysin häneltä apua ja hän tarttui haasteeseen.
“Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Eikö vaan joskus voi antaa asioiden olla?” -ajatukset kiersivät kehää mielessäni, kun pari kuukautta päätöksen tekemisen jälkeen seisoin märkäpuvussa Helsingin Sukelluskeskuksen harjoitusaltaan reunalla. Silmitön kauhu velloi mielessäni ja lihakset eivät tuntuneet vastaavan komentoihin.
Allastreenit |
Pakotin itseni veteen. Seisoin altaan reunan vieressä, rintakehää myöten vedessä jähmettyneenä ja huohotin. Kyyneleet valuivat poskilleni, ja kehoa ympäröivä vesi tuntui raskaalta.
Takanani altaan reunalla tilannetta seuraava Heikki asetti kätensä rauhoittavasti olkapäälleni ja kehoitti hengittämään. Hetken kuluttua kouluttajani lempeän päättäväisesti komensi minut kellumaan selälleni. Tovin päästä huomasin, että paniikki alkoi hellittää, kun sain korvat vedenpinnan alapuolelle. Tämän tulin huomaamaan myös myöhemmissä allastreeneissä: veteen meneminen on pahin vaihe. Kun pääsen pinnan alle, kauhu alkaa kaikota. Havainto kasvatti itsevarmuuttani hiukan, vaikkakin mielessä kummitteli se todellinen pelkoni eli meri aaltoineen.
Tarvittavien allastreenien ja teorioiden jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Viime viikolla lomareissulla Israelissa tein sitten PADI-kurssini ensimmäiset sukellukset meressä.
Taas pillitetään – nyt Punaisenmeren rantavedessä |
Mereen meneminen oli aamun ensimmäinen ajatukseni. Vatsa väänteillä ja vaisuin mielin kompuroin halki aamupäivän. Paikalliselle sukelluskeskukselle saapuessamme sain tuskin sanaa suustani. Sukellukset tehtäisiin rannasta, eli kävelisimme varusteet päällä ohi hietikolla makaavien auringonpalvojien ja uisimme rannasta edemmäs, kunnes syvyys riittäisi sukeltamiseen. Olin mielikuvissani harjoitellut veteen menoa veneestä. Olimme altaalla treenanneet veteen astumista ja kierähdystä. Mereen kävely omin jaloin tuntui kauhealta ajatukselta: nopean molskauksen sijaan edessä olisi kiduttavan hidas vaellus omien pelkojen syövereihin.
Vaikka valmistautumista ja varusteiden pukemista oli harjoiteltu allastreeneissä, kaikki opit olivat kadonneet mielestäni ja esineet lipsuivat jäykistä sormistani. Marssi sukellusvarusteissa rannasta mereen tuntui loputtoman pitkältä. Kun vesi osui pohkeisiin, pääsi taas itku. Pysähdyin ja hetken aikaa tuntui, etten pääsisi enää askeltakaan eteenpäin. Mutta muutaman pitkän hengenvedon jälkeen kovapäisyys voitti, ja jatkoin matkaa. Kuten altaassakin, pinnan alle pääseminen oli ratkaiseva tekijä.
Kaksi sukellusta myöhemmin nousin merestä voitonriemuisena: olin elossa! Ja sukeltanut, oikeasti! Tosin virnistellä uskalsin vasta, kun olin kokonaan turvallisesti kuivalla maalla.
PADI-kurssin teoriamateriaaleissa ylistetään ensimmäisiä hengenvetoja meressä ja vakuutetaan ensimmäisen sukelluksen olevan elämää muuttava kokemus. Minun kohdallani se ei ollut niin. Ensimmäinen sukellus oli aikamoista räpiköimistä. Keskityin oikean asennon ja sukelluskorkeuden harjoitteluun ja jännitin kovasti pohjaan osumista. Maisemat jäivät ihailematta ja elämykset etsimättä, kun pakonomaisesti pyrin lähemmäs opasta ja Heikkiä. Olo tuntui kömpelöltä, ja erityisesti paikallaan pysyminen oli hankalaa.
Noustessamme merestä hampaani kalisivat, osittain kylmyydestä ja osin jännityksen purkautumisesta. Olo oli aika kurja. Ei yhtään samanlainen kuin ensimmäisen vuoren huiputuksen jälkeen.
Pienen tauon jälkeen sukelsimme uudelleen. Nyt vedenalaiset äänet ja regulaattorin pulputus tuntuivat rauhoittavilta. Melkoista möyrimistä liikkumiseni oli edelleen, mutta tällä kertaa olo oli vakaampi. Jossain vaiheessa toista sukellusta silmäni tuntuivat avautuvan ja oli pakko hymyillä niin leveästi, että maskiini vuoti suolavettä. Merenpohja on uskomaton paikka! Kaunis korallimaisema kuhisi elämää. Samalla vedenalainen hiljaisuus alkoi muistuttaa minua siitä vapauttavasta mielen äänettömyydestä, johon vuorilla olen rakastunut.
Opas ja Heikki esittelivät minulle pohjassa vilisevää elämää ja sukelluksen loppuun mennessä olin kohdannut muun muassa näyttävän leijonakalan, harvinaisen merihevosen ja valtavan myrkyllisen kivikalan …ja löytänyt kokonaan uudenlaisen maailman.
Minusta tulee hyvä sukeltaja. Vielä minä valloitan tämän vuoren ja kävelen mereen ilman ahdistuksen kyyneliä.
Olen ahne ja sallin sen itselleni. Minä haluan kiivetä kauniille vuorille, hymyillä huipuilla kohti taivaansineä ja hengittää viiltävän raikasta ilmaa. Haluan sukeltaa syvänsiniseen hiljaisuuteen, leijua painottomana ja nauraa maskini täyteen suolavettä silkasta ilosta.
Edessä on paljon työtä molempien unelmien saralta, mutta kuten Monte Rosan kiipeilyryhmän opas Morgan sanoi:
– Jos se olisi helppoa, ei se olisi seikkailu!
Onko parempaa tapaa arvostaa maailmaa kuin kokea se kaikin mahdollisin tavoin? On tämä uskomaton seikkailu – elämä.
Punaisenmeren pohjassa |