Category: treeni Page 2 of 6

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Joko? Joko? Joko? – No, entä nyt?

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa.  Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: “Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?” 😀

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Janiina OjanenVälillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun  kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka…

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Elämän suola ja sokeri

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa’an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Janiina Ojanen
Juustotaivas Amsterdamissa

Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua  heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua. 

Onneksi on Sashimi!

Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?

Page 2 of 6

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén