Category: hieronta

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Janiina OjanenViime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: “Etkö tunne välillä ‘turnajaisväsymystä’? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?”

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa…)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Janiina Ojanen Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat “juoksijan seinästä”. Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Janiina Ojanen Varalan urheiluopisto

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet “Vuorenvalloittajan seinä”.

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!

Seitsemän päivää sohvaperunana

No niinhän siinä kävi, että valmentajani Tapio pisti minut lepoviikolle.
– Isoimman työn olet tehnyt jo viime talvena, kun pohjakunto rakennettiin. Meillä on kevät ja kesä aikaa terävöittää kuntosi huippuunsa reissua varten. Treenitauko ei tuhoa mitään. Päinvastoin, se tekee oikein hyvää tässä kohtaa, Tapio vakuutteli, kun katselin häntä tuikeasti kulmieni alta.

Oikeassahan hän oli. Toinen syy pakkolepoon olivat kipeytyneet polvet. Kolmas syy luultavasti oli

Janiina Ojanenjättimäiset silmäpussit, jotka Tapsa ehkä kohteliaasti jätti listaamatta. Vaikka olihan tästä puhuttu jo muutamaan otteeseen. Hektinen työkevät, koveneva treeni ja muutama ylimääräinen kiiretekijä aiheuttivat sen, että huhtikuun puoliväliin mennessä olin uuvuksissa.

Niin tuli komento viikon lepoon. Sain luvan kevyeen kävelylenkkiin ja venyttelyyn, mutta treenaaminen oli kielletty.

On muuten yllättävän vaikeaa luopua rutiineistaan, vaikka luvassa olisi vaan lepäilyä. Huomasin pohtivani, että jos en saakaan enää rytmistä kiinni. Mitäs jos motivaationi luuhistuu tähän? Koska edellinen selkeä lepo oli joulun aikaan, päätin oikein seurata, mitä seitsemän päivän irtiotto tekisi minulle. Jotakuinkin näin se meni:

Maanantai

Ruhtinaallinen vapaa-ajan riemu! Kuinka paljon saakaan aikaan muutamassa tunnissa ja silti joutaa vielä pitkästymään sohvalla niin, että ehtii illan mittaan täyttää veroilmoituksen ja suunnitella lapsen syntymäpäiväjuhlat. Pettymys television tarjontaan vapautti sisäisen organisaattorin: illan päätteeksi oli laskut maksettu, treenikalenteri aikataulutettu juhannukseen asti ja blogi-ideoita listattuna.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei muutosta
Mieli: “Täällä minä nyt lepäilen! Ihan hullun lailla energiaa, ja kello liitää eteenpäin. Eihän tämä edes tunnu lepäämiseltä, kun koko ajan on niin paljon hommaa!”

Tiistai

Minä nukuin päiväunet! Unien jälkeen olin niin energiaa täynnä, että päätin käyttää kävelylenkkikorttini tänään ja kävin heittämässä puolentoista tunnin lenkin. Sain myös tehtyä kotitöitä: pestyä pyykkiä ja siivottua vessan. Parin viime kuukauden aikana olen ollut sen verran poikki, että kaikki ei-pakolliset kotityöt ja kauneudenhoitohommat ovat saaneet jäädä. Yhtäkkiä kiinnitin huomiota varpaisiini. Kynsilakat on taidettu laittaa talvilomalla. Voi yök.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei suurta muutosta, hiukan levoton olo ja päikkärit ryöväsivät yöunet
Mieli: “Noh, koskas minusta alkaa tuntua, että tässä lepäillään?”

Keskiviikko

Aamulla oli vähän ärtynyt olo. Tavarat putoilivat käsistä ja oven karmeja oli siirretty yön aikana. Onneksi luvassa oli kivaa ohjelmaa. Tiesin etukäteen, että viikonloppu tulee menemään harakoille myös ruokavalion suhteen. Mutta tänään oli jo ensimmäinen irrottelupäivä. Ystävän kanssa illallinen ravintolassa kevensi mieltä niin paljon, että lautaselle saattoi huoletta kasata vähän raskaampaa tavaraa.
Polvet olivat yhä kipeät. Yritin rauhoittaa niitä linimentillä ja venyttelyllä. Keskellä yötä heräsin outoon tunteeseen: kämmenet olivat tulessa! Kesti tovi tajuta, että olin ilmeisesti unohtanut pestä kädet kunnolla linimentin levityksen jälkeen.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Koko keho jotenkin kankea, polvet kiukuttelevat vähän, vatsa kipeä herkuttelusta (Tässä se nähdään, luuhistunko kolmessa päivässä?)
Mieli: “Ollaan jo keskiviikossa, miksi en ole yhtään levänyt, ***tana!”

Janiina OjanenTorstai

Aamulla hyppäsin pystyyn ennen herätyskellon soittoa pahantuulisena. Levoton ärtymys jatkui koko päivän. Töiden jälkeen säntäsin hierojani Katja Cowlingin luo. Olimme sopineet, että lepoviikkoni on loistava ajankohta hieroa auki jumittavat jalkani. Siitä oli kuulkaas nautinto kaukana, ja yksi kerta ei riittänyt eli ensi viikolla on samaa luvassa lisää. Sain taas sapiskaa lihashuollon laiminlyönnistä.

Hieronnan jälkeen olo oli kuitenkin parempi, ärtymys kadonnut ja lupasin itselleni, etten enää päästä itseäni siihen kuntoon.

Illalla uni ei oikein ottanut tullakseen. Yö meni omituisesti valveen ja puolitietoisen unen rajamailla.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Auts. Auts. AUTS!
Mieli: “Ikinä en enää yhtään punttitreeniä tee. Tapsa on varmaan tahallaan suunnitellut ohjelman, josta tulee paikat näin kipeäksi. Luultavasti hän on myös pissinyt muroihini.”

Perjantai–lauantai

Ai että olin väsynyt aamulla. Arat lihakset muistuttelivat edellisen päivän hieronnasta. Olo oli taas epämääräisen levoton.

Onneksi luvassa oli loistava viikonloppu ystävän kanssa Helsingissä. Ruokavaliokin jäisi viikonlopun
ajaksi, sillä luvassa oli viikonloppu täynnä kulttuuria, kenkiä, kuplivaa ja kulinaristisia elämyksiä! Mitä muuta nainen voi kaivata?

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Korkokengät voi unohtaa, mutta muuten meno päällä!
Mieli: “These boots are made for walking, dancing, dancing and dancing!”

Sunnuntai

Aamulla heräsin ajatuksissani vain yksi ajatus: voi kun pääsisi lenkille. Maha oli kahden päivän herkuttelusta sekaisin ja ajatukset tuntuivat tukkoisilta. Odotin jo innolla maanantaiaamun vatsaa hellivää puuroa ja paluuta treenauksen pariin.

Totta puhuakseni lepoviikkoni oli ehkä liiankin aktiivinen. Tosin en tiedä, olisiko sohvalla makailusta ollut enempää hyötyä. Olen aika nopeatempoinen ihminen ja pitkästyn nopeasti. Saan energiaa säännöllisestä rytmistä ja ajatus kulkee paremmin, kun teen asioita. Minun aivoni lepäävät liikkeessä.

Eli makailun jälkeinen yhteenveto voinnista
Kroppa: “Vuorenvalloitus, tulossa ollaan! Ontuen mutta kuitenkin.”
Mieli: “Mikä kropassa uupuu, se tahdolla täydennetään. Vuorenvalloitus, here I come!”

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: “Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla ‘Pidän ääntä, olen olemassa’ -tyyppi”.
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat…

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä “jäniksen”, jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén